perjantai 31. lokakuuta 2014

Henkka Maukka lensi kuin peipponen

Kesässä mukavinta olivat kiuru ja vaaleanvihreät koivunlehdet. Henkka Maukasta oli leppoisaa makoilla nurmikolla ja kuunnella kiurun laulua ja katsella, miten se ripeästi räpytellen nousi aina vain korkeammalle ja korkeammalle kuin maailman paremmin nähdäkseen. Ja mikäpä olikaan pikkulintusen korkealta katsella, kun koivuissa oli kauniin vihreät, uuden uutukaiset lehdet ja nurmi näytti pehmeältä ja lämpimältä.

Äiti ja isä olivat lähdössä kauppaan. Vanha auto hyrisi ja vähän yski, vaikka se olikin melko terve ja hyväkuntoinen niin kuin isä sanoi.

- Kaiken bensan se jaksaa juoda eikä koskaan janoa valita, sanoi isä usein. Vitsihän se oli ja sen tiesi Henkka Maukkakin. Isä puhui usein aivan hassuja, mutta äiti oli siihen hyvin tottunut.

Vaikka vinon talon pihassa oli yksi jos toinen asia vähän niin ja ehkä näinkin, hauskaa siellä oli leikkiä ja ihmetellä. Ja ihmettelemistä Henkka Maukalla riitti aamusta iltaan. Pihaan ilmestyi milloin keltainen, milloin sininen kukka, lepatteli joskus valkoinen perhonen mutkitellen yhdessä ruskean ja keltaisen kirjavan perhosen kanssa kuin kilpaa lennellen, pysähtyi joskus sudenkorento silmien eteen katsomaan, kuinka nurin olikaan Henkka Maukan paita taas. Eipä sudenkorento asiaa kauan kerrallaan ihmetellyt, vaan kääntyi aivan toiseen suuntaa, mistä oli tullut ja siivet hehkuen lensi tiehensä. Henkka Maukasta sudenkorento oli kummallisin kesäeläin. Linnut lensivät eteenpäin, mutta sudenkorento lensi minne halusi, pysähtyi, peruutti, sivuutti, tarkasteli, ehkä hämmästeli hetkisen ennen kuin aivan kyllästyi samassa paikassa olemiseen ja lensi pois.

Auto huristeli pihatieltä pikitielle ja hävisi kokonaan näkyvistä.

- Minäpäs kiipeän puuhun, ajatteli Henkka Maukka ja sen enempää asiaa ajattelematta käveli suuren koivun juurelle ja kapusi oksa kerrallaan latvaan asti. Mitä ylemmäs hän kiipesi, sitä ohuemmiksi kävivät oksat. Ne taipuivat ja joustivat ja alkoipa koivun latvakin keinua puolelta toiselle. Henkka Maukasta tuntui kuin hän olisi ollut korkeassa keinussa.

- Sinä olet taitava poika kiipeämään, sanoi peipponen.

- Sinä näytät porkkanalta, sanoi Henkka Maukka.

Peipposen punaisen ruskea höyhenpeite kiilteli auringonpaisteessa, kun se vikkelästi hyppeli oksalta oksalle.

- Näytät rosvolta, tuumasi Henkka Maukka.

- Näytät lentävältä rosvolentoporkkanalta, kun sinulla on tuollainen naamari, poika jatkoi ja keinutti koivunlatvaa.

Peipponen hyppeli ja Henkka Maukka keinutti koivunlatvaa ja kesätuuli helisytteli koivunlehtiä ja sai ne somasti kahisemaan. Yhtäkkiä molemmat pysähtyivät. Peipponen tarrasi vahvoilla kynsillään koivunoksasta ja Henkka Maukka tarrasi puunrungosta kiinni. Tuuli tyyntyi ja koivunlehdet alkoivat roikuskella maata kohti kuin olisivat heti halunneet päästää irti ja pudota maahan. Mutta syksy oli vielä kaukana ja lehti lujasti puussa kiinni. Yhtä lujasti tarrautuivat koivuun myös rosvolentoporkkananpunainen peipponen ja Henkka Maukka, jonka paita oli väärinpäin.

Taivaalta laskeutui valtavan suuri ja värikäs pallo ja se olisi peittänyt auringon, jos se olisi ollut taivaalla auringon kanssa samalla puolella. Välillä se kohisi kuin olisi isoon ääneen hengittänyt. Hitaasti se vajosi alemmas ja alemmas ja pian sen alaosa kosketti Henkka Maukan vinon kodin veikeän pihamaan nurmikkoa. Peipponen pyöritteli päätään kuin se olisi halunnut nähdä aivan kaikkiin suuntiin yhtä aikaa ja hyppeli kiivaasti oksalta oksalle. Henkka Maukka tuskin uskalsi hengittää, kun suuren pallon värikäs pinta hipoi korkean koivun ylimpiä oksia. Se pyyhki melkein Henkka Maukan kasvoja.

- Tänne sitä tultiin tuulen tuomana, kuului ääni maan pinnalta.

Pallon alla oli ruskea kori, jossa seisoi mies kuin merirosvo. Hänen kanssaan pihaan laskeutui myös kaksi pientä tyttöä, joiden päät tuskin ylettyivät korin reunalle.

- Miten ihania pyöreitä esineitä, tytöt huusivat.

Peipponen pyrähti lentoon ja kiiruhti suhisevin siivin kohti metsän reunaa, jossa sillä oli oma pesä toisen korkean koivun latvassa. Se ei ehtinyt hyvästellä Henkka Maukkaa, niin jännittynyt se oli lentävästä pallosta, jonka se juuri oli kohdannut.

Pallo oli pulleana pihamaalla ja sen kangas lepatteli lempeässä tuulessa. Yhtäkkiä korkealta koivun latvasta kuului iloinen huuto.

- Minä olen Henkka Maukka Makkaranpaistaja enkä minä pelkää mitään.

Tytöt katsoivat kauhuissaan ylös, kun poika ponkaisi korkean koivun ylimmältä oksalta ja levitti kätensä kuin peipponen siipensä ja lensi ilman halki suoraan kuumailmapallon päälle. Kirjava kangas pelmahti.

- Hiiohoiiiii. Keitä te olette, kun tänne tulette, huusi Henkka Maukka.

- Yksiä vaan. Tultiin, kun tuuli toi, vastasivat lapset.

Merirosvon näköinen mies katsoi velmusti Henkka Maukkaa silmiin ja naurahti.

- Ethän vain loukannut itseäsi?

- Minä olen peipposen kaveri ja minä lensin. Näitkö?

- Totisesti näin, vastasi merirosvon näköinen mies ja nosti Henkka Maukan varovasti maahan

- Pitää olla tarkkana, ettei tule reikiä palloon.



Auto hyrisi ja vähän yskähteli, kun se kääntyi pihatielle ja pysähtyi saman tien. Äiti ja isä katsoivat ihmeissään pihalla pollottavaa kirjavaa palloa. Henkka Maukka juoksi vikkelästi vastaan ja huusi innoissaan.

- Merirosvo tuli meille kylään.

Merirosvon näköinen mies kertoi äidille ja isälle lähteneensä tyttöjen kanssa kuumailmapalloretkelle, mutta laskeutuneensa vahingossa vinon talon pihamaalle. Sellaista sattui joskus, etteivät asiat menneet suunnitelmien mukaan. Mukavan tovin kaikki istuivat vinon talon veikeällä pihamaalla kuumailmapallon ja monien muiden ympäripyöreiden esineiden keskellä ja nauttivat kauniista kesäpäivästä ja yllätysvierailusta.

- Kova poika lentämään tuo Henkka Maukka Makkaranpaistaja. Lähdettekö meidän kanssamme ilmailuretkelle, kysyi merirosvon näköinen mies. Eikä aikaakaan, kun suuri, kirjava pallo nousi vinon talon veikeältä pihamaalta kohti taivasta ja peitti ympäripyöreän auringon aivan kokonaan. Korissa seisoivat merirosvon näköinen mies ja hänen viehättävät tyttärensä Juulia ja Jadelmiina, äiti ja isä sekä Henkka Maukka, maailman paras makkaranpaistaja. Kuudestaan oli niin lystiä naureskella taivaankannella.







maanantai 27. lokakuuta 2014

Siili sai nimen

Vinon talon pihalle paistoi melkein aina aurinko paitsi silloin, kun oli hyvin pilvistä. Aurinko suorastaan rakasti kaikkia pihan ympäripyöreitä esineitä eikä millään olisi malttanut mennä pilveen. Mutta joskus oli kuitenkin aivan pakko. Vaan kun leppeä lounatuuli laittoi huulensa tötterölle ja puhalsi pilvet kauas pois, alkoi sinisen taivaan ympäripyöreä aurinko lämmittää taas vinon talon veikeää pihaa.

Korkeassa ruohikossa rahisi ja puhisi. Ruoho kyllä rahisi, mutta ei koskaan puhissut ilman, että siellä jokin elävä liikkui.

- Eteenpäin mennään, koska taaksepäin ei pääse.

Niin ajatteli siili, jonka piikit sojottivat kaikki taaksepäin. Vastapiikkiin oli siilin elämässä aivan turha yrittää kulkea. Siinä sai vain nahkansa kipeäksi ja piikkinsä mutkalle.

Henkka Maukka Makkaranpaistaja makoili nurmikolla punakeltaruutuisen peitteen päällä ja kokosi palapeliä. Se oli haastavaa puuhaa, kun peite aaltoili nurmikolla ja yritti kaikin keinoin irrottaa Henkka Maukan jo toisiinsa liitetyt palaset. Aallot olivat sellaisia. Mikään ei pysynyt paikallaan, vaan keinui edestakaisin sinne ja tänne.

- Pörrö, Pörrö, Pörröpä Pörrö.

Pieni siili kipitteli esiin voikukkien ja ratamonlehtien seasta. Henkka-Maukka makasi peitteen päällä mahallaan ja heilutteli jalkojaan. Siili käveli aivan pojan nenän eteen ja pysähtyi siihen.

- Pörrö, Pörrö, Pörröpä Pörrö, siili sanoi hajamielisellä äänellä.

Henkka Maukka laski päänsä aivan nurmikon pintaan ja pian hän oli nenä kiinni siilin kuonossa ja ne katsoivat tarkasti toisiaan.

- Kuka hän on, kysyi Henkka Maukka.
- Veljeni, vastasi siili.
- Missä veljesi on, kysyi Henkka Maukka

Siili nosti kuonoaan ja haisteli pojan nenää. Se perääntyi vähän matkaa, mutta se oli mahdotonta. Vastapiikkiin ei pitkälle päässyt korkeassa ruohikossa. Siili työnsi taas kuononsa Henkka Maukan nenänpäähän kiinni.

- Missä lie maan ja taivaan välillä, sanoi siili.

- Annatteko tekin toisillenne nimet niin kuin ihmiset tekevät. Minä olen Henkka Maukka.

Musta kuononpää heilui haisteluliikkeessä, kun siili vastasi.

- Ihmiset antavat meille nimiä. Ne tuovat ulos kupin ja kaatavat siihen maitoa ja odottavat meitä. Kun sitten illalla juoksemme juomaan, meille puhellaan kaikenlaista. Pörröä sanotaan Pörröksi, kun hän on niin pörrö. Pörrö, Pörrö, Pörröpä Pörrö.

- Mikä sinun nimesi on, kysyi Henkka Maukka.
- Minulla ei ole nimeä laisinkaan. Olen niin tavallinen siili, että minua sanotaan vain siiliksi.

Vaikka taivasta oli jo kuuden palasen verran koossa, Henkka Maukka keräsi kaikki palaset peitteen päältä palapelilaatikkoon ja sulki kannen ja nosti laatikon nurmikolle.

- Minäpä annan sinulle nimen. Sinä olet Saku.

Siili nosti päätään ja pyöritti mustaa nenänpäätä.

- Sakut ovat sammakoita ja minä olen siili.

- Olet Saku Siili.

- Minä olen tyttö.

- Sitten sinä olet Sallu Siili ja sillä siisti.

- Sopii hyvin ja sillä siisti, vastasi Sallu Siili ja oli nimestään iloinen.

Se ei enää ollutkaan aivan tavallinen pihasiili, joka tuntemattomana tallusteli maitokupille, vaan se oli Sallu Siili, jota osattiin odottaa. Pitkän aikaa ne katsoivat nurmikolla toisiaan. Sallu pyöritteli mustaa nenänpäätään ja Henkka Maukka heilutteli mahallaan maaten jalkojaan. Lounatuuli laittoi huulensa tötterölle ja puhalsi pilven auringon edestä. Suloinen lämpö laskeutui peitteelle Henkka Maukka Makkaranpaistajan ja Sallu Siilin syliin. Auringon valo väritti vinon talon veikeän pihan ympäripyöreitä esineitä ja sai ne somasti hehkumaan.



tiistai 21. lokakuuta 2014

Kummituksia ei ole olemassakaan

Kotona isä puhui äidin kanssa pitkään. Henkka Maukka ajatteli heillä olevan aikuisten asioita eikä siksi pitänyt kiirettä mennä sisälle. Aikuiset puhuivat sähkölaskuista ja bensiinistä ja perennoista ja kehäkukista, joita kesällä piti istuttaa. Henkka Maukkaakin piti monesti istuttaa tuolissa, kun hän oli tehnyt vanhempien mielestä jotakin sopimatonta kuten esimerkiksi maalannut kananmunalla ikkunoita tai leikannut isän partakoneella unilelulta mahakarvat tai hypännyt vinon talon melko suorien portaiden korkealta kaiteelta äidin kukkapenkkiin liian monta kertaa niin kuin äiti sanoi. Istuminen kuulemma opetti olemaan ihmisiksi, vaikkei Henkka Maukka Makkaranpaistaja hetkeäkään epäillyt olevansa mikään muu kuin ihminen. Pienempi hän tosin oli kuin aikuiset, mutta hänellä ei ollut vielä liian suuria korvia.

- Poika jutteli tänään metsässä kyykäärmeen kanssa, isä sanoi.
- Kertoi sen olleen kova puhumaan, jatkoi isä ja hymyili.

Äiti läpsytteli kuivia pyyhkeitä kuivausrummusta ja taitteli ne näteiksi neliöiksi.

- Oli kuulemma osannut tehdä kärrynpyörän, sanoi isä ja huokaisi.
- Ja olisi halunnut olla jopa korkkiruuvina, kun sinä olit omasi unohtanut kotiin, jatkoi isä.
- Mitähän tuosta pojasta oikein tulee, isä huokaisi ja jatkoi aivan muilla asioilla.

Henkka Maukka pysähtyi ovelle ja katsoi itseään eteisen peilistä. Ei hänestä mitään tullut. Ei edes räkää nenästä. Mutta tuota asiaa hän ei jäänyt hetkeksikään murehtimaan, vaan juoksi nopeasti äitinsä luokse ja kysyi.

- Olenko minä joskus ollut kummitus?

Äiti hämmästyi ja keskeytti pyyheliinojen taittelemisen, istui tuolille ja otti Henkka Maukan syliinsä ja sanoi hiljaisella, mutta hyvin iloisella äänellä.

- Sinä olet kaikkea muuta kuin kummitus. Sinä olet meidän perheen kaikista näkyvin henkilö. Miksi sinä tuollaista kysyt?

Henkka Maukka oli hetken hiljaa.

- Sanoit päivällä isälle, että meidän talo piti oikaista jo kauan ennen kuin Henkka Maukka oli olemassa.

- Niin sanoin, äiti hämmästyi.

- Sinä sanot, ettei kummituksia ole olemassa. Niin sinä sanot. Olinko minä kummitus, kun en ollut olemassa?

Äiti laski Henkka Maukan takaisin lattialle ja alkoi läpsytellä pyyhkeitä ja taitella niitä näteiksi neliöiksi. Se olikin tärkeää puuhaa ja jokaisen nurkan kanssa piti olla hyvin tarkkana, ettei vain pyyhepinosta olisi tullu kovin vino niin kuin talo, jossa he asuivat.

Pöydältä putosi pieni, sininen pesupallo lattialle ja alkoi vyöryä ulko-ovea kohti. Henkka Maukka juoksi nopeasti ovelle ja aukaisi sen. Hän antoi pesupallon pomppia iloisesti pihamaalle, jossa oli sikinsokin monia muita ympäripyöreitä esineitä.






maanantai 20. lokakuuta 2014

Henkka Maukka kohtasi mielikummituksen (niin isä väitti)

Isä laittoi reppuun juustokabanossia ja ryynimakkaroita sekä melko terävän puukon, tulitikkuja, aika vahvaa sinappia ja talouspaperia. Henkka Maukka seurasi hyvin tarkasti isän puuhia, sillä viisivuotiaan pojan oli pakko oppia aivan kaikki, mitä isä teki. Äiti pyöritti kuohuviinipullon pyyheliinaan ja laittoi sen repun keskelle makkaroiden ja sinapin ja talouspaperin turvaan. Metsässä olisi mukava juhlia kaunista kesäpäivää. Henkka Maukalle äiti pakkasi mukaan mansikkamehua, sillä limonaadista poika ei tykännyt. Hän inhosi kutittavia kuplia ja sitä terävää piikkiä, joka limsan juonnin jälkeen nousi aina nenään pistämään.

Metsään oli aika matka. Pallolla Henkka Maukka ei sitä ollut vielä mitannut. Sen aika tulisi myöhemmin. Mutta monta monituista pientä askelta piti pojan ottaa ennen kuin metsän reuna tuli vastaan ja kuusen oksat hipoivat nenänpäätä.

Nuotio savusi aluksi, mutta alkoi vähitellen palaa komealla liekillä. Isä ei ollut omasta mielestään maailman paras partiolainen, mutta Henkka Maukasta isän sytyttämä tuli oli parasta, mitä hän viisivuotiaana tiesi. Se oli maailman kuumin ja rätisevin tuli ja siitä syntyi hehkuvia hiiliä, joita saattoi silmät sirrillään kepakolla hämmentää.

- Vinon talon suora poika. Antaisitko minullekin vähän makkaraa.

Henkka Maukka istui kannon nokassa ja paistoi juustokabanossia. Makkara vinkui ja siitä putoili iloisiin liekkeihin rasvaa, joka leimahteli sinisenä. Se oli ihmeellistä.

- Äiti. Makkara värittää tulta, huusi Henkka Maukka
- Sinä olet taitava poika, nauroi äiti.
- Kuka tahansa ei osaakaan värittää tulta, sanoi isä.

Mutta kuka sanoi Henkka Maukkaa vinon talon suoraksi pojaksi? Makkara oli kypsä ja isä puristi hyvin nätin sinappinapin sen pinnalle. Henkka Maukka maistoi kuumaa makkaraa, mutta pyysi äitiä pilkkomaan sen pieniksi paloiksi.

- Vinon talon suora poika. Antaisitko minullekin vähän makkaraa.

Maassa makoili pää pystyssä kyykäärme. Se katsoi terävillä silmillään Henkka Maukkaa, keinutti vähän päätään, heilutti kieltään ja tahtoi maistaa palan makkaraa.

- Sinä näytät makkaralta, sanoi Henkka Maukka.
- Makkara ei osaa puhua, vastasi kyy.
- Eikä makkara syö makkaraa, jatkoi käärme.

Henkka Maukka heitti äidin leikkaaman palasen maahan.

- Sinun pitää pilkkoa se pienemmäksi, sillä minulla ei ole käsiä, sanoi kyy.

Makkara maistui molemmille ja kohta makoilivat mahat pulleina Henkka Maukka ja kyy rinnakkain kanervikossa.

- Kiivetäänkö puuhun, kysyi kyy.
- Miten sinä puuhun pääset, kun sinulla ei ole käsiä, ihmetteli Henkka Maukka.
- Hyppäämällä.

Molemmat nauroivat aivan kippurassa, varsinkin käärme.

- Minä osaan tehdä kärrynpyörän, sanoi kyy.
- Mutta eihän sinulla ole käsiä eikä jalkoja, ihmetteli Henkka Maukka.
- Oletko sinä nähnyt kärrynpyörällä käsiä ja jalkoja, kysyi kyy.

Kyy kiepautti itsensä aivan oo-kirjaimeksi ja Henkka Maukka katsoi sitä hämmästellen ja odottaen.

Et sinä osaa tehdä kärrynpyörää. Sinä et pyöri.
- Kärrynpyörä pyörii vain, kun sitä pyöritetään, sanoi kyy.
- Eihän makkarakaan paistu, jos sitä ei paisteta.

Henkka Maukka nosti kyyrattaan pystyyn ja työnsi sen vyörymään metsäpolkua pitkin.

- Näin sitä mennään. Hiiohoi…joi…joi…joi…joi…joi…, huusi maailman iloisin käärme, kun sai kerrankin pyöriä päänsä pyörryksiin.

Äiti ja isä istuivat nuotiolla ja paistoivat makkaraa ja söivät itsensä hyvin kylläisiksi. Kuohuviinipullo kurkisteli repun suusta ja äiti muisti unohtaneensa korkkiruuvin kotiin.

- Minä voin alkaa korkkiruuviksi, kyy huusi ja kiemurteli iloisesti metsän pohjalla.

Mutta eivät kuulleet aikuiset käärmeen iloista huutoa, vaikka se kuinka yritti ääntään korottaa. Heidän korvansa olivat kasvaneet aivan liian suuriksi, jotta ne olisivat voineet kuulla niin pientä ääntä. Niin kävi aina elämässä ja varsinkin metsäretkillä.

- Mitä sinä syöt silloin, kun minä en ole metsässä makkaraa paistamassa, kysyi Henkka Maukka käärmeeltä.
- Et pitäisi, jos kertoisin, vastasi kyy.
- Kokeile kuitenkin, sanoi Henkka Maukka.
- Syön hiiriä ja kastematoja, kehui kyy.
- Äiti tykkäisi sinusta, kun äiti ei pidä hiiristä eikä kastemadoista.

Isä nousi nuotiolta ja käveli Henkka Maukan luo.

- Mitä sinä täällä yksiksesi puhelet, kysyi isä.
- En minä yksin juttele, sanoi Henkka Maukka.
- Minä kuuntelen, jatkoi poika.
- Mitä sinä kuuntelet, kysyi isä.
- Käärmettä. Se on niin kova puhumaan, vastasi Henkka Maukka.

Isän mielestä oli oikein mukava, kun pojalla oli niin vilkas mielikuvitus.

- Ei se ole kummitus, se on käärme, sanoi Henkka Maukka.
- Se ei ole mielikummitus. Se on aivan oikea käärme, joka osaa tehdä kärrynpyörän.

Niinpä niin, tuumasi isä ja lähti auttamaan äitiä kuohuviinipullon aukaisemisessa. Metsäretki oli juhlaa ja juhlaan kuului kupliva juoma. Se oli selvä se.



Kyy katsoi tarkasti Henkka Maukkaa, heilutti päätään ja lipoi kieltään.  Siitä tuli hyvin uteliaan näköinen.
- Miksi sinun villapaitasi on väärin päin, käärme kysyi.
- Äiti on kutonut sen nurin ja oikein, vastasi Henkka Maukka ja jatkoi.
- Siksi se on joskus nurin ja joskus oikein.

Jokainen osasi tehdä jotakin oikein hyvin. Äiti osasi kutoa nurin ja oikein, miten vain halusi. Isä taikoi tulen vaikka keskelle metsää, ja käärme muuttui hetkessä kärrynpyöräksi. Henkka Maukka osasi paistaa niin hyvin makkaraa, että se väritti tulenkin siniseksi.

- Minua naurattaa, Henkka Maukka sanoi kyylle.
- Mikä sinua naurattaa, kyy kysyi.
- Että sinä et ole epäystävä, Henkka Maukka jatkoi.
- Mikä on epäystävä, kysyi kyy.
- Sellainen, josta ei pidä, vastasi Henkka Maukka.


Nuotio muuttui vähitellen kiiluviksi kekäleiksi, joita Henkka Maukka halusi vielä hetkisen kepakolla hämmentää ennen kuin lähdettiin kohti vinoa kotia ja sen tuttua pihaa, joka oli täynnä ympäripyöreitä esineitä. Äiti keräsi roskat reppuun täysinäisen kuohuviinipullon, sinappiputkilon, melko terävän puukon, talouspaperirullan ja tulitikkujen joukkoon. Makkarat oli kaikki syöty kolmestaan - tai oikeastaan neljästään. Kyy heilutti Henkka Maukalle olematonta kättään ja vilkutti hyvästiksi.

- Sinä olet maailman paras makkaranpaistaja, huusi käärme.
- Henkka Maukka Makkaranpaistaja, jatkoi kyy.

Pojan kasvot olivat naurusta pyöreät kuin käärmeen tekemä kärrynpyörä ja iloisena hän rallatti koko  kotimatkan.

- Minä olen Henkka Maukka Mak-kaa-ran...pais-taa-ja hiiohoijoi...joi...joi...joi!

perjantai 17. lokakuuta 2014

Henkka Maukka Makkaranpaistaja

Poika ei ollut kovin suuri, muttei häntä kukaan haukkunut pieneksikään. Lihavaltakaan hän ei näyttänyt, muttei kukaan keksinyt nimittää häntä ongenvavaksi. Hän oli tavallinen poika: harmaat silmät, hiekanväriset hiukset, puhtaat hampaat, vähän likaa kynsien alla - ja villapaita väärinpäin. Oli se joskus oikeinkin päin, mutta silloin Henkka Maukka oli vähän hassun näköinen.

Koti oli vistosti kallellaan, mutta niin tahtoivat vanhat talot monesti olla. Henkka Maukan isä sanoikin, ettei kannattanut sisällä pelata palloa, kun etu oli aina takaseinän joukkueella. Mutta onnellista kotona silti oli eikä pyöreiden esineiden annettu onnea häiritä. Jos eivät pysyneet lattialla paikoillaan, niiden annettiin pyöriä ulos. Pihalla olikin monenlaista ympäripyöreää esinettä: kolme jalkapalloa, kuparipannu, soppakulho, salaattiastia, jossa kasvoi villiruohoa, sekaväristen lankojen kerä, joka oli jo alkanut muuttua sammalenvihreäksi sekä vanha potta, jota Henkka Maukka oli viimeisen kerran tarvinnut melkein kymmenen vuotta sitten. Yhdessä ne olivat vyöryneet ovelle päin Henkka Maukka ähkien ja potta emalisesti kolisten. Emalinen se oli siksi, kun se oli Henkka Maukan isän perintöpotta, josta kaikki viimeinkin halusivat eroon. Se jouti siis hyvin olla pihalla puhki ruostumassa, kun ei sitä enää tarvittu. Kaikkien muitten ympäripyöreitten esineiden joukossa se olikin varsin kelvosti kotonaan ja toimi samalla monenmoisten maanmatosten sateensuojana sikäli kuin ne sinne sateen sattuessa olivat paikalle osuneet.

Yksitoista vuotta oli pitkä ikä, kun sitä katsoi Henkka Maukan silmin. Siinä ajassa oli tapahtunut tosi paljon. Oli ensin löydetty kädet ja jalat, kontattu ja viimein kävelty vinolla lattialla ja opittu olemaan pää taivasta kohti, sitten istuttu potalla ja potastakin luovuttu ovelle pyörien, menty pyörän tarakalla päiväkotiin ja potkulaudalla oikeaan kouluun ja siellä opittu lukemaan ja vähän laskemaan ja höyläämään tikkuisesta lankusta sileää kuin pöydän pinta ja virkattu pannulappu, jolla äiti oli aivan vähän polttanut sormiaan paistinpannun tulikuumassa kahvassa. Mutta mistä Henkka Maukka oli erikoisen ylpeä, ansaitsee tulla tässä kaikille kerrotuksi.

Vaikka Henkka Maukka olikin melkein tavallinen poika, jolla usein oli villapaita väärin päin, hän osasi jotakin hyvin tavatonta. Sellaista hän osasi, josta useimmat ihmiset maan päällä saati korkeilla vuorilla saattoivat vain huimasti haaveilla. Henkka Maukka oli mitä mainioin makkaranpaistaja. Kertokoot tuosta erinomaisesta taidosta hänen ensimmäinen retkensä metsään, joka kasvoi korkeana ja humisevana hänen vähän vinon kotinsa lähettyvillä, reilun huudon päässä kotoa, kolmenkymmenen pallonpotkaisun päässä pihasta, joka oli täynnä ympäripyöreitä esineitä.

Jatkuu lähiaikoina.


torstai 16. lokakuuta 2014

Aakkosjärjestys

Näin unen. Olin Ruotsin maalla testaamassa bassojuristinta eli laitetta, joka päästää ilmoille matalataajuisia ääniä. Ei semmoista laitetta oikeasti ole olemassa, mutta unessa tuo vekotin, noin henkilöauton kokoinen laite murisi ja ujelsi ikkunoita tärisyttäen ja astioita pöydiltä pudotellen. Mietin, mitä mahtavat naapurit mokomasta ajatella ja samalla hetkellä näin kahden tytön seisovan viereisen talon ikkunassa ja seuraavan puuhiamme. Kävelin sisälle ja kysyin toiselta tytöistä, mikä mahtaa olla varvas ruotsiksi. Tyttö sanoi sen hyvin epäselvästi. Pyysin toistamaan, mutta hän antoi minulle sanakirjan.

Avasin kirjan ja aloin etsiä varvas-sanaa. Mutta tuo kirja oli varsin omituisen oloinen ja kaikki sanat olivat siinä järjestyksessä kuin ne olivat kirjan tekijälle tulleet mieleen:

talo: hus (et)
kylä: by (n)
auto: bil (en
poika: pojke (n)
kummitus: spök (et)

Kuuna kullan valkeana en varvasta tuosta sanakirjamöhkäleestä löytäisi. Ja aamuisen uneni selkeäksi lopuksi mieleeni tunki unesta herättävä ajatus kuin puupora mäntyyn väkevästi ja nopeasti: "Miten älykäs keksintö onkaan aakkosjärjestys." Olen tuosta ihmiskunnan oivalluksesta ikäni iloinen.

varvas = tå, tån, tår, tårna

tiistai 14. lokakuuta 2014

Porno

Eikö sinua
mikään muu saa syttymään,
avaamaan kirjaa,
lukemaan ajatusta
kuin hakusana porno?



Turhia mietteitä

Ajatuksella
ei ole merkitystä,
jos se ei käännä
maailman napaa nurin,
tai saa vuorta sortumaan.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Messukeskus hyllyhelvetin oppipoikana

Kun oikein menee ihmisen pää huolesta sekaisin, saattaa käydä näin kuin täysinoppineelle byrokraatille: näkee risteyksessä vain punaisen valon eikä pääse ylitse ensinkään. Minäpä kerron. Vaati muuan virkamies avannon reunalle pelastusveneen, jotta mahdollinen hukkuva voitaisiin sillä soutaa rantaan. Avanto oli pituudeltaan neljä metriä ja leveydeltää kaksi metriä ja avantoa käytettiin uimareiden virkistyspaikkana, ei ansana ohikulkijoille. Tarina ei kerro, hiisattiinko avannon reunalle vene vai jäädytettiinkö avanto umpeen vai suliko mokoma aivan itsekseen heti vapun jälkeen. Kaikki vaihtoehdot maksimoivat joka tapauksessa avantouimarin turvallisuuden byrokraatti viimeisenä lukkona...tai siis avaimena...eiku lukkona...

Mutta missäpä se on byrokraatti, kun pitää ihmisen osata messukeskuksesta ulos? Taitaapi hän olla jäätyneenä avantoon tai jäänyt kielestään kiinni hankaimeen tai  opasteiden kanssa juuttuneena liikennevalojen ikuisesti palavaan punaiseen. Mene vaikka Jyväskylän Paviljonkiin tai Helsingin Messukeskukseen, et sieltä osaa ulos kuin arvaamalla. Kun suurilla messuilla ihminen omaa uteliaisuuttaan kävelee keskelle valtavaa hallia, mistään hän ei voi päätellä ulosmenoreittiä. Ovien kohdalla on kyllä pelastautumistiemerkinnät eli vihreä, kiireisen näköisenä juokseva valohenkilö ja ulosmenotien nimi ja jopa ulkopuolella olevan aukion nimi (esim. Lutakon aukio Jyväskylän Paviljongilla). Vaan entäpä sitten, kun syttyy keskellä hallia tulipalo ja ulos pitäisi päästä. Ei näy katossa, ei seinissä, ei pylväissä, ei missään nuolta tai opastetta, jonka avulla löytäisi tulipalokammoinen pakenija lyhimmän ulosmenoreitin. Tai jos sellainen on, se on niin hyvin piilotettu, ettei sitä hätiköivästi ulos pyrkivä ihminen ikipäivinä huomaa.

Jos haluat pelastua palavasta tai muuten vain ahdistavasta hallista, mene Ikeaan. Siellä on valonuolin merkitty lattiaan reitti ulos mitä miellyttävimpien osastojen läpi kohti hyllyhelvettiä ja rahalla toimivaa kassajärjestelmää. Miksi samaa ja edullista keinoa ei voi käyttää messuhallissa: nuoli, joka ohjaa lähimmälle kassalle (lue:ulko-ovelle)? Haastan kaikki ihmisestä huolta kantavat byrokraatit nyt kehittämään tulenkestävän ulosmeno-opastusjärjestelmän messuhalleihin ja muihinkin ihmisen ajatusta suurempiin tiloihin. Jopa kahden hengen teltassa pitää olla vetoketjun pää punaisella nauhalla merkitty, jotta osaa hätäinen retkeilijä aamuvirtsan yllättäessä nopeasti poistua oviaukon kautta luontoon. Pitääkö sitten uteliaan messuvieraan nuukahtaa kahden lakritsikojun väliin myrkyllisiin savukaasuihin messuhallin syövereihin, kun ei näy nuolen nuolta opastamassa avaraan ulkoilmaan saati vetoketjun punaista turvapäätä.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Sanassa on voimaa.

Sano sananen.
Naapurit heräilevät.
Ala puhua.
Jo sinua kuuntelee
kokonainen kaupunki.

Jumalan luomasta paremmaksi

Täydelliseksi
Jumala loi ihmisen.
Vaan paremmaksi
paranteli jantteri:
esinahan leikkeli.

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Rakastavaiset sänkipellolla

Eilen koin sangen merkillisen tapahtuman, josta minun pitää sinulle nyt kertoa. Iltapäivä oli jo pitkällä ja aurinko hiljalleen laskeutumassa syyskuun viimeisen päivän hämäriin. Tuuleskeli lounaasta, melkein etelästä. Ajoin autolla suuren viljelyaukean reunaa ja ihastelin sänkipellon kultaisia kimalteita, keltaisen koreita sävyjä, syksyn pysähtynyttä rauhaa. Näin pellolla joutsenpariskunnan. Se aterioi näennäisen rauhallisesti. Kun toinen nosti kaulansa korkealle, toinen painoi päänsä alas ja noukki kostean viljapellon sänkipeitteiseltä pinnalta jyvän jos toisenkin. Pysäytin autoni ja aloin seurata tuota lumenvalkoista lemmenparia, niin luulin. Keltaiset nokat heiluivat ja pitkät kaulat keinuivat kuin paksut korret lounatuulessa. Sitten tapahtui ihme. Ymmärsin jokaisen sanan, minkä ne toisilleen sanoivat.

- Sovittiin, että lennetään Tampereelle asti ennen iltaa.
- Ei sovittu. Sinä sanoit, että lennetään. Minä en.
- Sama asia.
- Mulla on vasenta siipeä kolottanut eilisestä asti, kun väistin voimalinjaa.
- Silmät ummessa lentelet päin johtoja.
- Niitä näe hämärissä.
- Ei ois ollu hämärää, jos ois ajoissa lähdetty.
- Kuudelta lähdettiin. Oli hämärää.
- Illallapa ei ollut.
- Oli. Ja jos nyt noustaan ja lennetään Tampereelle asti, on säkkipimeää.
- Entäs sitten?
- Ei näje.
- Valot on.
- Tiellä on, vaan ei taivaalla.
- Kuu paistaa.
- Tuskin paistaa eikä paistakaan.
- Joka tapauksessa me lennetään tänään Tampereelle.
- Lennä sinä. Minä jään tähän.
- Uskollisia.
- Tä.
- Joutsenet ovat uskollisia.
- Vaan eivät hulluja. Minen lähe.
- Onko sitten parempi, että mökötetään tässä.
- Ei, jos sinä lennät Tampereelle.
- Yksinkö minun pitää lentää?
- Jos nyt lähet, yksin pitää lentää.
- Paskahousu.
- Aku Ankka
- Tuo oli paha.
- Mitä syötäs?
- Vaaputaanko ojan vartta?
- Vaaputaan vaan.
- Sammakoita.
- Syökö joutenet sammakoita?
- Ei sitä tiijä.
- Lennetäänkö?
- Ei lennetä. Ei jaksa.
- No ei niin. Jatketaan huomenna. Äläkä mökötä.
- Ei mökötä tämä lintu.
- Kvaak.
- Kvaak.

Lähdin aamulla vähän ennen kahdeksaa työmaalle ja näin tuon samaisen joutsenparin ottavan pitkiä askeleita ja levittävän siipensä ja niin nousi se kovasti kaakattaen vasten lounatuulta yhä ylemmäs ja ylemmäs.
- Kvaak.
- Kvaak.
- Tuskinpa vaan.
- Älä luule.

Semmoista se on rakkaus: toraa ja sanailua, ikuista vastatuuleen pyrkimistä ja yön yli nukkumista. Joutsenilla.


Katsokaa taivaan lintuja

Mies kyntää pellon,
aukaisee noutopöydän,
kattaa herkut sen.
Katsein terävin huomaa
lokki maukkaan palasen.