Vinon talon pihalle paistoi melkein aina aurinko paitsi silloin, kun oli hyvin pilvistä. Aurinko suorastaan rakasti kaikkia pihan ympäripyöreitä esineitä eikä millään olisi malttanut mennä pilveen. Mutta joskus oli kuitenkin aivan pakko. Vaan kun leppeä lounatuuli laittoi huulensa tötterölle ja puhalsi pilvet kauas pois, alkoi sinisen taivaan ympäripyöreä aurinko lämmittää taas vinon talon veikeää pihaa.
Korkeassa ruohikossa rahisi ja puhisi. Ruoho kyllä rahisi, mutta ei koskaan puhissut ilman, että siellä jokin elävä liikkui.
- Eteenpäin mennään, koska taaksepäin ei pääse.
Niin ajatteli siili, jonka piikit sojottivat kaikki taaksepäin. Vastapiikkiin oli siilin elämässä aivan turha yrittää kulkea. Siinä sai vain nahkansa kipeäksi ja piikkinsä mutkalle.
Henkka Maukka Makkaranpaistaja makoili nurmikolla punakeltaruutuisen peitteen päällä ja kokosi palapeliä. Se oli haastavaa puuhaa, kun peite aaltoili nurmikolla ja yritti kaikin keinoin irrottaa Henkka Maukan jo toisiinsa liitetyt palaset. Aallot olivat sellaisia. Mikään ei pysynyt paikallaan, vaan keinui edestakaisin sinne ja tänne.
- Pörrö, Pörrö, Pörröpä Pörrö.
Pieni siili kipitteli esiin voikukkien ja ratamonlehtien seasta. Henkka-Maukka makasi peitteen päällä mahallaan ja heilutteli jalkojaan. Siili käveli aivan pojan nenän eteen ja pysähtyi siihen.
- Pörrö, Pörrö, Pörröpä Pörrö, siili sanoi hajamielisellä äänellä.
Henkka Maukka laski päänsä aivan nurmikon pintaan ja pian hän oli nenä kiinni siilin kuonossa ja ne katsoivat tarkasti toisiaan.
- Kuka hän on, kysyi Henkka Maukka.
- Veljeni, vastasi siili.
- Missä veljesi on, kysyi Henkka Maukka
Siili nosti kuonoaan ja haisteli pojan nenää. Se perääntyi vähän matkaa, mutta se oli mahdotonta. Vastapiikkiin ei pitkälle päässyt korkeassa ruohikossa. Siili työnsi taas kuononsa Henkka Maukan nenänpäähän kiinni.
- Missä lie maan ja taivaan välillä, sanoi siili.
- Annatteko tekin toisillenne nimet niin kuin ihmiset tekevät. Minä olen Henkka Maukka.
Musta kuononpää heilui haisteluliikkeessä, kun siili vastasi.
- Ihmiset antavat meille nimiä. Ne tuovat ulos kupin ja kaatavat siihen maitoa ja odottavat meitä. Kun sitten illalla juoksemme juomaan, meille puhellaan kaikenlaista. Pörröä sanotaan Pörröksi, kun hän on niin pörrö. Pörrö, Pörrö, Pörröpä Pörrö.
- Mikä sinun nimesi on, kysyi Henkka Maukka.
- Minulla ei ole nimeä laisinkaan. Olen niin tavallinen siili, että minua sanotaan vain siiliksi.
Vaikka taivasta oli jo kuuden palasen verran koossa, Henkka Maukka keräsi kaikki palaset peitteen päältä palapelilaatikkoon ja sulki kannen ja nosti laatikon nurmikolle.
- Minäpä annan sinulle nimen. Sinä olet Saku.
Siili nosti päätään ja pyöritti mustaa nenänpäätä.
- Sakut ovat sammakoita ja minä olen siili.
- Olet Saku Siili.
- Minä olen tyttö.
- Sitten sinä olet Sallu Siili ja sillä siisti.
- Sopii hyvin ja sillä siisti, vastasi Sallu Siili ja oli nimestään iloinen.
Se ei enää ollutkaan aivan tavallinen pihasiili, joka tuntemattomana tallusteli maitokupille, vaan se oli Sallu Siili, jota osattiin odottaa. Pitkän aikaa ne katsoivat nurmikolla toisiaan. Sallu pyöritteli mustaa nenänpäätään ja Henkka Maukka heilutteli mahallaan maaten jalkojaan. Lounatuuli laittoi huulensa tötterölle ja puhalsi pilven auringon edestä. Suloinen lämpö laskeutui peitteelle Henkka Maukka Makkaranpaistajan ja Sallu Siilin syliin. Auringon valo väritti vinon talon veikeän pihan ympäripyöreitä esineitä ja sai ne somasti hehkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti