Mustikallemme

Nostimme maljan

metsän sinimarjalle,

mustikallemme,

syksyn sadon kasvulle

ja tsaarin syntymälle.

Kun ihminen päättää

Kun ihminen päättää opiskella, häntä useimmiten kannustetaan, ja valmistuttuaan häntä juhlitaan ja hänelle pidetään kehuvia ja iloisia puheita, annetaan lahjoja, todistuksia, rahaa, kaikenlaista hyvää. Suuri päätös on johtanut normeihin nojaavaan lopputulokseen ja meidän kaikkien on helppo hurrata ja nostaa hattua.

Kun ihminen päättää aloittaa uuden harrastuksen, me joko ihmettelemme, hämmästelemme, ihastelemme, riemuitsemme, joskus harvoin paheksumme, mutta useimmiten olemme iloisia toisen löytämästä mielekkäästä tekemisestä. Uuden harrastuksen aloittaminen on tärkeä päätös. On päätetty haastaa omat resurssit, taidot ja kyvyt. On asetettu rima normiarkea korkeammalle. Jo nimensä mukaisesti harrastus saa ihmisen hartaasti kokemaan, yrittämään, pyrkimään ja lopuksi onnistumaan.

Kun ihminen päättää sairastumisensa jälkeen parantua, ei yksikään meistä toivo hänen päätöksensä horjuvan. Ihmisen ruumis on kaikkien maailman tautien ja sairauksien kaatopaikka ja koeklinikka ja useimmiten se viis veisaa kantajansa päätöksistä. Juuri siksi onkin tärkeää saada kannustusta. Me tunnemme ihmisen rakenteen, kehon koostumuksen, luut ja lihat ja osaamme jollakin tavalla itse kukin hoitaa kivut ja kolotukset kuntoon. Mutta henki on meille tuiki tuntematon. Kun joku tekee päätöksen parantua, kyse on paljosta muusta kuin fyysisen vamman tai sairauden kimppuun käymisestä. Puhumme mielellämme henkien taistelusta silloin, kun kaksi ihmistä mittelee toistensa voimia sanallisin keinoin. Mutta kun päätetään käydä sairautta vastaan kamppailuun, on pakko uskoa kaikkeen muuhunkin kuin pelkkään lihasvoimaan. Jos kamppailu päättyy terveen papereihin, uskomme ihmisen voimaan ja väkevyyteen, henkiseen yliotteeseen vaikeasta vastuksesta, rukoukseen ja joskus myös ihmeeseen. Elämässä pitää aina selvitä hengissä. Se on voittamista.

Mutta entäs sitten? Entäs sitten, kun ihminen päättää haluta kuolla. Kun vakava ja viheliäinen, kivulias sairaus syö ihmisen mielen ja elämänhalun eikä toivoakaan parantumisesta ole ja kuolemasta tulee ainoa toivo. Syntyminen on ilon juhlaa, mutta kuolema pelottaa ja kauhistuttaa. Sitä on pakko siirtää mahdollisimman kauas, halusipa kuoleva sitä tai ei. Olemme kirjoittaneet elämän pakon laiksi, ja sen rikkojaa rangaistaan. Kun ihminen päättää suurimmasta ja kalleimmasta lahjastaan, omasta elämästään, vain sen kivuliaskin jatkaminen on laillista ja kaiken muun me lain nojalla tuomitsemme.

Kun nuori ihminen päättää, että elämän mitta on hänen kohdaltaan tullut täyteen, emme riemuitse hänen onnistumisestaan, emme juhli hänen päätöstään, emme anna lahjoja emmekä päästötodistusta. Emme ymmärrä. Emme ymmärrä, että ennen lopullista ratkaisuaan hän on saattanut elää elämänsä onnellisimmat, vapaimmat ja rauhallisimmat päivänsä vailla huolta ja murhetta vain siksi, että on päättänyt.