Naimapuuha närästää

Suomi sotii sukupuolista ja naimahuolista. Lehdet kirjoittavat kiihkeitä tarinoita kirkkoväen kädenväännöstä, kuka saa kenetkin naida ja missä. Piispat vetävät köyttä kuka mihinkin suuntaan, saako mies naista vai nainen miestä vai kumpikin kumpaista vai eikö kumpikaan kumpaistakaan. Saako naista vihkiä naisen kanssa vai pitääkö heittää kaapu kehään, kääntää liperit niskaan ja lähteä kälppimään seurakunnasta tai jopa koko kirkosta.

Käyhän, kuule istumaan mukavimpaan tuoliisi ja rauhoitu hetkeksi. Mieti, miten nuo asiat vaikuttavat sinun arki- saati pyhäelämääsi. Muuttuuko sinun päivärytmisi toisenlaiseksi kahden naisen tai kahden miehen tai oletettujen liitosta? Luultavasti tulet siihen tulokseen, että vaikutus on mitätön, jollei peräti olematon. Ja näitä mukavia nojatuoleja on joka torpassa, joka mökissä, joka huoneistossa, lukaalissa, edustuskodissa, vaivaistalossa… Niihin voi itse kukin istua vaikka kerran päivässä noita asioita pohtimaan ja lopputulos on mitä ilmeisimmin aina sama: eipä tuo näy vaikuttavan näiden seinien sisälle millään tavalla.

Mikä ihme meitä ihmisiä vaivaa, että nostamme karvamme pystyyn meille tuntemattomien ihmisten meille täysin kuulumattomista asioista. Mikä heteroa haittaa kahden samansukupuolisen yhdessä yhteistuumin sopimassa liitossa? Mikä pännii pappia kysyä tahdotko toisiinsa rakastuneilta ja toisiinsa sitoutuneilta ihmisiltä, vaikka he eivät olisikaan mies ja nainen. Meneekö kuiva korppu kurkkuun, jos alttarilla toisiaan suuteleekin kaksi samaa sukupuolta tai vaikka sukupuoletonta tai mitä tahansa ihmistä.

Vedotaan Raamattuun. Siellä lukee sitä ja tätä. Niin siellä lukee. Siellä lukee niinkin, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Mitähän se tarkoittaa? Tarkoittaako se sitä, että mies loi miehen, kun suurin osa ihmiskuntaa mieltää Jumalan mieheksi tai ainakin miesoletetuksi. Ja kun miehelle tuli tylsää, Jumala otti kylkiluun ja puhalsi siitä naisen kuin lasimestari konsanaan. Ja tässäpä sitä onkin sitten aihetta olettaa, että näin pitää naimahommien mennä maan päällä. Mutta Jumalapa olikin kiero kaveri, ja tosiaan loi ihmisen omaksi kuvakseen. Siinä kuvassa meillä onkin ihmettelemistä. On se niin moninainen.

Istuhan taas siihen mukavimpaan tuoliisi ja mieti, missä kohtaa ihmisen luonut Jumala teki virheen. Mikä osa ihmisessä ei olekaan Jumalan kuvaa? Voinko väittää, ettei joku toinen olekaan Jumalan kuva? Olenko minä mielipiteineni ainoa oikea Jumalan kuva? Uskallanko epäillä Kaikkivaltiaan luomistyön laatua?

Jos tuo eksegeettinen pohdiskelu ei johda oikean ratkaisun löytymiseen tai ihmisten erilaisuuden hyväksymiseen, on syytä jättää asia sikseen ja keskittyä vessapaperirullan oikeaan asentoon huussin paperitelineessä. Pyöriikö paperi vetäjän käteen seinän puolelta vai roikkuuko se etupuolella vapaasti tartuttavissa? Se on pulma, joka vaikuttaa yksilöön paljon enemmän kuin saman- tai erisukupuolisten naimapuuhat.

 

Hannu Hartikainen, lähikolumni Nivala-lehti 10.4.2024

Tykkitulta

Jos tykkitulen 

jylyn kuulet rakkaasi

tunnustuksessa,

kuulet myös sydämesi

särkyvän ikävästä.

Tuomakselle 26.4.2024

Syömättömät lounaat

Miten voikaan mies

surra syömättömiä

arkilounaita,

joiden herkkusienetkin

maistuvat tryffeleiltä.

Balle Ramstedt -pankakashow

Syön hernekeiton

enkä sen mausta nauti.

Niin. Pannukakku

ja yksinäinen Balle

Ramstedt ovat kadonneet.

Kuuma päivä

Asfaltti polttaa 

pilveä ja kohta on

taivas aivan sees.

Vaan autossa istuu mies -

pilveä imeskelee.

Pimeät yöt

Hiljaa hivelen

appelsiinilohkojen

märkää väliä

ja muistan nuorukaisen

pimeitten öitten unet.

Hedelmän raikkaus

Sitruunan hapan

maku on ihmismielen

luoma väärennös

hedelmän raikkaudesta,

elämän rikkaudesta.

Appelsiinin lohko

Kohti kuita ja

planeettoja nostavat

nuo ihmeelliset

appelsiinien lohkot

kuivanutta runkoa.

Oma ovi heiluu

Kun oma ovi

heiluu hävittäjien

pommituksessa,

en pääse sotaa pakoon

radion sulkemalla.

(Marianalle)

Kun omat ovet

ryskyvät vihollisen

tulituksessa,

ei sotaa pääse pakoon

sulkemalla radion.

Näpit irti Ukrainasta

Mitä miettivät maailman johtajat tammipöytiensä ääressä juuri nyt? Kauppalistaa? No eivät. Kansalaistensa hyvinvointia? No eivät? Kaunista auringonlaskua? No eivät, kun eivät ole sellaiseen koskaan nähneet tarvetta. Öljyn hintaa? No ehkä sitä, kun se saattaa vaikuttaa omaan suosioon ja vaalitulokseen tulevissa tai meneillään olevissa vaaleissa. Maailman rauhaa? No ei rauhaa, kun se ei oikein tuota. Mutta kun myydään rauhasta yksi vokaali, löydetään kaikkien ongelmien ratkaisu. Rahaa. Maailmanrahaa. Sitä miettivät maailman johtajat.

Kun soditaan, kulutetaan. Tehtaiden tuotannot pyörivät rattaat punaisina. Kaivokset louhivat metallia tykkeihin, panssarivaunuihin. ohjuksiin, hävittäjiin, pommeihin, ammuksiin, jotka sitten tuhoavat tykkejä, panssarivaunuja, ohjuksia, hävittäjiä, pommittajia, ampujia. Sotien rintamat peittyvät korkeasti jalostettuun metalliin, josta on tullut romua miinoitetuille kentille tulevaisuuden ihmisten kerättäväksi, mikäli vain kerääjät pysyvät hengissä.

Nuoret miehet ja naiset leviävät lihaksi ja riekaleiksi metalliromun sekaan ja maatuvat mustaksi myllättyyn tantereeseen. Maailman johtajat puhuvat kalusto- ja henkilötappioista, omaiset puhuvat kuolleista siskoista ja veljistä, äidit kaatuneista pojistaan ja tyttäristään, isät ikuisiksi ajoiksi hävinneistä jälkeläisistään, naiset surmatuista miehistään, miehet tapetuista ja raiskatuista vaimoistaan, lapset kadonneista isistään ja äideistään.

Teollisuus puhuu työvoimapulasta, mutta laitokset käyvät entistä kuumemmin rattain, tulipunaisin pyörin ne jauhavat rahaa taistelukenttien kupeessa. Maailman johtajat kääntävät tuotannon vipua teollisuudesta sotateollisuuteen. Talous kasvaa, kun sotatalous sitä kasvattaa, ja käyrät nousevat kuin aamuaurinko, jota sotatalouden ravitseman maailman johtajat eivät koskaan ehdi istua katsomaan.

Olen elänyt 60- ja 70-luvun hippirakkauden aikaa, kun kukkaisnuoret osoittivat mieltä Vietnamin sotaa vastaan Amerikassa, ja sieltä kukkaset hitaasti levittivät rauhan tuoksuaan Eurooppaan ja viimein myös Suomeen. Hair-musikaalin lauluja kuunneltiin ja ne opeteltiin ja niitä laulettiin kautta rauhaa kaipaavan ja rakastavan maailman. Nyt me entiset kukkaisnuoret istumme ja katsomme kaunista auringonlaskua ohjuksen nostattaman pilven läpi. Hippilaulut ovat unohtuneet ja kukkaset polkeutuneet sotarintamien saveen.

Vietnamin sota on loppunut aikoja sitten. Lie siihen vaikuttanut sekin, että teiniystävieni kanssa marssimme vanhasta Mari-Baarista kohti Tuiskulaa ja lievähkössä nousuhumalassa lauloimme:

We shall overcome. We shall overcome. We shall overcome, someday.

We shall live in peace. We shall live in peace. We shall live in peace, someday.

Vai liekö suurempi syy sodan loppumiseen ollut Maliskylän Liittolan huussin seinään kirjoitettu vetoomus: Jenkit näpit irti Vietnamista.

Maha on sekaisin sodasta - pitäisiköhän käydä…

 

Visiitti, Kalajokilaakso 5.4.2024

Illallinen

Silkkiliinalla

pyyhin tylsyyden pöytää,

lakaisen roskat

tuulien vietäviksi

ja katan illallisen.

Häviävä hiukkanen

Kiitävän ajan

häviävä hiukkanen,

se minä olen.

Miljoonassa vuodessa

en ole yhtään mitään.

Stopist läpi eli paskahousu liikenteessä

Kun Koskelan torpparikomppania marssi sisällissodan rintamalle, sitä vastaan tuli hevonen rekineen ja reen pohjalla makasi haavoittunut mies. Kysyttiin, oliko käynyt pahasti. ”Miks tommotti kysyt? Eks nää et on knupist läpi.” Tuo on yli satavuotiasta historiaa Väinö Linnan osin fiktiivisessä trilogiassa Täällä Pohjantähden alla.  Kun läpi menee, käy usein tosi huonosti. Kun ilmassa on riittävästi luoteja, aina joku onneton on samalla linjalla ja kohta on joku kysymässä, kävikö pahasti.

Kotimatkalla ajan joka päivä pakollista pysähtymistä vaativan risteyksen kautta. Tuo punavalkoinen heksagoni on meille kaikille ajokortin omistaville tuttu: STOP. Se vaatii autoilijoita ja muitakin välineliikkujia pysähtymään. Se ei ehdota, se ei pyydä, se ei toivo. Se vaatii! Tuo vaativa merkki on pystytetty aina sellaiseen paikkaan, missä on suuri onnettomuuden vaara.

Ihminen oppii ja tottuu. Usein olen nähnyt äidin lapsi etupenkillä ajavan pysähtymättä stop-merkin takaa. Melkein kuulen tuulilasin takaa selityksen: ”Eihän sieltä ketään tule.” Ei sieltä ketään välttämättä tule, vaikka pysähtyykin. Ajallisesti saatetaan voittaa muutama sekunti ja noiden ”voitettujen” sekuntien aikana aivoon tallentuu niin kuljettajalle kuin kyydissä istuvallekin, ettei sieltä ketään tule. Ja kun riittävän usein asia toistetaan, saattaakin sieltä jostakin joku tulla. Tuo menettely periytyy pahaksi tavaksi sukupolvelta toiselle.

Hyvä tuttavani käy muutaman kerran vuodessa uusimassa jalkaproteesin, kun jalan tynkä muuttaa muotoaan tai työ vaatii jonkin muunlaisen proteesin. Hänen toinen jalkansa jäi risteykseen, kun samaan aikaan stopin takaa ajoi tuttavani moottoripyörän eteen nuori mies. Hän oli tottunut ajamaan läpi, kun ei koskaan ketään tullut.

Minusta tuli muutama päivä sitten isoisä, died’oi. Tuon ensimmäisen lapsenlapseni isä ajoi muutama vuosi sitten etuajo-oikeutettua tietä moottoripyörällään, kun oikealta puolelta stopin takaa rysähti auto kylkeen. Vaistomaisesti moottoripyöräilijä nosti jalkansa ilmaan ja auton keula rusensi pyörän jalkatapin moottorin sisään. Vain refleksi pelasti jalan murskautumasta. Ehyenä on helpompi leikkiä lapsen kanssa. Jäykistetty sormi on pieni murhe autoilijan välinpitämättömästä ja säännöistä piittaamattomasta tavasta ja aivojen lihaksille antamista virheellisten tottumusten komennoista: ”Eihän sieltä ketään tule.”  

Oma kotiristeykseni on todistanut jo monta onnettomuutta, kun ketään ei ole tullut ja sitten onkin tullut. Ja omassa kotiristeyksessä olen nähnyt monta kuljettajaa, joita pakollinen pysähtyminen ei kiinnosta. Noiden kahden onnettoman esimerkin takia pidän stopin läpi ajajia paskahousuina, joita ei muitten terveys ja elämä kiinnosta. Jo alakoulussa meille opetettiin katsomaan huolellisesti oikeaan ja vasempaan ja vielä kerran oikeaan. Kun stopin kohdalla rauhassa pysähtyy katsomaan, ei anneta mahdollisuutta tyhmille kysymyksille: ”Kävikö pahasti?” Eikä anneta mahdollisuutta raadolliselle vastaukselle: ”Eks nää et on stopist läpi.”

 

Hannu Hartikainen, Nivala-lehti, kolumni 15.3.2024

Mitä jäbä riidaa

Viisitoistavuotislahjaksi pyysin isosiskoltani Kahlil Gibranin kirjan Profeetta. Sisareni opiskeli siihen aikaan Tampereella, ja siellä oli sen verran maineikas kirjakauppa, että oletin kirjan sieltä löytyvän. Löytyikin. Myyjä oli kertonut nuorten tyttöjen kovin innokkaasti lukevan Gibrania. Kun sisareni kertoi ostavansa kirjan pikkuveljelleen, myyjä oli hieman hämmentyneenä sanonut vain: ”Aaaaaa.”

”Lukeminen kannattaa aina”, sanoi myös Jörn Donner. Olen oppinut olemaan hänen kanssaan samaa mieltä. Toisen ihmisen ajatusten näkeminen paperilla kiihottaa mielikuvitusta, saa karvat nousemaan pystyyn, liikuttaa, vihastuttaa, naurattaa, hekumoittaa, virkistää, joskus vituttaakin, mutta aina se vaikuttaa.

Olen antanut itseni jostakin kumman syystä  lukea, että mielipidevaikuttajaksikin kerrottu Teemu Selänne ei ole lukenut yhtä ainutta kirjaa kannesta kanteen. Häntä ei lukeminen ole koskaan kiinnostanut eikä hänellä ole ollut siihen omien sanojensa mukaan kiinnostuksen puutteen lisäksi aikaakaan. On pitänyt pelata jääkiekkoa. Olen kuullut toisenlaisistakin jääkiekkoilijoista, jotka käyttävät melkein kaiken vapaa-aikansa lukemiseen ja itsensä sivistämiseen.

Mutta miksi juuri tästä maitoa juovasta, lukuinnottomasta Teemusta on tullut niin tärkeä mielipidegeneraattori, että jopa presidenttipeli piirsi laudan uusiin muotoihin. Kun Teemu kertoi kautta rantain vieroksuvansa Haaviston homoutta, koko uutta presidenttiä valitseva valtakunta vavahti. Toki tuo mies vaihtoi homoajatuksensa ikärasismiksi, mutta niin kuin aina tällaisissa möläytyksissä, vahinko ehti tapahtua. Joku salaliittouskovainen saattaisi kehitellä ajatusta hitusen eteenpäin. Ovathan Suomen jääkiekkomaajoukkueen Jalonen, Stubbin tukiryhmän vetäjä ja Teemu kenties hyviäkin kavereita. Kaikki tämä on ollut luettavissa lähes jokaisessa Suomessa ilmestyvässä iltapäivä-, päivä-, keskipäivä-, viikko-, kuukausi- ja aikakauslehdissä. Eikä aikaakaan, kun kirjakauppoihin ilmestyvät vaalimuistelmat ja –päiväkirjat kaikkien lukuhaluisten luettaviksi ja teemujen karsastettaviksi.

Teini-iän kirjalahjani on minulla edelleen tallessa niin kuin ovat kaikki muutkin saamani, ostamani, osin myös lainaamani ja itse kirjoittamani kirjat. Joka päivä muistan jonkin lukemani asian, ajatuksen, mietteen, faktan ja joka päivä saan ainakin mielessäni lainata lukemaani oman elämäni tapahtumiin.

Suuri onni avusti minua muutama päivä sitten tulemaan isoisäksi, died’oiksi. Kun nuorena poikana luin libanonilaisen filosofin ajatuksia, olin vielä niin lähellä lapsuutta, ettei minulla ollut vaikeuksia ymmärtää hänen sanojaan. ”Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi. He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia. He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta, ja vaikka he ovat sinun luonasi, he eivät kuulu sinulle. Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi, sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.” Nyt voin alkaa ymmärtää asian myös isovanhemman näkökulmasta.

Rakas lapsenlapseni. Kysy joskus minulta, mitä jäbä riidaa. Vastaan, että sinulle luen aivan kaikkea kunnes opit itse lukemaan.

 

Hannu Hartikainen, visiitti Kalajokilaakso 8.3.2024

 

Draamakuningatar

Liput liehuvat,

kun draamakuningatar

astuu lavalle.

Odotimme sinua 

jo eilen - tulit tänään. 

Tänään syntyi lapsenlapseni, Raivotar aamuisen, tuikean tuulen pyörteiiin. Häntä odotimme jo eilen, karkauspäivänä, mutta niinkuin oikea Drama Queen hän vartoi, että liput nostettiin salkoon kautta Suomen. Onhan hienoa syntyä vapaaseen maahan uuden presidentin virkakauden ensimmäisenä päivänä.

Maailma rakastaa sinua

Oksitoniini

antaa sulle avaimen

tulla katsomaan

ihmeellistä maailmaa.

Se sinua rakastaa.

Minun bunukkain roinnuhes nygöi juuri. Häi vuottau muailmua da muailmu vuottau händy.

Ruisrääkkäävä demokratia

Ruisrääkkä katseli kummissaan tuleentuvaa viljaa ja ihmetteli itsekseen syyskesän kirkkaassa valossa uusia tuoksuja. Kypsyvän viljan imelän hajun tuntu laskeutui tähkistä alas pellon pintaan ja sai linnun aivoissa uudenlaista liikettä. Luonnon navigaattori heräili ja kompassin hyrrä heilahti. Johonkin pitäisi ryhtyä, muttei lintu vielä täysin ymmärtänyt, mitä tuo päänsisäinen liike tarkalleen tarkoitti.

Samanlaisen tunteen olivat kokeneet kaikki ne kaksikymmentäseitsemän ruisrääkkää, jotka pesivät samalla peltoaavalla. Sanottiin noiden lintujen olevan hyvin harvinaisia, mutta todenperäisesti ne olivat vain hyvin erikoisia. Kun yksi rääkyi, toiset kuuntelivat. Näin lintujen kuviteltiin elävän harvakseen suurella reviirillä, ja ne saivat elää kaikessa rauhassa ilman suurta vaaraa. Vuorotellen sai jokainen olla äänessä. Juuri tuon demokraattisen tavan takia niiden oletettiin nopeasti vaihtavan paikkaa ja siksi olevan ihmisen tai saalistajan saavuttamattomissa.

Ihmisten tietämättä olivat nuo oudot linnut lisääntyneet samalla peltoaavalla jo kymmenien vuosien ajan minkään niitä häiritsemättä. Elokuisina aamuina kasteinen vilja tuoksui siihen malliin, että oli aika kutsua lentokykyiset poikaset ja kaikki naapurit yhteiseen palaveriin suunnittelemaan lentoreittiä etelään Suomen syksyn alkavia pakkasia ja kireää talvea karkuun. Sitä se aivojen outo liike oli.

Elokuun lopun kuulaan aamun usva nousi järvenselältä ja kipusi ohuena riitteenä rantakasvien varsiin ja paleltuneisiin kukintoihin. Ruisrääkät olivat kokoontuneet ohrapellon keskelle suunnittelemaan maastamuuttoa ja oman pyrstön pelastamista paukkupakkasilta. Tiedettiin, että sellaiset ovat tulossa, vaikkei niitä kymmeniin vuosiin oltu koettu.

-          Minä olen sitä mieltä, että nyt ei ole syytä pitää kiirettä. Suomen talvet ovat muuttuneet niin leudoiksi, ettei täällä ole mitään hätää. On aivan turha kuluttaa kallista energiaa voimia vievään lentämiseen kaukaisiin maihin.

Kaksikymmentäseitsemän niitä oli, mutta vain yksi puhui. Toki muut supattelivat keskenään eivätkä välttämättä olleet läheskään samaa mieltä puhujan kanssa. Kuului kuiskauksia, että voitaisiin kaikessa hiljaisuudessa nousta siiville ja lennellä kohti lämpöä niin kuin aina oli lennetty. Kauan sitten oli kuitenkin parvessa  sovittu, että kun yksi puhuu, muut kuuntelevat. Sitä sanottiin demokratiaksi.

-          Mitä jos sittenkin suittaisiin siipisulat siihen malliin, että…

Kaksikymmentäkuusi lintua nousi koivilleen ja ojenteli siipiään.

-          Höpötihöpsis. Meidän on jo aika oppia uusille tavoille ja kasvaa paikkalinnuiksi.

Ruisrääkkien demokratiassa yksi ääni, se kaikista erimielisin ratkaisi. Ja niin linnut laskeutuivat alas asiaa hautomaan. Ja kun illan tullen aurinko alkoi hakeutua mailleen ja harmaa hämärä laskeutui pellon ylle, niitti kirkas valo yli kypsän ohravainion.

Kun aurinko nousi, oli ohra puitu ja pellolla aivan hipihiljaista.

Jälkikirjoitus: ruisrääkät oppivat pyrstösulkiensa kautta, että yhden äänen demokratia onkin diktatuuri, joka tappaa. Mutta kukaan ei jäänyt sitä tuleville ruislinnuille kertomaan. Harmi.

Nivala-lehti, lähikolumni 15.2.2024

Sankarin merkki

Näin tuon sotilaan

tulipunaisen ruusun,

sankarin merkin,

hakaneularuusukkeen

tykin piippua kohti.

Arkajalka

Sota ei yhtä

miestä kaipaa, sanotaan.

Hänen onnensa

on olla sotahullun

syrjimä arkajalka.

Lapsen vimma

Aikuisen vahvat

käsivarret kantavat

lapsen maailmaan,

eivät muserra vimmaa

nousta pinnasängystä.

Kiihkeä kitara

Mustalaisleiri

mäntymetsän reunassa

hiljensi linnut

kuuntelemaan kiihkeän

kitaran juoksutusta.

 

Hyvää ystävänpäivää

Karhu ei pure, 

susikaan ei raatele,

ilves ei raavi

eikä ihminen näyki,

jos olet ystäviksi.

Nimi

En minä ole

mitään ilman nimeä,

joka saa miehen

painamaan päänsä alas

ja naisen hymyilemään. 

Taulu

Näkisinpä vain

sen kauneimman maalauksen

kuulaimman värin

enkä ollenkaan taulun

maalaamatonta taustaa.

Tosimies

Hevonen astuu.

Lintunen parittelee.

Porot rykivät.

Neitonen rakastelee.

Mutta tosimies nussii.

Neptunus ja Poseidon

Pelkään kovasti

merta ja hukkumista,

mutta rakastan

vanhan veneen viksausta.

Neptunus ja Poseidon.

Takinkääntäjä

Takinkääntäjä

näkee nurjankin puolen.

Vain jääräpäinen

nuhjaa takin kyynärpäät

ja kalliin kankaan puhki.

Toivoa

Aamun kajossa 

sinä et hengitä vain

kasteista ilmaa,

vaan toivoa kaikesta

hyvästä uuteen päivään.

Akku tyhjä ja rajalla ryskää

Kaksi vuotta olemme puhuneet sodasta ja siihen varautumisesta. Meille ovat tulleet tutuiksi niin natot kuin deeceeaatkin. Kaapit on kehotuksesta täytetty näkkileivällä ja muulla kuivamuonalla. Vettä on saavikaupalla varastoissa. Tosin se on odottaissa vaarassa limottua, mutta onpahan nuljakampi niellä. Lamppuihin on vaihdettu kuivat ja ehyet paristot, matkaradiot on huollettu, kanavat huolellisesti valittu ja antennit käännetty oikeaan suuntaan, bensaa on kanisterissa kammarin nurkassa, kuivaa klapia liiterit täynnä… Olemme kuin hamsterit posket pullevina: kohta se kuitenkin rajalla ryskää. ”Niin ne ratiossa sano.”

Tuli tammikuu ja korkeapaine hiipi kuin muumien mörkö salakavalasti Suomeen. Pilvet häipyivät taivaalta ja kaukaa Siperiasta lähti kylmä rintama liikkeelle eikä pysähtynyt kuin vasta Suomen yllä. Ei hyytänyt kuura pelkästään itärajan piikkilankaa, vaan paukkuivat hirret ja metsän puut kautta maan, kun pakkanen kipusi kolmeenkymppiin kuin irvihampainen karhu petäjään.

Suomi on valmistautunut itärajan turvallisuuteen hyvin. Niin meille on kerrottu. On valmistauduttu niin perusteellisesti, että raja on suljettu kokonaan. On turvallista olla kotomaassa kaapit täynnä kuivamuonaa, kuivat puut odottamassa hankaluuksia, autot pihassa valmiina lähtöön, jos niikseen menisi.

Mutta entäpä, jos kaikesta varautumisesta huolimatta oletettu kiusalainen olisikin niin katala, ettei välittäisi meidän varastoistamme saati piikkilankaesteistä. Jospa tuo ikiaikainen, ilkikurinen iVana (katala kyborgi merkitään nykyisin etumerkillä, pienellä i-kirjaimella) hoksaisikin katsoa lämpömittariin. Talvisodassa ei vielä hoksannut, kun ei ollut kyborgi.

Niin. Tuli siis tammikuu ja kovat kolmenkympin pakkaset. Kun pakkasta oli jatkunut kaksi päivää, tienvarret ja pihamaat olivat täynnä hyytyneitä autoja omani noiden joukossa. Akut eivät kestäneet yhtäkään saati muutamaa kovaa pakkasyötä, vaan hyytyivät kuin hömötiainen vanhuuteen.

Miten kävikään hamstereiden tasavallalle jo kolmantena pakkaspäivänä? Kun akuttomien autojen kylmästä jähmettyneet kuljettajat täyttivät akkuja myyvät varaosaliikkeet, jo toisen pakkaspäivän lopputunteina kauppiaat kertoivat maahantuojien varastojen hiipuneen. Kansalaisten komerot olivat täynnä näkkileipää, taskulamppuja, matkaradioita, varavoimalähteitä, kuivia polttopuita. Mutta autot nököttivät akuttomina ja kelvottomina. Sanottiin: ”Eihän tällaiseen osattu varautua.”

Kaukana idässä loisti taivaalla tähti. Sen alla i-kyborgi  tuijotti lämpömittaria ja tuumasi: ”Se on pojat jo kolmas tujakka pakkaspäivä. Eiköhän lähdetä.”

(Onneksi Suomen armeijan akkuvarastot ovat paremmalla tolalla – oletan.)

Nivala-lehden kolumni

18.1.2024

Paliskuntien kuningatar

Paliskuntien

kuningatar kohtasi

kirnun siulassa

hirvaan kiimaa nostavan,

pysähdyttävän voiman.

Vanhaa tietoa juttaillen

Tieto on tavaraa. Tuolla sloganilla esitettiin joitakin vuosikymmeniä sitten televisiovisaa, jossa oikea tieto muuttui tavaraksi. Kun tiesi vaikkapa Kiinan muurin pituuden tai muuta triviaalia tietoa muutaman kysymyksen verran, saattoi voittaa silitysraudan tai leivänpaahtimen tai muita siihen aikaan haluttuja muutaman sadan markan arvoisia esineitä.

Vanha tieto harvoin enää muuttuu tavaraksi. Kun presidenttiehdokkaalta kysyttiin, kuka on kirjoittanut Nummisuutarit -teoksen, hän veikkasi kirjoittajaksi Kalle Päätaloa. Kysyin saman kysymyksen presidenttiehdokkaan ikäluokkaan kuuluvalta ystävältäni eikä hänkään tiennyt Nummisuutareita Aleksis Kiven kirjoittamaksi. Ymmärsin oitis, että mikä minulle on tietona itsestään selvää, ei merkitse tänään Suomea johtaville ja pyörittäville ihmisille välttämättä mitään. Ja kun asiaa mietin hetkisen istuttuani , tuo kyseinen tieto vaikuttaa harmikseni yli-ikäiseltä vailla todellista merkitystä. Se voi olla hippunen yleissivistystä, mutta ei yhtään enempää.

Koululaisena kotitehtävätutkielmia tehdessä tieto etsittiin arvokkaasta tietosanakirjasta. Kirjassa oli aakkostettu sanat ja asiat, ja niiden merkitys selvitettiin muutamalla rivillä tai sitten käsitteellisemmille asioille riitti jopa muutaman sivun verran selitystä. Tieto oli hyvin tiivistettyä eikä ehkä aina kovin objektiivista. Nyt noilla tietokirjoilla ei ole edes historiallista merkitystä saati arvoa. Divarit kaihtavat mokomia ja kehottavat viemään ne kaatopaikalle. Tiedosta on noilta osin tullut hylkytavaraa.

Ortodoksinen kirkko pitää voimakkaasti kiinni vanhoista perinteistä, vanhoista ilmaisuista ja tavoista, vanhasta tiedosta. Minut on kastettu ortodoksiksi, mutta en ole kovin innokkaasti osallistunut kirkon toimintaan. Muutaman kerran olen käynyt kirkossa vaikuttumassa mystiikasta ja kiehtovista tuoksuista, mutta sanoma on jäänyt ikäväkseni vieraaksi. Haluaisin kuitenkin kaiken olevan toisin. Tahtoisin osallistua, mutta kerta kerran jälkeen tunnen itseni tietämättömäksi. Kuulen itselleni vierasta tietoa, joka ei minua puhuttele. Kymmenet pyhät nimet, joista en mitään tiedä, pitkästyttävät. Tieto on jäänyt minusta hyvin kauas, toisille vuosikymmenille, kaukaisille vuosisadoille. Tieto ei minua enää tavoita eikä tunne yksin riitä.

Kun tieto tarpeeksi vanhenee, käy kuin presidenttiehdokkaalle alakoululaisten tentissä. Sähköauto osataan kytkeä huoltoasemalla pistokkeeseen, Googlesta osataan kaivaa esille tietoa, avaruustutkimuksen uusimmat tulokset saadaan hetkessä selville, mutta Aleksis Kiven nimi ei muistu enää mieleen. Ei muistu mieleen marttyyrit, pyhittäjät, vanhurskaat, tunnustajat, apostolit, profeetat, autuaat… Ihmiselle ikuista tietoa on vain, että maa kiertää aurinkoa, ja aurinko kiertää Linnunradan keskellä olevaa supermassiivista mustaa aukkoa. Ja tuon kierroksen mitta on 240 miljoonaa vuotta. Vai onko?

 

Kolumni on julkaistu sanomalehti Kalajokilaaksossa 12.1.2024

Huumaava toivo

Minun jouluni

hentoinen suklaantuoksu,

huumaava toivo

nousi roskalaatikon

konvehtirasiasta.