Opettajilla on sukupolvien mittainen työhistoria. Ikäpolvi toisensa jälkeen istuu samassa pulpetissa ja kuulee tarinoita ja kertomuksia opetuksen lomassa, saa kasvatusta joskus kovallakin kädellä tai tuntee myötäelävän tunnelaastarin painalluksen kipeässä haavassa. Monet opettajat unohtuvat harmauttaan ja tasaisuuttaan tai vain opetuksen hyvyyden ja asiallisuuden vuoksi. Jotkut taas jättävät nahkaan sellaisen polttomerkin, ettei sitä kokonainen ihmiselämäkään hävitä.
Kertoipa minulle aamusella Häggmanin palaverissa suomenkielen opettajani Eero Elovaara muuasta kohtaamisesta huoltoaseman baarin ovella. Eeroa, Supia vastaan oli ovella tullut lievässä iltapäivätanssitilassa vuosikymmenten takainen oppilas, jota oli joskus pitänyt salatupakoinnista komiskoida. Mies oli katsahtanut supia silmiin, ottanut puoli askelta taakse päin ja yllättyneellä äänellä tuumannut: "Supi perkele. Vieläkö sinä saatana oot elossa." Äänessä ei ollut ollut sen enempää vihaa tai katkeruutta kuin huonoja muistojakaan. Olipahan vain kysymys, mitä vanhalle opettajalle kuului.
