Ruisrääkkä katseli kummissaan tuleentuvaa viljaa ja ihmetteli itsekseen syyskesän kirkkaassa valossa uusia tuoksuja. Kypsyvän viljan imelän hajun tuntu laskeutui tähkistä alas pellon pintaan ja sai linnun aivoissa uudenlaista liikettä. Luonnon navigaattori heräili ja kompassin hyrrä heilahti. Johonkin pitäisi ryhtyä, muttei lintu vielä täysin ymmärtänyt, mitä tuo päänsisäinen liike tarkalleen tarkoitti.
Samanlaisen tunteen olivat kokeneet kaikki ne
kaksikymmentäseitsemän ruisrääkkää, jotka pesivät samalla peltoaavalla.
Sanottiin noiden lintujen olevan hyvin harvinaisia, mutta todenperäisesti ne
olivat vain hyvin erikoisia. Kun yksi rääkyi, toiset kuuntelivat. Näin lintujen
kuviteltiin elävän harvakseen suurella reviirillä, ja ne saivat elää kaikessa
rauhassa ilman suurta vaaraa. Vuorotellen sai jokainen olla äänessä. Juuri tuon
demokraattisen tavan takia niiden oletettiin nopeasti vaihtavan paikkaa ja
siksi olevan ihmisen tai saalistajan saavuttamattomissa.
Ihmisten tietämättä olivat nuo oudot linnut lisääntyneet
samalla peltoaavalla jo kymmenien vuosien ajan minkään niitä häiritsemättä.
Elokuisina aamuina kasteinen vilja tuoksui siihen malliin, että oli aika kutsua
lentokykyiset poikaset ja kaikki naapurit yhteiseen palaveriin suunnittelemaan
lentoreittiä etelään Suomen syksyn alkavia pakkasia ja kireää talvea karkuun.
Sitä se aivojen outo liike oli.
Elokuun lopun kuulaan aamun usva nousi järvenselältä ja
kipusi ohuena riitteenä rantakasvien varsiin ja paleltuneisiin kukintoihin. Ruisrääkät
olivat kokoontuneet ohrapellon keskelle suunnittelemaan maastamuuttoa ja oman
pyrstön pelastamista paukkupakkasilta. Tiedettiin, että sellaiset ovat tulossa,
vaikkei niitä kymmeniin vuosiin oltu koettu.
-
Minä olen sitä mieltä, että nyt ei ole syytä
pitää kiirettä. Suomen talvet ovat muuttuneet niin leudoiksi, ettei täällä ole
mitään hätää. On aivan turha kuluttaa kallista energiaa voimia vievään
lentämiseen kaukaisiin maihin.
Kaksikymmentäseitsemän niitä oli, mutta vain yksi puhui.
Toki muut supattelivat keskenään eivätkä välttämättä olleet läheskään samaa
mieltä puhujan kanssa. Kuului kuiskauksia, että voitaisiin kaikessa
hiljaisuudessa nousta siiville ja lennellä kohti lämpöä niin kuin aina oli
lennetty. Kauan sitten oli kuitenkin parvessa
sovittu, että kun yksi puhuu, muut kuuntelevat. Sitä sanottiin
demokratiaksi.
-
Mitä jos sittenkin suittaisiin siipisulat siihen
malliin, että…
Kaksikymmentäkuusi lintua nousi koivilleen ja ojenteli
siipiään.
-
Höpötihöpsis. Meidän on jo aika oppia uusille
tavoille ja kasvaa paikkalinnuiksi.
Ruisrääkkien demokratiassa yksi ääni, se kaikista
erimielisin ratkaisi. Ja niin linnut laskeutuivat alas asiaa hautomaan. Ja kun
illan tullen aurinko alkoi hakeutua mailleen ja harmaa hämärä laskeutui pellon
ylle, niitti kirkas valo yli kypsän ohravainion.
Kun aurinko nousi, oli ohra puitu ja pellolla aivan
hipihiljaista.
Jälkikirjoitus: ruisrääkät oppivat pyrstösulkiensa kautta,
että yhden äänen demokratia onkin diktatuuri, joka tappaa. Mutta kukaan ei
jäänyt sitä tuleville ruislinnuille kertomaan. Harmi.
Nivala-lehti, lähikolumni 15.2.2024
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti