Kesässä mukavinta olivat kiuru ja vaaleanvihreät koivunlehdet. Henkka Maukasta oli leppoisaa makoilla nurmikolla ja kuunnella kiurun laulua ja katsella, miten se ripeästi räpytellen nousi aina vain korkeammalle ja korkeammalle kuin maailman paremmin nähdäkseen. Ja mikäpä olikaan pikkulintusen korkealta katsella, kun koivuissa oli kauniin vihreät, uuden uutukaiset lehdet ja nurmi näytti pehmeältä ja lämpimältä.
Äiti ja isä olivat lähdössä kauppaan. Vanha auto hyrisi ja vähän yski, vaikka se olikin melko terve ja hyväkuntoinen niin kuin isä sanoi.
- Kaiken bensan se jaksaa juoda eikä koskaan janoa valita, sanoi isä usein. Vitsihän se oli ja sen tiesi Henkka Maukkakin. Isä puhui usein aivan hassuja, mutta äiti oli siihen hyvin tottunut.
Vaikka vinon talon pihassa oli yksi jos toinen asia vähän niin ja ehkä näinkin, hauskaa siellä oli leikkiä ja ihmetellä. Ja ihmettelemistä Henkka Maukalla riitti aamusta iltaan. Pihaan ilmestyi milloin keltainen, milloin sininen kukka, lepatteli joskus valkoinen perhonen mutkitellen yhdessä ruskean ja keltaisen kirjavan perhosen kanssa kuin kilpaa lennellen, pysähtyi joskus sudenkorento silmien eteen katsomaan, kuinka nurin olikaan Henkka Maukan paita taas. Eipä sudenkorento asiaa kauan kerrallaan ihmetellyt, vaan kääntyi aivan toiseen suuntaa, mistä oli tullut ja siivet hehkuen lensi tiehensä. Henkka Maukasta sudenkorento oli kummallisin kesäeläin. Linnut lensivät eteenpäin, mutta sudenkorento lensi minne halusi, pysähtyi, peruutti, sivuutti, tarkasteli, ehkä hämmästeli hetkisen ennen kuin aivan kyllästyi samassa paikassa olemiseen ja lensi pois.
Auto huristeli pihatieltä pikitielle ja hävisi kokonaan näkyvistä.
- Minäpäs kiipeän puuhun, ajatteli Henkka Maukka ja sen enempää asiaa ajattelematta käveli suuren koivun juurelle ja kapusi oksa kerrallaan latvaan asti. Mitä ylemmäs hän kiipesi, sitä ohuemmiksi kävivät oksat. Ne taipuivat ja joustivat ja alkoipa koivun latvakin keinua puolelta toiselle. Henkka Maukasta tuntui kuin hän olisi ollut korkeassa keinussa.
- Sinä olet taitava poika kiipeämään, sanoi peipponen.
- Sinä näytät porkkanalta, sanoi Henkka Maukka.
Peipposen punaisen ruskea höyhenpeite kiilteli auringonpaisteessa, kun se vikkelästi hyppeli oksalta oksalle.
- Näytät rosvolta, tuumasi Henkka Maukka.
- Näytät lentävältä rosvolentoporkkanalta, kun sinulla on tuollainen naamari, poika jatkoi ja keinutti koivunlatvaa.
Peipponen hyppeli ja Henkka Maukka keinutti koivunlatvaa ja kesätuuli helisytteli koivunlehtiä ja sai ne somasti kahisemaan. Yhtäkkiä molemmat pysähtyivät. Peipponen tarrasi vahvoilla kynsillään koivunoksasta ja Henkka Maukka tarrasi puunrungosta kiinni. Tuuli tyyntyi ja koivunlehdet alkoivat roikuskella maata kohti kuin olisivat heti halunneet päästää irti ja pudota maahan. Mutta syksy oli vielä kaukana ja lehti lujasti puussa kiinni. Yhtä lujasti tarrautuivat koivuun myös rosvolentoporkkananpunainen peipponen ja Henkka Maukka, jonka paita oli väärinpäin.
Taivaalta laskeutui valtavan suuri ja värikäs pallo ja se olisi peittänyt auringon, jos se olisi ollut taivaalla auringon kanssa samalla puolella. Välillä se kohisi kuin olisi isoon ääneen hengittänyt. Hitaasti se vajosi alemmas ja alemmas ja pian sen alaosa kosketti Henkka Maukan vinon kodin veikeän pihamaan nurmikkoa. Peipponen pyöritteli päätään kuin se olisi halunnut nähdä aivan kaikkiin suuntiin yhtä aikaa ja hyppeli kiivaasti oksalta oksalle. Henkka Maukka tuskin uskalsi hengittää, kun suuren pallon värikäs pinta hipoi korkean koivun ylimpiä oksia. Se pyyhki melkein Henkka Maukan kasvoja.
- Tänne sitä tultiin tuulen tuomana, kuului ääni maan pinnalta.
Pallon alla oli ruskea kori, jossa seisoi mies kuin merirosvo. Hänen kanssaan pihaan laskeutui myös kaksi pientä tyttöä, joiden päät tuskin ylettyivät korin reunalle.
- Miten ihania pyöreitä esineitä, tytöt huusivat.
Peipponen pyrähti lentoon ja kiiruhti suhisevin siivin kohti metsän reunaa, jossa sillä oli oma pesä toisen korkean koivun latvassa. Se ei ehtinyt hyvästellä Henkka Maukkaa, niin jännittynyt se oli lentävästä pallosta, jonka se juuri oli kohdannut.
Pallo oli pulleana pihamaalla ja sen kangas lepatteli lempeässä tuulessa. Yhtäkkiä korkealta koivun latvasta kuului iloinen huuto.
- Minä olen Henkka Maukka Makkaranpaistaja enkä minä pelkää mitään.
Tytöt katsoivat kauhuissaan ylös, kun poika ponkaisi korkean koivun ylimmältä oksalta ja levitti kätensä kuin peipponen siipensä ja lensi ilman halki suoraan kuumailmapallon päälle. Kirjava kangas pelmahti.
- Hiiohoiiiii. Keitä te olette, kun tänne tulette, huusi Henkka Maukka.
- Yksiä vaan. Tultiin, kun tuuli toi, vastasivat lapset.
Merirosvon näköinen mies katsoi velmusti Henkka Maukkaa silmiin ja naurahti.
- Ethän vain loukannut itseäsi?
- Minä olen peipposen kaveri ja minä lensin. Näitkö?
- Totisesti näin, vastasi merirosvon näköinen mies ja nosti Henkka Maukan varovasti maahan
- Pitää olla tarkkana, ettei tule reikiä palloon.
Auto hyrisi ja vähän yskähteli, kun se kääntyi pihatielle ja pysähtyi saman tien. Äiti ja isä katsoivat ihmeissään pihalla pollottavaa kirjavaa palloa. Henkka Maukka juoksi vikkelästi vastaan ja huusi innoissaan.
- Merirosvo tuli meille kylään.
Merirosvon näköinen mies kertoi äidille ja isälle lähteneensä tyttöjen kanssa kuumailmapalloretkelle, mutta laskeutuneensa vahingossa vinon talon pihamaalle. Sellaista sattui joskus, etteivät asiat menneet suunnitelmien mukaan. Mukavan tovin kaikki istuivat vinon talon veikeällä pihamaalla kuumailmapallon ja monien muiden ympäripyöreiden esineiden keskellä ja nauttivat kauniista kesäpäivästä ja yllätysvierailusta.
- Kova poika lentämään tuo Henkka Maukka Makkaranpaistaja. Lähdettekö meidän kanssamme ilmailuretkelle, kysyi merirosvon näköinen mies. Eikä aikaakaan, kun suuri, kirjava pallo nousi vinon talon veikeältä pihamaalta kohti taivasta ja peitti ympäripyöreän auringon aivan kokonaan. Korissa seisoivat merirosvon näköinen mies ja hänen viehättävät tyttärensä Juulia ja Jadelmiina, äiti ja isä sekä Henkka Maukka, maailman paras makkaranpaistaja. Kuudestaan oli niin lystiä naureskella taivaankannella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti