Poika ei ollut kovin suuri, muttei häntä kukaan haukkunut pieneksikään. Lihavaltakaan hän ei näyttänyt, muttei kukaan keksinyt nimittää häntä ongenvavaksi. Hän oli tavallinen poika: harmaat silmät, hiekanväriset hiukset, puhtaat hampaat, vähän likaa kynsien alla - ja villapaita väärinpäin. Oli se joskus oikeinkin päin, mutta silloin Henkka Maukka oli vähän hassun näköinen.
Koti oli vistosti kallellaan, mutta niin tahtoivat vanhat talot monesti olla. Henkka Maukan isä sanoikin, ettei kannattanut sisällä pelata palloa, kun etu oli aina takaseinän joukkueella. Mutta onnellista kotona silti oli eikä pyöreiden esineiden annettu onnea häiritä. Jos eivät pysyneet lattialla paikoillaan, niiden annettiin pyöriä ulos. Pihalla olikin monenlaista ympäripyöreää esinettä: kolme jalkapalloa, kuparipannu, soppakulho, salaattiastia, jossa kasvoi villiruohoa, sekaväristen lankojen kerä, joka oli jo alkanut muuttua sammalenvihreäksi sekä vanha potta, jota Henkka Maukka oli viimeisen kerran tarvinnut melkein kymmenen vuotta sitten. Yhdessä ne olivat vyöryneet ovelle päin Henkka Maukka ähkien ja potta emalisesti kolisten. Emalinen se oli siksi, kun se oli Henkka Maukan isän perintöpotta, josta kaikki viimeinkin halusivat eroon. Se jouti siis hyvin olla pihalla puhki ruostumassa, kun ei sitä enää tarvittu. Kaikkien muitten ympäripyöreitten esineiden joukossa se olikin varsin kelvosti kotonaan ja toimi samalla monenmoisten maanmatosten sateensuojana sikäli kuin ne sinne sateen sattuessa olivat paikalle osuneet.
Yksitoista vuotta oli pitkä ikä, kun sitä katsoi Henkka Maukan silmin. Siinä ajassa oli tapahtunut tosi paljon. Oli ensin löydetty kädet ja jalat, kontattu ja viimein kävelty vinolla lattialla ja opittu olemaan pää taivasta kohti, sitten istuttu potalla ja potastakin luovuttu ovelle pyörien, menty pyörän tarakalla päiväkotiin ja potkulaudalla oikeaan kouluun ja siellä opittu lukemaan ja vähän laskemaan ja höyläämään tikkuisesta lankusta sileää kuin pöydän pinta ja virkattu pannulappu, jolla äiti oli aivan vähän polttanut sormiaan paistinpannun tulikuumassa kahvassa. Mutta mistä Henkka Maukka oli erikoisen ylpeä, ansaitsee tulla tässä kaikille kerrotuksi.
Vaikka Henkka Maukka olikin melkein tavallinen poika, jolla usein oli villapaita väärin päin, hän osasi jotakin hyvin tavatonta. Sellaista hän osasi, josta useimmat ihmiset maan päällä saati korkeilla vuorilla saattoivat vain huimasti haaveilla. Henkka Maukka oli mitä mainioin makkaranpaistaja. Kertokoot tuosta erinomaisesta taidosta hänen ensimmäinen retkensä metsään, joka kasvoi korkeana ja humisevana hänen vähän vinon kotinsa lähettyvillä, reilun huudon päässä kotoa, kolmenkymmenen pallonpotkaisun päässä pihasta, joka oli täynnä ympäripyöreitä esineitä.
Jatkuu lähiaikoina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti