tiistai 31. elokuuta 2010

"Ne oli varmaan unohtanu."

Eilen kirjoitin torin roskaamisesta. Siitä jatkui tämänpäiväinen tarina. Kävelipä aamulla toimistooni neljävuotias Aleksi-poika ja kysyi, kävinkö eilen torilla syömässä jäätelöä. Näin eteni keskustelu:
Aleksi: Kävitkö eilen torilla syömässä jäätelöä?
Minä: Kävin
Aleksi: Mihin panit roskat?
Minä: Roskakoriin.
Aleksi: Niin minäkin ja Elina (isosisko).
Minä: Kaikki eivät muistaneet tuota.
Aleksi: Isot pojat heittivät roskat maahan.
Minä: Niin heittivät. Niille ei varmaankaan ollut kukaan kertonut, mihin roskat pitää laittaa.
Aleksi: Oli niille varmaan kerrottu pienenä, mutta ne oli varmaan unohtanu.

Oikeus oli puhunut Aleksin suulla. Oli heille varmaankin kerrottu, mutta olivat asian unohtaneet. Pitäisiköhän vain kerrata ja kerrata ja kerrata ja kerrata...

Kesätoimittajat tekevät vanhuksia

Tunsin itseni eilen vähän väsyneeksi - aivan hetken vain. Sitten väsymys vaihtui iloksi ja melkein nauruksi ja lopulta huvitukseksi. Kyllä tilastojen sorvaaminen on kätevää puuhaa: laitetaan vaan kesätoimittaja hommiin.
Kesätoimittaja on noin 18-vuotias, juuri ylioppilaaksi lakitettu nuori mies tai nainen, joka on kirjoittanut äidinkielestä laudaturin ja jonka haaveena on päästä kenties opiskelemaan toimittajaksi heti armeijan/välivuoden jälkeen.
Luinpas siis kaksi juttua - toisen iltapäivälehdestä, toisen MM:sta (Markkinointi ja Mainonta. No niin, siis näin:
"Vanhukset valtaavat facebookin." Tuo oli otsikko. Ja teksti jatkui: "Yli viisikymmentävuotiaiden osuus on kasvanut yli puolella viimeisen vuoden aikana..." Ja iltapäivälehdessä oli onnettomuusuutinen:"Vanhempi mies löytyi hukkuneena Haapajärvellä." Ja taas juttu luonnollisesti jatkui:"Vuonna 1961 syntynyt mies löytyi..."
Lähdenpäs tästä tuonne Häggmannin kahvilaan istumaan vanhusten kanssa aamukahville. Niinhän tuo kolottaa, kehveli.

maanantai 30. elokuuta 2010

Molopäitten roskakori

Päivällä seurasin taas näytelmää, joka kiehutti päätä ja persettä. Torille oli tullut suuri jäätelörekka jakamaan tikkujätskiä kyläläisille. Olivat nivalalaiset äänestäneet itsensä Suomen mukavimmiksi ihmisiksi, ja siksipä oli päättänyt jäätelöfirma palkita ihmiset maukkaalla makupalalla.
Lapset ja aikuiset jonottivat innolla ilmaista ikihyvää. Jäätelö saatiin ja siihen se sitten unohtuikin nivalalainen mukavuus. Käärepaperit lentelivät pitkin toria, kun suklaasydäminen jäätelötikku työnnettiin kitaan. Aivan kuin kukaan ei koskaan olisi opettanut, että roskat pannaan roskakoriin eikä pihalle. Mutta mitäs sitten tapahtuikaan. Aikuinen mies kulki mustan jätesäkin kanssa pitkin toria ja keräsi ihmisten heittelemät paperit. Voi perseensuti. Minusta tuon miehen olisi kuulunut kulkea sähköpiiskan kanssa ja iskeä sillä jäätelöt noitten pihansotkijoitten näpeistä, jotta oppisivat kertakokemalla aikuisten tavoille. Minulla oli hetken tunne, että taidan tahtoa vankilaan ja näyttää pienellä demonstraatiolla, kenelle torin siivous kuuluisi. Mutta sitten näin kolmen pienen tytön kulkevan käärepapereiden kanssa kohti roskakoria ja heittävän aivan luontevasti kääreet sinne. Pelastivat minut vankilalta nuo esimerkilliset, kotikasvatustakin saaneet lapset.
Uskokaa tai älkää, jonakin päivänä demonstroin niin tehokkaasti tuota ympäristöstä piittaamatonta roskaamista, että päivälehdet kirjoittavat, televisio näyttää dokumenttia, vanhemmat hämmästelevät ja lapset kummastelevat. Jonkun kai pitää pistää päänsä vadille, että joku toinen oppisi laittamaan roskat roskiin. Tori on tori ja kauppapaikka eikä mikään molopäitten roskakori.

Kypärätesti koivikossa

Kaunis, valkoinen kypärä kuin kananmunan kuori kiilteli moottoripyörän satulalla. Musta nahka verhosi kypärän alareunaa, ja ilmaläpälliset korvasuojat ja kiinnityshihna oli ommeltu tikkauksin. Pojat katsoivat kypärää, mutta eivät uskaltaneet koskea siihen. Lähtivät siitä toisiaan vilkaistuaan kotiinsa. Kova keskustelu saatteli poikia matkaan ja kotona mentiin heti äidin astiakaapille.
Kaapista löytyi sinikukkareunainen emalikulho, melkein yhtä valkoinen kuin tuo kypärä. Pojat leikkasivat puukolla halki vanhan paksunahkaisen jalkapallon ja ujuttivat sen somasti emalikulhon sisään. Vasaralla ja rautanaulalla lyötiin pari reikää kulhoon ja reikiin pujotettiin karvanarua. Kypärä oli valmis.
Toinen pojista sitoi kypärän tiukasti päähänsä. Karvanaru kutkutti mukavasti leukaa, mutta kutina ei kuitenkaan naurattanut. Ilmeet vakavina pojat päättivät testata kypärän suojaavat ominaisuudet.
Polkupyörä työnnettiin mäen harjalle. Mäki oli niin jyrkkä, ettei sitä jaksanut isolla miestenpyörällä pieni poika polkea. Tarkistettiin vielä, että karvanaru oli varmasti tiukalla. Nahkainen jalkapallon puolikas pyrki tursuamaan kulhon reunan yli, mutta se tukittiin takaisin ohimoita suojaamaan.
Lokasuojat rämisivät ja kivet sinkoilivat, kun pyörä kiiti vinhasti alas mäkeä. Poika vilkaisi sivulle, missä nuori koivikko levitti lehvänsä jo melkein tielle asti. Se oli sopivaa maastoa kypärän testaukseen. Vimmatusti poika käänsi ohjaustangosta ja pyörä suistui koivikkoon. Eturengas pysähtyi koivun valkoisen mustaan kylkeen, mutta poika jatkoi vielä lehtevää lentoa kunnes pysähtyi paksuhkoihin alaoksiin.
- Ei käyny päähän yhtään kipiää.
Toveri katsoi kalpeana vieressä.
Haavat pestiin metsäpurossa ja pyörän etuvanne oikaistiin kahden norjan koivun välissä. Kypärää ei sen koommin muisteltu eikä sen karvanaruja leuan alle sidottu. Hyvä se oli, se ymmärrettiin. Mutta ei sitä enää tarvittu, kun se kerran oli aidoissa olosuhteissa testattu.

torstai 26. elokuuta 2010

"Tulta munil!"

Kun yhdistää kaksi toisiinsa kuulumatonta asiaa, saattaa tulla hyvälle mielelle. Nivalaan perustettiin muutamia vuosia sitten keskustaan Malisjoen rantaan veteraanipuisto, johon kukka- ja puuistutusten keskelle asennettiin kaksi ilmatorjuntatykkiä. Tykkien piiput osoittavat diplomaattisesti kohti pohjoista. Sieltähän ei periaatteessa pitäisi ketään tulla.
Nyt sitten alkoi toinen projekti, jossa Malisjoen rantoja laitetaan viihtyisiksi valoin, poluin, kukin, pensain, kivetyksin, penkein. Joku oli keksinyt laittaa projektin nimitaulun tuon veteraanipuiston tykkien viereen. Kyltissä lukee EU-lippujen ja muiden tunnusten seassa: VIREÄ MALISJOKI. Ja piiput kohti pohjoista: "Tulta munil." Kyllä se siitä vireytyy.

Karhukoira ei kuulu luontoon

On hyvä asia, että melkein kaikissa kodeissa on jo sisäkäymälä. Melkein joka kodissa on myös roskapussi ja yhä useammassa myös jäteastia ulkona. Kovin harvassa perheessä roskat viskataan ikkunasta tai ovesta ulos sitä mukaa kuin jätettä syntyy. Eikä kovin monen talon portailta enää lasketella lastia kaiteen yli kukkapenkkiin. Mutta mistähän se sitten johtuu, että auton ikkunasta voidaan aivan huoletta työntää pihoille ja teille kaikki se roska, mikä kotona niin luontevasti menee roskiin.
Haetaan grilliltä ruokaa ja kun ruoka on syöty, astiat työnnetään ikkunasta parkkipaikalle. Höh. Ostetaan huoltoasemalta koppa kaljaa ja kun pullot ovat tyhjät, ne nakataan mikä minnekin meni rikki eli ei. Höh. Ja tuo karhukoiran turkki viskataan lopuksi tien reunaan lahoamaan. Höh. "Täällä vartioin minä." Karhukoira ei kuulu luontoon. Ei muuten kuulu sinne mäyräkään.
Niin. Ja tuo sisäkäymälä. Ajattelepa, jos vaikka auton ikkunasta parkkipaikalle... Olisi se rumaa katsella.

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Pyöreä on mukava

Mitä sitä ihminen oikein tekisi ilman pyöreää muotoa. Ei voisi ainakaa pelata
- jääkiekkoa
- golfia
- pesäpalloa
- jalkapalloa
- mitään muutakaan pallopeliä
soittaa
- naisenmuotoista kitaraa
silittää
- pyllyä
ajaa
- moottoripyörää
soittaa
- äänilevyjä
Hmmm. Jos jotakin pyöreää olisi aivan pakko hylätä, pallopelit voisin unohtaa. Niissä vaan murtuvat jalat ja katkeavat jänteet. Soittamisesta taas kärsivät sormenpäät. Ja polttomoottorin pakokaasut tuhoavat luontoa ja saastuttavat ilmaa, ja äänikin pelottaa varsinkin vanhempia ihmisiä. Äänilevyt taas ovat aika hankalia käänneltäviä. Mitäs sitten sitten tekisikään? ;-)

tiistai 24. elokuuta 2010

Vesiväreilyä

Kun Mirja pakkasi matkalaukkuunsa pitkää matkaa varten oleellisen, ei kantamus paljoa painanut. Evakkotiellä ei enempää tarvittu kuin kantaa jaksoi. Mirja oli pakolainen ja tuon kantamuksen hän oli saanut jo kasteessa enteenä elämäntielle. Mirja, pakolainen.
Ihmisen taivaanrannan värit alkavat hahmottua syntymässä, ja värit kirkastuvat tai haalistuvat sen mukaan, minkä niminen ihminen palettia pitää ja siitä pensseliinsä väriä ottaa. Uskoo, ken tahtoo.
Voisi kuvitella, että Vili Vesterinen eleli iloista ja huoletonta rillumareielämää. Eikä kenellekään tulisi mieleenkään, että Siiri Angerkoski voisi koskaan surra elämän arkea. Taivas ei ole koskaan pilvinen eikä myrsky puistele elämää aallokossa, kun nimekseen sai ihminen Ville Valon.
Mutta syntyipä lokakuun synkkänä yönä Unto Mononen, kasvoi kuusien tummien lehvien huminassa, laulunsa laati, elämä veronsa vaati. Kirjoitti huumaavan kaipuunsa lauluiksi, väritti sanoilla tunteensa taivaan sielunsa värein, kuoli elämänsä kesässä alle 40-vuotiaana.
"Meren yllä on tummuva yö..." "Aavan meren tuolla puolen..." Tummuva on Unton taivas aavan meren tuolla puolen.

maanantai 23. elokuuta 2010

Rotujänis


Tämä kuva on kaikille lapsille ja lapsenmielisille: älkää koskaan kasvako liian aikuisiksi. Jäniksiä tarvitaan niin lasten- kuin makuuhuoneissakin;-)

Kuva on omistettu ystäväni tyttärenpojalle Ukelle, Uke The Rokille, Rokki-Vaarin pikkumiehelle, jota en ole vielä tavannut, mutta josta tiedän melko paljon.

Pornolaulu raikaa

Joutsen laskeutui pienelle järvelle sulavasti ja oikoili kaulaansa ja ryhdisti siipensä sivuilleen, pyöräytti päätänsä kuin tarkastaakseen ympäristön: "Koooooaaaaaaaaaaaaa!"
Mietin, minkähän värisiä sieniä tuo luonnontieteilijä oli mahtanut syödä, kun nimesi tuon kauheaäänisen, mutta muuten niin kauniin linnun laulujoutseneksi. Eikö olisi riittänyt pelkää joutsen.
Laulujoutsen on rauhoitettu, koska se vuosia sitten oli varsin harvinainen ja kenties Suomen sinitaivaalta muutoin katoamassa ollut lintu. Mutta nyt ei tarvita kiikaria eikä tarvitse matkustaa kovin kauas nähdäkseen tuon mölyävän kaunokaisen. Mutta toista on laulujoutsenen parin lähisukulaisen kanssa.
Pornolaulujoutsenta ei kovin moni ole päässyt näkemään, sillä sellaisia suonsilmäkkeitä on kovin harvassa Suomen saloilla saati muualla maailmassa. Joitakin yksilöitä aina silloin tällöin päästään näkemään, mutta vielä harvemmin kuulemaan. Mutta iloisesti silloin raikaa pornolaulu pitkin rantoja, kun tuo iloisen leuhakka valkosulkainen lintu pääsee jenkkansa virittämään.
Vieläkin harvinaisempi ja vain keskitalvella piilossa pesivä, punapäälakinen joululaulujoutsen herättää vannoutuneessa lintubongarissa lähes infarktiin verrattavan särösykkeen sydänalaan. Silloin ei ole merkitystä senhetkisellä olinpaikalla. Lähdettävä on kahlaamaan halki metristen hankien joululaulujoutsenen pesäpaikalle. "Ja niin joulujoutsen jo taas pohjolaan..."

perjantai 20. elokuuta 2010

Virallinen ajanotto unohtui huoltamolle


Maunon päivän kisoista Suomi-Brasilia –maaottelu
Virallinen ajanotto unohtui huoltamolle

Perinteisistä Tuiskulan urheilupuistossa järjestettävistä Maunon päivän kisoista tuli yllättäen Suomi-Brasilia –maaottelu, kun keltälle ilmestyi mukavien yhteensattumien vuoksi (Ohtamaan Anita ja Alpo lähtivät Jyväskylään) Brasilian lahja nivalalaiselle juoksu-urheilulle: Thais Minosso Silva.
Tällä kertaa kisa päätettiin virallisen ajanottajan unohduttua ABC:lle ukkojen kanssa turisemaan järjestää juoksija vastaan itse –periaatteella. Kisan osanottajamäärä jäi valitettavan vähäiseksi televisiossa samaan aikaan esitettyjen uutisten ja sään takia, mutta se ei taistelun tuoksinaa ja melskettä hillinnyt lainkaan. Ilma suosi kilpailijoita eli normaaliin suuntaan sataa metriä juostessa olisi ollut väkevä vastatuuli, mutta tuo luonnonvoima otettiin avuksi ja yhdessä kisaorganisaation kanssa juoksu päätettiin kisata maalista lähtöön mukavaan myötätuuleen.
Naisten maaottelu päättyi siis Suomen niukkaan, mutta ehkä ansaittuun voittoon. Paula Hartikainen kellotti lähes viimekesäisen ajan, jolla hän niukasti päihitti brasilialaisen Thaisin. Mutta upeasti juoksi myös Thais Minossa Silva, ja juoksunsa myötä hänestä tuli Nivalan nopein brassi.
Jukka Turunen on juossut elämässään useamman maratonin kuin satasen. Niinpä hän nytkin oli Helsingin maratonista omien sanojensa mukaan vähän jäykkänä, mutta juoksi silti selkeästi ikäluokkansa ykköseksi lähes viime kesäisellä ajalla.
Yli neljäänkymmeneen vuoteen yhtään tappiota kokematon Hannu Hartikainen piti edelleen pintansa. Haikaran Usain on edelleen voimissaan vain muutaman kymmenyksen viime kesästä hidastuneena, mutta silti ilman vastusta. Menoa juoksijan mukaan saattoi hidastaa mikrossa ylikypsennetty lohisoppa ja muutama lusikallinen hernekeittoa ennen kisaa.
Olosuhteet kentällä olivat mainiot, sen totesivat kaikki. Kaikki osaset olivat taas paikallaan – paitsi Mauno.



Kuvassa urheilijat vasemmalta Thais Minosso Silva, Hannu Hartikainen, Paula Hartikainen, Jukka Turunen

Kuva: Leena Turunen
Ratatarkistus: Titta Turunen

torstai 19. elokuuta 2010

Identtiset tarinat

Nuori poika käveli pienen sisarensa kanssa kauppaan töitä kysymään. Oli nälkä, oli jano, oli vilu, kun ei ollut enää omaa kotia, ei isää eikä äitiä, ei töitä, ei rahaa. Eikä saanut poika työtä tuostakaan kaupasta, kun ajat olivat sangen kovat. Poika näki kauppiaan työntävän kassakoneensa laatikon kiinni, mutta se jäikin vähän raolleen, ja hetken mielijohteesta poika nappasi kassasta viiden dollarin setelin ja ryntäsi pieni sisko kannoillaan karkuun. Mutta kauppias pysäytti paon tylysti ampumalla perään eikä poika enää uskaltanut jatkaa juoksuaan. Poika tuomittiin myöhemmin ryöstöstä vankilaan ja pieni sisar vietiin lastenkotiin.
Poika yritti karata vankilasta pelastamaan sisartaan lastenkodista ja tuosta rangaistuksena hänet laitettiin tyrmään vankilan kellariin ja unohdettiin sinne kolmeksi vuodeksi. Kerran vuodessa hänen annettiin kävellä vankilan pihalla puolen tunnin ajan. Kolmessa vuodessa tuo poika oli ulkona valossa puolitoista tuntia. Kun sitten tyrmän ovi avattiin ja "vapaus" eli tavallinen kuritushuone odotti, tuota kolme vuotta pimeässä ollutta miestä manipuloitiin tappamaan tyrmätuomioon vaikuttanut mies. Ja hän tappoi.
Käytiin oikeutta. Mies vältti kuolematuomion, mutta joutui takaisin tuohon samaan vankilaan kiusattavaksi ja hän tappoi lopulta itsensä. Viiden dollarin tähden.
Varastipa toinen poika samaan aikaan veljensä rahakukkarosta viisi dollaria. Hänkin jäi kiinni varkaudesta. Veli torui häntä, läppäsi avokämmenellä ohimolle ja asia unohdettiin ikuisiksi ajoiksi.

keskiviikko 18. elokuuta 2010

Kesäkeittoa kivilinnasta

Poliitikot ovat taas aktiivisia ja nostavat omaa häntäänsä ja pyrkivät tervaamaan vastapuolen pyrstöä parhaansa mukaan. Eduskunta on tosin vielä kesälomalla (ruahhhahhhahhaha ja ehheh), mutta monet aktiiviset politiikan tekijät ovat kuka milläkin torilla kansan parissa muttia maistamassa, piirasta popsimassa ja mustaa makkaraa mutustamassa. Ja asiat riitelevät.
Olen aina ollut kovasti sitä mieltä, että asiat eivät osaa riidellä ja että ihmiset vain osaavat. Aamusella kuitenkin silmäni taas kerran avattiin, kun muutama valtakunnan johtava poliitikko oli onnistuttu metsästämään torien tuoksinasta toimittajien tenttiin. Ja näinhän siellä suurinpiirtein juteltiin.
- Me emme ole työntäneet rahaa Euroopan pankeille.
- Olettepas te työntäneet.
- Emme ole. Me olemme pelastaneet kansakuntien taloudet katastrofilta.
- Ettepäs ole.
Kuvitelkaa loput. Tuotahan se oli: edestakaisin huopaamista ja pikkuilkeyksien heittelyä niinkuin aina vaalien alla. Mutta kun toimittaja oli kiitellyt väittelijöitä ja kameroiden kuviteltiin jo sulkeutuneen, nämä kaikki olivat hyvää pataa keskenään ja nauroivat katketakseen, vaikka juuri olivat väitelleet tulikivenkatkuisesti keskenään. Oli siis aivan selvää, että tuossa aamuisessa tilaisuudessa asia riitelivät, mutta ihmiset olivat samaa mieltä. Mitähän mieltä he olivat. "Aivan sama. Missä mun kalijat on?"

tiistai 17. elokuuta 2010

Vaahtokumikynnet

Selkää kutkutti, käsivarsia kutkutti, jalkoja kutkutti. Oli mukava pitkillä kynsillä raaviskella kutisevia kohtia ja ottaa kaikki ilo irto ilmaisesta viihdykkeestä.
Jos Jumalalla olisikin ollut luomisviikollansa vähän rennompi viikonloppu, hän olisi huumoripäissään voinut rapsaista ihmiselle vaahtokumikynnet. Siinäpä moderni ihminen kaikkien allergioidensa keskellä yrittäisi itseään rapsuttaa vaahtokumikynsillä. Olisi se aika ärsyttävää. Mutta olisipa ollut Jumala kuitenkin kaukaa viisas, jos vaikkapa ihan kokeilumielessä olisi keksinyt muokata varpaankynnet vaahtokumista. Mukava olisi potkia noita pehmeäkyntisiä varpaita pöydänjalkoihin ja kynnyksiin. Säästyisi kuulemasta kovin monta karkeaa kirosanaa ja oman nimensä turhaa lausumista tuo muuten niin kaukaa viisas Luoja.

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Sääski on säälimätön

Kun metsässä kohtaa karhun, tuo suuri kuningaseläin joko juoksee ketterästi karkuun, hiipii aivan hiljaa tiehensä tai joskus, hyvin harvoin murisee ja antaa ihmisen ymmärtää, ettei tämä ole tervetullut sen reviirille. Sillä saattaa olla huono ja äreä päivä tai sitten poikanen tallustelee aivan lähettyvillä. Tuskin koskaan karhu käy ihmisen kimppuun.
Susi vaanii erämaiden hiljaisuudessa saalistaan ja pyrkii joskus yksin, monesti laumansa kanssa yllättämään joko matkasta väsyneen hirven tai nälkäisen poron, ajaa saaliseläintään vimmatusti takaa ja usein saa sen ruuakseen. Mutta vielä useammin jää saaliitta tuo takkuturkki yrityksistään huolimatta. Ja jos ihminen on tuossa lähettyvillä, vetäytyy susi kaikessa hiljaisuudessa muille maille, vaikka sillä kuinka nälkä olisi ja hiuka hivelisi suolenmutkaa.
Jos siis on pihalla karhu tai susi, säikähtää kumpikin eläin koostaan huolimatta ihmisen läsnäoloa eikä tarvitse isostikaan karjaista, kun jo kiitolaukkaa karkaavat metsään mokomaa mölinää pakoon.
Mutta astupa ulos kuorestasi heinäkuisena iltana. Ei auta karjuminen, ei huuto eikä mekastus. Karhut ja sudet kaikkoavat, käärmeet lymyävät, kotkat nousevat siivilleen ja katoavat erämaihin, jänikset loikkivat syvemmälle metsään, porot nostavat päätään ja hörähtelevät ja siirtävät sijaansa. Ei auta huuto eikä mekastus. Mustan harmaana parvena inisee sääski ja syö säälimättä sinua. Lyöt sitä, huidot, puhallat, myrkytät...Säälimättä, ilman tunteen häivääkään, ilman pelkoa se työntää imukärsänsä ihosi läpi ja imee veresi kuin sähköpumppu veden kaivosta tuntematta pistosta sydämessään.
Makkara tirisee grillissä ja aurinko tekee laskua ja maalailee taivaanrantaa kultavärein, verenkirjavin. Ei hiivi susi selkäsi takana sinua purrakseen, ei kömmi kontio säärestäsi lihaa luista kaluamaan. Vaan kavalasti lähestyy sääski ja syö sinua ennenkuin ehdit kättäsi väliin laittaa. Säälimätön on tuo suruton siivekäs. Säälimätön ja tunteeton peto.

Sienisalaattia

Lehdissä kirjoitettiin, että kannattaisi valvoskella lähiöinä ja katsella taivaalle: näkyisi kymmenittäin tähdenlentoja. Minusta taas kannattaa jättää nuo epäterveelliset yövalvomiset sikseen ja lähteä vasun kanssa metsään sieniä poimimaan. Kävin keräilemässä pari tuppervaaran kupillista varsin kauniita ja miellyttävän näköisiä sieniä ja niistä tein tukevan kerman, sävykkään, itkettävän sipulin ja kukkaisen hunajan kanssa sienisalaattia. Eikä totta vieköön tarvinnut pimeää yötä odottaa, että näkisi tähdenlentoja. Kokonainen avaruus levisi silmieni eteen ja saturnuksen renkaat pyörivät villisti kuin isoäitini rukki, marsin kuut kumottivat kuin Lidlin valot elokuun illassa, Juri Gagarin naureskeli Sputnikinsa ikkunasta ja heilutteli minulle kättään kuin sirkuksen ilomielinen klovni. Tuota satunäytelmää kesti lääkärin arvioiden mukaan kymmenisen minuuttia ja jatkosodan rintamatoiminta ehkä seuraavat kaksi tuntia, mutta en antautunut viholliselle vielä siinäkään vaiheessa, kun kuulin kaukaa metsästä kumean kysymyksen: "Minkä värisiä ne sienet olivat?"
Ensi viikonlopun mený on uudet perunat sienikastikkeessa ja tähtien sota kuutonen. Olen todella innostunut sieniruokien pikantista lisästä arkisten aterioiden ryytimeksi.

perjantai 13. elokuuta 2010

Rauhanpiippu

Tupakointi vaarantaa terveytesi. Se todetaan myös tupakka-askin kyljessä. Ja totta se varmaan on ihan tieteellisestikin. Mutta tänä aamuna tupakointi olisi saattanut liennyttää tunnelmaa aamukahvilassa ja jatkaa terveellistä elämää, kun sisään astui muuan monien tuntema mies paperinivaskan kanssa. Mies oli jo valmiiksi punaisen hikinen ja täynnä palavaa periksiantamattomuuden kiukkua ja faktatiedon kiivautta. Hän iski paperit pöytään ja sanoi kunniaansa loukatun ja toiseen pöytään samoilla kiukuilla Helsingin Sanomien lehtileikkeen saatesanoilla, että ainakin etelässä hänen asiaansa arvostetaan.
Nostin oikean käteni kaksi sormea ylös ja yritin rauhan miehenä: "Peace." Mutta rähinä vain jatkui. Yritin varovaisesti sanoa, että juuri siinä pöydässä ei ollut tapana koskaan riidellä. Eri mieltä saatettiin olla, mutta riidaksi asti ei koskaan asioita päästetty.
Asia oli kuitenkin niin vaikea ja vakava, ettei rauhaa näkynyt mailla, halmeilla. Metaanikaasu oli tuon kiukun syy. Luonto oli järkkynyt metaanikaasusta ja linnutkin olivat alkaneet kaasun vaikutusalueella kuoleskelemaan. Joku joutsen oli kuulemma Oulun Yliopistolla tutkittu jo asian vuoksi, mutta juuri tuon joutsenen kivipiirasta oli löydetty kämmenellinen hauleja ja lihoista toinen mokoma, joten kuolinsyy saattoi siis olla jokin muukin kuin metaanikaasu. Sanoipa joku, ettei kannata kaasulla muutenkaan lintuja tappaa, kun vielä eläviä, metaanikaasuissa olevia lintuja ei saa ampumallakaan taivaalta alas ilman haavia. Ne kun pyrkivät kuolleinakin vielä leijumaan karkuun kuin heliumpallot. Ei saisi nauraa vakavalla asialla, mutta kun se rauhanpiippu oli jäänyt jo edesmenneen Istuvan Härän toisten housujen taskuun. Toisaalta pieruhuumori naurattaa ihmisiä kautta maapallon. Ja pieruhan koostuu suurimmaksi osaksi juuri metaanista.

tiistai 10. elokuuta 2010

Näin luomuketju katkeaa

Traktorin peräpäähän oli liimattu pyöreä, vihreän sävyinen tarra: Luomu - valvottua tuotantoa. Köröttelin keltaisen viivan kohdalla muutamia satoja metrejä maatalouskoneen perässä ja minulla oli hyvää aikaa nauttia tuosta luomutuottajan kiireettömästä menosta suomalaisella maaseudulla.
Mies traktorin hytissä näytti nauttivan pitkän päivän päälle siemauksen janojuomaa. Ajattelin itse mielessäni, mitähän mahtaa luomutuottaja janoonsa juoda, kunnes sain äkkiarvaamatta vastauksen vähän eriskummallisella tavalla. Hytin ikkunasta lensi puolentoista litran PepsiMax -pullo tienvarteen.
Luomu - valvottua tuotantoa. Näin vahvan ketjun katkeavan.

Musta ori ja lämmintä maitoa

Iski salama miehen ainokaiseen lehmään. Mies totesi asian tyynesti ja tuumasi, että siltä otetaan, jolla on. Säälivät naapurit miestä kovasti ja päättivät kerätä kolehdin ja ostaa miehelle uuden lehmän.
Kun lehmä tuotiin pihaan, kysyttiin mieheltä, oliko tämä tyytyväinen uuteen lehmään. "Ka olenhan minä. Vanhaa ei ois kukaan huolinu, mutta tämä uus kelepaa kelle vain. Minä myyn sen pois ja ostan telekkarin."
Ja niin mies myi lehmänsä pois ja osti television. Perjantai-iltaisin hän katsoi High Chapparallia ja lauantaina Lännentietä. Mutta kaikista paras päivä oli kuitenkin uudessa elämässä sunnuntai: "Mikään ei ole parempaa kuin puhtaat vaatteet, Musta ori ja lämmin maito." Lehmättömälle, hevosettomalle.

Saldoraja

Maa oli autio ja tyhjä. Ei ollut edes suota, kuokkaa saati Jussia. Mutta valkeus tuli ja moni muu asia sen myötä ja syntyipä ensin Aatami ja kylkiluusta Eeva toveriksi maata täyttämään. Siinä elelivät aurinkoisessa päivässä ja kuutamoisessa yössä Aatami ja Eeva vailla huolta ja murhetta ihan ilman saldorajaa, kunnes... Tehän tiedätte.
Istui pulpetissa Sannariikka ja pyrki kuukleen. Pling. Olisi pitänyt tarkistaa historian kokeeseen Attilan ratsastusreittejä, mutta ilmestyipä näyttörutuun teksti: "Saldoraja ylitetty." "Mothafucka."
Oli suo, kuokka ja Jussi. Jussi tunsi närästystä ylävatsassa. Raaka happo poltteli ruokatorvea, niin hän luuli. Oli taskussa Pepsid, purutabletti ja sen kuori alumiinipaperista Jussi ja pureskeli kovalla kiireellä kuokkaansa nojaillen. Vielä olisi sata metriä ojaa saatava, vielä parikymmentä kantoa ylös kiskottava, vielä viisi vuotta eläkkeelle, vielä tämä ja se vuosi sitä ja tätä ja sitten. Sitten voisi kiertää maailmaa, ajaa Tampereelta Helsinkiin junalla, lentää Oulusta Thaimaahan, pyöräillä Ahvenanmaalla, ja aivan kirkkaaksi lopuksi viettää aivan toimetonta elämää kesämökillä Päijänteen saaressa.
Nojaili taivaan henkikonttorin laitimmaisessa loossissa kyynärpäihinsä toimeton tyttöenkeli, pureskeli purkkaa, pallosteli, poksautteli ja lueskeli Nyyrikin nettiversiota, vilkaisi maahan ja näki miehen nojaavan kuokkaansa, katsahti suurelle taululle kohdalle K eli Koskela ja näki punaisen valon vilkkuvan. Puolihuolimattomasti hän nosti sormeaan ja painoi vilkkuvaa valoa ja jatkoi Nyyrikkinsä lukemista.
Pitkin taivasta ajoivat tuliset vaunut. Myrsky nousi, rakeet löivät ja salamoi. Kallistui Jussin kuokka pellonreunaan, heilahteli, ja mustaksi hioutunut varsi kellahti mättäikköön. Oli vain hiljainen suo, kaatunut kuokka ja kuollut Jussi.

Jussin saldoraja oli täysi ennenkuin unelmien aika ehti tulla. Voihan Aatamin Eevaa ja punakylkistä omenaa.

maanantai 9. elokuuta 2010

Mitä sie tehet leetissä?

Paikka: saunanlauteet
Henkilöt: ensimmäinen mies, toinen mies
Ensimmäinen mies: "Mie olen seittemän päivää kruuvissa ja seittemän leetissä. Kummie olen leetissä, mie laukon methän ampumhan elviä tai menen kalalle pyytämhän siikaa. Mitä sie tehet, kun sie olet leetissä?"
Toinen mies: "Lepäilen ja käyn kävelyllä ja joskus soittelen kitaraa."
Ensimmäinen mies: "Sole poka mithän. Mutta mitä sie tehet leetissä? Metästäkkö sie?"
Toinen mies:"No en ole koskaan opetellut."
Ensimmäinen mies: "Käyt sie kalalla?"
Toinen mies: "No enpä juuri."
Ensimmäinen mies:"No mitä sie sitten teet, kun olet leetissä? Et sie tee mithän?"

Toinen mies katsoo hetken ihmeissään ensimmäistä miestä ja hymyilee.

Toinen mies: "Tuo taitaa olla aika hyvä kysymys. Minäpä vastaa sulle tuohon sitten seuraavalla kerralla, kun saman saunan lauteilla istutaan."
Ensimmäinen mies:"Tule sitä ennen meillä käymhän. Mie opetan siut siianpyynthin."

torstai 5. elokuuta 2010

Vaihtoehto kuolemalle

Auto lähestyi moottori muristen, mutta aamuliikenteen asfalttiin polkema sisiliskon liha ei ottanut irrotakseen. Harakan kuolema oli enää muutamien kymmenien metrien päässä punaisena kuin hehkuva hiillos. Auton väri kiihotti sitä vielä yrittämään, vielä kerran kiskaisemaan tiehen poljettua sisiliskon lihaa. Nokka yhä tavoitteli saalista, kun siivet jo yrittivät lennättää lintua turvaan. Nälkä oli.
Vasen sisiliskon jalka irtosi mustana ja öljyisen pikisenä. Se venyi ja sai koko kuolleen ja tallaantuneen ruumiin nousemaan räpsähtäen irti. Harakan pää heilahti puolelta toiselle ja ennenkuin liskon lihat lakkasivat heilumasta, harakan siivet olivat jo lyöneet pari siiveniskua ja pyrstösulat levinneet pakolentoa tasoittamaan. Auton punainen lokasuoja tavoitti pyrstöä, mutta se väistyi kuin sulkeutuva viuhka kuoleman alta.
Punaisen auton punaiset valot katosivat kuin kalman silmät kauemmas ja harakka seurasi hetken sen menoa lihanriekaleet nokassa rennosti roikkuen. Samassa se unohti auton ja sen kylmäntuulahtavan kosketuksen, nosti nokkansa ylös ja hotkaisi saaliinsa yhtenä suupalana.
Kevyesti nousi siivilleen hyvinsyönyt harakka. Tuuleskeli. Elämässä tuuleskeli melkein aina.

Nälkä ja kuolema

Sisilisko oli litistynyt keskelle asfalttitietä, ja harakka seurasi vilkkuluomi välähtäen kuin peltipoliisin oranssi silmä paikalleen painautunutta tuoretta lihaa.
Auto lähestyi kovaa vauhtia ja kuin tuon moottorimöhkäleen nopeutta arvioiden lintu lensi keskelle tietä ja taittoi nokkansa nappaukseen jo ennenkuin sen lento oli kunnolla loppunut ja siivet asettuneet pitkin kylkiä. Auto lähestyi moottori muristen, mutta aamuliikenteen asfalttiin polkema sisiliskon liha ei ottanut irrotakseen. Harakan kuolema oli enää muutamien kymmenien metrien päässä punaisena kuin hehkuva hiillos. Auton väri kiihotti sitä vielä yrittämään, vielä kerran kiskaisemaan tiehen poljettua sisiliskon lihaa. Nokka yhä tavoitteli saalista, kun siivet jo yrittivät lennättää lintua turvaan. Nälkä oli. Kuolema tuli.
Siinä makasivat maantien pinnassa rinnakkain nälkä ja kuolema, ja punaisen auton punaiset valot loittonivat kuin pedon silmät. Siiven sulat värisivät auringon kuumentamalla asfaltilla.

keskiviikko 4. elokuuta 2010

Jäniksen luontainen vihollinen

Tarkkakuuloinen on tuo villien metsien ja raivattujen pihojen ketteräkoipinen pomppija, jänis. Sen voi jo päätellä hölmömpikin luonnossa liikkuja, kun ensin näkyy ruohikosta korvat ja hyvällä tuurilla kokonainen eläin. Minulla oli tänä kesänä suuri onni tutustua kokonaiseen jänisperheeseen. En tosin vasta-alkavana luontoihmisenä osaa vieläkään erottaa tuon jänisperheen jäseniä toisistaan varsinkaan nyt, kun poikaset alkavat olla jo vanhempiensa kokoisia. Alkukesästä jopa minä erotin poikaset aikuisista, kun olivat kuitenkin silminnähden pienempiä ja valloittavamman hellyttäviä ja monista vaaroista tuiki tietämättömiä. Niinpä aloin siis tutkia jänisten elämää ja näiden luontaisia vihollisia.
Iltayön tunteina saattoi kesämökin pihalle verkalleen loikiksella jänis jos toinenkin. Istuin aivan hiljaa kuistilla. Söivät jänikset ruohoa tai kukkasia, välillä ne kuulostelivat ympäristöä. Niinpä aloitin tutkimukseni.
Ensimmäiseksi esitin huuhkajaa. Huusin lujalla äänellä huuuuhuuu. Jänikset jatkoivat vain syömistään, josta asiasta päättelin, ettei huuhkaja ole jäniksen luontainen vihollinen. Samalla tavalla onomatopoeettisesti ulvoin suden tavoin, mutta tulos oli sama: iltakasteinen nurmi maistui edelleen eikä jäniksillä ollut aikomustakaan sännätä karkuun. Toistin tutkimukseni useana iltana. Empiiristä siis.
Tulipa sitten eräänä iltana jänis taas nurmelle illalliselle ja juttelin sille suomeksi ja sanoin, ettei sen tarvitsisi minua pelätä lainkaan, en sitä söisi. Jänis heilutteli korviaan ja kuulosteli rauhallista puhettani ja jatkoi hyvin alkanutta tointaan. Jatkoin tutkimistani ja sanoin aivan tavallisella äänellä:"Jag äter dig inte." Jänis pinkaisi saman tien säikkynä syvälle metsään. Olin siis tullut tutkimukseni päähän, niin luulin. Jäniksen luontainen vihollinen on siis ruotsalainen. Mutta heti tuon oivalluksen jälkeen aloin epäillä tutkimukseni tulosta. Olimmehan Ruotsin maaperällä ja nuo jänikset olivat syntyneet tuohon maahan ja pihaan. Niiden on täytynyt kuulla kieltä ja oppia sen - aksentti. Siinä oli ratkaisu.
Suomenruotsalainen on jäniksen luontainen vihollinen ja olin paljastanut itseni sille. Tuon illan jälkeen en ole nähnyt pihassa yhtäkään jänistä. Nyt kannattaa siis jokaisen puutarhaihmisen jutella suomenruotsia omenapuidensa juurella ja pelastaa hyvin juurtuneet kasvustot sen luontaiselta viholliselta, jänikseltä.

tiistai 3. elokuuta 2010

"Eihän sitä koskaan tiedä"

Heinäkuun heleänä iltana olimme soittamassa Haapavesi Folkeilla ja tapasin siellä serkkuni. Hän pyysi käymään kylässä tapaamassa samassa pitäjässä asuvaa isäänsä, joka on jo vanha mies. "Eihän sitä koskaan tiedä." Niinpä menimme jo seuraavana päivänä kylään.
Enoni on totisesti toista maata. Vaikka ikää on reilusti yhden ihmiselämän verran, silmät ovat kirkkaat ja vilkkaat ja aatos virkeä ja lentoon taipuvainen ja mies kuin elämän kuva.
Samalla kertaa päätimme käydä tervehtimässä myös toista, saman tien varressa asuvaa enomiestä, Veikko-vaaria. Tuvassa oli kaikki niinkuin ennenkin, kuin vuosikymmenet eivät olisi lainkaan vieraina käyneet. Kahvi laitettiin tulille ja pullat ja kakut ja marjaset katseltiin esiin ja kannettiin pöytään. Tuli puhe meidän uuden kesäpaikan kaivosta ja sen veden vähäisestä sameudesta. Oli kuitenkin enomiehellä konsti tuohon.
- Ota kuule pussillinen karkiaa suolaa ja kaaja se sinne kaivoon. Nii me aina on tehty ja vesi kirkastuu jo samana päivänä.
Olin utelias ja halusin tietää, mihin tuo suolan vettä kirkastava vaikutus perustui.
- Siten tiijä, mutta niin siinä käy.
Kun kaivossa on kuitenkin tuhansia litroja vettä, tuskin yksi kiloinen pussi ainakaan suolaisi kaivoa pilalle. Se olisi kuin hyppysellinen perunakattilaan.
Niinpä seuraavalla mökkireissulla tyhjensin pussillisen karkeaa suolaa kaivoon ja uskalsin toivoa veden kirkastumista. Eihän sitä koskaan tiedä.
Seuraavana päivänä laskin pumpun kaivon pohjaan ja kirkas vesi kuin metsälähteestä pulppusi pintaan. Suolassa oli puhdistavaa voimaa. Poissa oli keskellä kaivoa olevan veden harmaa sameus. Olin aina ajatellut kaivon veden puhdistuvan ylhäältä alaspäin, mutta vesi olikin pohjassa nyt aivan kirkasta. Olin onnistunut perimään tietoa enoltani ja siitä olen hyvin ylpeä.
Kahden viikon kuluttua tuosta neuvosta minulle ilmoitettiin Veikko-vaarin kuolleen omaan kotiinsa, omaan sänkyynsä oman puolisonsa viereen.

Kaivon vesi on nyt kirkasta. Jos se vielä jostakin syystä sameutuu, minulla on perintönä viime hetkellä saatu neuvo veden kirkastamiseksi. Eihän sitä koskaan tiedä.

Mitä vartaassa roikkuu

Elettiin aikoja, jolloin oli tärkeää jo pelkästään oman elossapysymisen kannalta naida sukuun rikkaammasta päästä mies tai nainen. Jos olit köyhä, köyhän sait, jos rikas, sait kenet halusit. Ja jos talosta entistä suurempaa haluttiin, piti naida jos nyt ei vauraammasta niin ainakin yhtä rikkaasta talosta.
Sattuipa eteläpohjalaiselle ökytalolle sitten suuri murhe, kun talon poika eksyi naapurikylässä tanssireissulla köyhän piikatytön aittaan varsin luonnollisin seurauksin. Tyttö tuli raskaaksi ja peräsi miestä tilille tekosestaan. Kuinka ollakaan piikatytön palvelustalon isäntä oli maakunnan kuulu asiainhoitaja, joka vei loppuun työn, minkä joskus aloitti. Hän karautti rilluillaan isäkandidaatin kotitalon pihaan, käveli reippaasti sisään ja kertoi asiansa. Talonväki kuunteli, ja kuunteli vakavana piikasensa sanomaa myös talon poika, jota vihkipallille asiasta vaadittiin. Isä nuhteli poikaansa ja äkeksi, minkä takia oli pitänyt piikatytön kanssa pelisille lähteä, vaikka varmasti olisi talojen tyttäriäkin tanssitettavaksi asti ollut. Sanoipa poika vastauksensa vakavaan nuhteeseen.
- Ei siinä semmooses tilantees kerinny kyrpä kattomahan, roikkuuko leipä vartahas.

maanantai 2. elokuuta 2010

Hyvä selitys


Uuno Turhapuro lienee Suomen tunnetuin, rakastetuin ja paras selittäjä. Ei niin hullua tehtyä työtä, ettei Uuno sitä selittäisi varsin järkeväksi ja yleishyödylliseksi toiminnaksi. Uuno ei olekaan mikä tahansa tarumies, vaan totta joka kilo. Minullakin on suuri kunnia tuntea Uuno Turhapuro. Tosin hän esiintyy minulle salanimellä, mutta vinkeensä kyllä tunnen.
Rakensipa hän minulle kaivonkannen. Kun näin ensimmäisen kerran sen hahmollaan, minua harmistutti ensin varsin kovasti, mutta jo hetken päästä olin pelkkää hymyä. Sain nimittäin harmilleni palkaksi oivan selityksen, miksi kaivonkansi oli niin julmetun korkea ja miksei siinä ollut suojaavia seiniä.
- Kun kansi on riittävän korkea, mahdun työskentelemään selkääni koukistamatta ja näin säästän itseäni.
- Kun kannessa ei ole seiniä, eivät viattomat luontokappaleet jää kannen (lue: kaivomökin) sisään loukkuun, jos ovi loksahtaa vahingossa kiinni juuri silloin, kun metsäneläin on tutustumassa mökkeröisen sisätiloihin.
No. Noiden selitysten jälkeen pääsimme kuitenkin yksimielisyyteen, että vähän matalammaksi voi kannen rakentaa ja seinätkin olisivat hyvät olemassa riskeistä huolimatta.
Parin viikon kuluttua näin toisen version. Mökki oli somasti kallellaan sinne ja tänne. Mutta kun Uuno oli lähtenyt työmaalle ilman sääskikarkotetta, oli suurin osa tehokkaasta työajasta kulunut sääskien karkotukseen ja siten seinätkin olivat tulleet vähän vinoon rakennetuiksi.
Mutta mitenkäs tuollainen isohko mökki sitten saadaan lopuksi kaivon päälle? Ehdotin, että Uuno rakentaisi mökin molemmin puolin sapilaat, joilla kaksi miestä kätevästi nostaisi kannen paikoilleen. Viikon kuluttua ajoin jälleen työmaalle ja näin, miten kanteen oli puukolla kaiverrettu neljä reikää ja noihin reikiin somasti pujoteltu paksua köyttä, jota oli kuin johdatuksena löytynyt auton takakontista. Niistä mökki pitäisi saada nostetuksi paikoilleen. Eihän se toki onnistunut, mutta yrittänyttä ei silläkään kertaa laitettu. Niinpä soitin kaivonkannentekijälle ja kysyin selitystä tuolle narulle. Selitys oli hyvä. Jos hän olisi mokomat sapilaat asentanut mökin molemmin puolin, joku kuitenkin olisi niihin ajan saatossa jalkansa lyönyt ja tuskallista olisi sitten vettä kaivosta nostaa jalat mustelmilla.
Paikkasin kaikessa hiljaisuudessa koverretut reiät ja poltin narun saunankiukaan alla. Mutta selitys oli minulle mieluinen ja muistan se yhtä kauan kuin tuo kaivo pihassa on.

Aika mies

Kävelen kanssasi käsi kädessä.
Pysähdymme ostoskadun näyteikkunan eteen ja kampaan hiuksiani.
Hymyilet minulle, aika veitikkainen.

Kaikki on poissa. Mitään ei ole jäljellä.
Lasista heijastuu kiiltävä kalju, kammassa ei karvaakaan.
Hymyilet minulle, aika - veitikkainen.

Kävelen kanssasi käsi kädessä.
Jos olisin nopeampi, juoksisin.
Mutta sinä olet aika, minä vain mies.

Kävelin kanssasi käsi kädessä.
Pysähdyimme sinne tänne.
Minä istahdin ja sinä jatkoit yksin matkaasi.

Kammassa ei karvaakaan.