Tohtorin kärsähattu

Jääkiekko on hauskojen ihmisten vakava peli. Sitä kokoonnutaan pelaamaan suurille ja komeille areenoille mahtavien massojen ympäröiminä ja valtavan huutomyrskyn säestämänä. Mutta mikä jääkiekossa on kaikista parasta, se vapauttaa ihmisen täysin rotuun, uskontoon, ammattiin tai yhtään mihinkään katsomatta.
Tohtori on pukeutunut fanipaitaan ja siankärsähattuun, yläasteen rehtori puhaltaa posket pullollaan torveen, Nokian suunnittelujohtaja on pujottanut päähänsä skodakypärän ja katselee jääkiekon menoa kirjavien kaihdinaurinkolasien läpi ja huutaa innostuksen vallassa joskus kannustavia sanoja, joskus lieviä tuhmuuksia. Rautakaupan myyjä on heittänyt paitansa pois ja kirjoittanut sinisellä tussilla rintaan: "Äiti - laita rahaa!" Tukkuliikkeen osto-osaston kannustusryhmä on riisuutunut puolialastomiksi ja värittäneet itsensä Itävallan lipun punavalkoisiin sävyihin.
Kauan eläköön jääkiekko. Meillä kaikilla on oikeus joskus olla tasa-arvoisia, kärsähattuisia tohtoreita foorumin hyllyillä huutamassa.
Suomi on kohta maailmanmestari!!!

Saksi ylös: ammu!

Maapallon vesissä elää pistoolirapu, aikamoinen veijari kokoisekseen. Sen saksistaan päästämä ääni on lähes 220 desibeliä ja saksien napsautuksen synnyttämän ilmakuplan sisälämpötila yli 4000 celsiuksen. Sillä se saalistaa ruokansa aika kätevästi ja keittävästi. Eikä tuolla otuksella ole mittaa enempää kuin pari senttiä.
Miksikähän minkään maan armeija ei ole kouluttanut tuosta kätevän kokoisesta äyriäisestä tuli- tai lämpövoimaista asetta? Kun vaikkapa 100.000 pistooliravun rivistö köllöttelisi rannikolla saksi saksessa, parin sadan metrin matkalla olisi aikamoinen tulivoima. Jo siinä rantavesi kiehuisi ja helvetinmoinen pauke täyttäisi poukamat ja lahdelmat. Kyllä lähtisi vihollinen korviaan pidellen ja maastohousut savuten käpälämäkeen rapuarmeijan tieltä. Eikä koskaan saisi selville, mikä siihen oikein iski.
Toisaalta voisipa joku rosvoliiga myös keksiä näppärän, käteensopivan aseen tuosta. Pankkirosvo asettelisi rapusen tiskiin ja sanoisi, että rahat tiskiin tai kohta napsahtaa. Saattaisi kassaneiti naureskella hassunnäköistä elävää, mutta kyllä pian nauru hyytyisi, kun korvat pilliä soisivat ja rintaneula sulaisi jakun etumukseen kuin jäätelö ikään.
Ihmiskunnan pelastukseksi rapuja ei kukaan ole oppinut kouluttamaan eikä käskystä mitään tekemään. Sanoisi pankkirosvokin vain lemmikilleen: "Istu, saksi ylös - ammu!" Mutta onneksi rapu on umpikuuro eikä muutenkaan ihmistä tottele.

Vappumuistelo

Naapurin rouva sai ensimmäistä kertaa elämässään pelakuun kukkimaan oikein komeasti ja kauimmaisetkin naapurit kävivät tuota runsaskukkaista pelargoniaa ihmettelemässä. Ja samana vappuna minä sain elämäni ensimmäisen vappupallon.
Siinä minäkin sohvatuolissa istuin ja puhaltelin pallooni ilmaa ja ihmettelin kaunista kukkasta. Jopas se olikin soma. Puhalsin ja puhalsin ja puhalsin ja poks! Ei ollut minulla enää vappupalloa eikä naapurinrouvan pelakuussa kukan kukkaa. Paineilmalla on terälehtiin dramaattinen vaikutus.

Ole rohkea ja kulje valoon päin

Optimisti laulaa: "Ole rohkea ja kulje valoon päin."
Pessimisti laulaa: "Tunnelista junan mua kohti kiitävän näin."
Sleepy Sleepers laulaa kahvinkeitosta seuraavasti: "On kaksi tapaa keittää kahvia: oikea ja väärä."
Joku sanoo, ettei pitäisi katsoa kiikarilla aurinkoon. Toinen taas sanoo, ettei pidä enää toisella silmällä katsoa kaukoputkella aurinkoon.
On vain kahdenlaisia ihmisiä. Toiset nauravat iloisesti ja toiset suruissaan itkevät. Minua naurattaa tuo mustavalkoisuus. Niinpä lähden tästä kohti uutta ja aurinkoista kesää.

Huhheleijaa suurta suunnitelmaa

"Jumala on kaikkitietävä ja kaukaa viisas." Noin alkaa Tuntematon sotilas, suomalaisen miehen sota- ja kärsimyskertomus.
Sunnuntaiaamuna seisoin suihkussa ja seurailin kevätturran muurahaisen päätöntä vaellusta kylpyhuoneen seinälaatoilla ja aikani sitä katseltuani painoin tuon viattoman luontokappaleen sormellani laattaa vasten mustiksi muruiksi. Olin toteuttamassa suurta suunnitelmaa. Sanotaanhan kaiken täällä ajassa tapahtuvan olevan osa Luojan suurta suunnitelmaa.
Luetaanpas sitten vähän uutisia taas. Mies kuvaa kännykkäkamerallaan teinityttöjä paikallisjunassa Helsingin seudulla ja kanssamatkustaja paheksuu aivan aiheesta miehen tointa. Kukas sen tietää, mihin tarkoitukseen ne kuvat menisivät. Paheksuttu kuvaaja lyö varoittamatta miestä nyrkillä kasvoihin ja kävelee tiehensä. Tyttöjä puolustaneen miehen kasvoihin tulee luunmurtumia. Toisessa uutisessa nuori mies pakenee lievässä humalassa poliisia autollaan ja ajaa kolarin ja kuolee romuläjään. Kolmannessa uutisessa parikymppinen nainen lyö miesystäväänsä leipäveitsellä rintaan ja pidätetään taposta epäiltynä.
Insinööriryhmälle annetaan tehtäväksi suuri suunnitelma: täydellinen elokuvankatselulaite. Ryhmä puurtaa vuosikausia ja laite syntyy kutakuinkin odotusten mukaiseksi. Mutta tekniikka kehittyy ja kehittyy ja vuosi vuodelta laite vain paranee ja kuva terävöityy ja on lopulta osa elävää elämää kolmiulotteisena, tuoksuvana, märkänä, kuumana, kosketeltavana. Mutta tuo insinööriryhmä ei ole kaikkitietävä eikä edes kaukaa viisas, vaan se aika ajoin hajoaa, kasvaa, muuttuu, vaihtuu, kuolee, syntyy uudelleen. Ja kuvasta tulee päivä päivältä, vuosi vuodelta yhä vain parempi. Tuo insinööriryhmä ei kuitenkaan pahoinpitele miehiä eikä naisia tai lapsia, ei lyö leipäveitsellä ketään rintaan, ei ylipäätään anna ihmisen kärsiä minkään takia, vaan pyrkii tekemään elämästä aina vaan mukavampaa ja parempaa.
Miksi kaikkitietävän ja kaukaa viisaan Jumalan keinot suuren suunnitelman toteuttamiseksi ovat niin julmia ja lapsellisiakin? Miksi ihmisten pitää kärsiä ja tulla vaivatuiksi ennen suurta ja yhteistä onnea? Maistuisiko meille lihapulla paremmin ja herkullisemmalta, jos tuotantoeläintä olisi ensin kiusattu vuosikaudet jollakin sairaudella ja sitten vedetty teurasauton perässä rautakettingissä tilalta teurastamolle ja siellä sitten kiduttamalla tapettu ja jauhettu ruokapöytään?
Kamoon!

Kullit huuteloo

Meijän äiskä oli karjalainen ja puhui niinkuin karjalaiset puhuivat eli hyvin kauniisti ja kuunneltavasti - ja joskus hauskasti. Istuimme juhannusaattona sukulaisvieraitten kanssa pihagrillillä ja kuuntelimme alkukesän ääniä peltoaukeilta.
- Kullit huuteloo.
Tuolta se kuulosti oudomman korvaan. Ja oudompia vähän nauratti nivalalainen juhannusaatto, kun elimetkin alkoivat huudella. Mutta aivan tuolla aksentilla kuovit eivät karjalan pelloilla toki lauleskelleet. Ensin soivat pehmeät ällät ja sitten puolitoistakertainen i.
- Kulliit huuteloo.
On joskus äitiä ikävä.

Nautinnon maksimointia

Jos kerran huhtikuussa sataa lunta ja räntää ja lämpötila on nollan tienoissa, osaapahan sitten arvostaa kesän lämpöä. Ja kun on oikein köyhää ja kurjaa, on sitten mukava nauttia siitä vähän helpommasta sitten, kun sellainen aika tulee. Ja kun särkee selkää niin perkeleesti, on ihana juosta ja maata ja kävellä, kun ei mikään paikka olekaan enää kipeä. Ja kun tulivuori räjähtää nenän edessä, on sitten tosi hauskaa muutaman viikon tai kuukauden tai vuoden päästä, kun kaikki se tuhka ja töhkä on haihtunut ja taas näkee auringon ja taivaan ja kaverinsa ja saattaa löytää jopa kotinsa. Näinhän me ihmiset maksimoimme nautintoa: tuskan ja kivun ja kurjuuden kautta. Mutta sanonpa vain, että paljon mukavampi olisi nauttia ihan vain nautinnon kautta.
Kun aamulla aurinko paistaa, onpas mukava mennä ulos, heittää vaatteet vaikka nurmikolle ja köllähtää viltille tai aurinkotuolille makoilemaan ja maistelemaan vaikkapa jääkylmää...kuka mitäkin. Ja sitten iltasella mennä vaikka elokuviin tai teatteriin tai ystävien luokse kylään. Jaujaujaujaujau. Akku tyhjänä - ei lähde auto käyntiin. Mutta onpahan sitten mukavampi ajella, kun on ensin saanut vaivalla moottorin mukavasti kehräämään. Voi helevettiläinen meitä maan matosia.

Kahden viikon elämä

Apolloperhoset elävät vain kaksi viikkoa. Ne syntyvät kesällä ja kuolevat ennen syksyä eli ruskaa ne eivät pääse ihailemaan ainakaan tässä meidän tuntemassamme ajassa ja tuskin muuallakaan. Perhoset liihottelevat pari viikkoa kukasta kukkaan ja sinne tänne ja jos niillä käy oikein huono onni, ne lehahtavat mehiläisen omimalle mesipaikalle ja saavat äkäisen kaverin kimppuun siipineen, piikkeineen. Huonosti silloin käy apollolle. Ei auta kaunis silmäkuvio siivissä, vaan kiivaasti käy mehiläinen perhosen varkautta vastaan ja työntää asiattoman meden kähveltäjän alas. Henki menee silloin tuossa touhussa. Mutta huonomminkin voi vielä käydä. Mitäs, jos sataa koko kahden viikon elämän ajan? Tuota en kestä ajatella. Ensin makoilet jossakin hämärässä kotelossa talvikauden ahtaasti ja epämukavasti ja sitten kesän koittaessa nitkuttelet itsesi vähitellen ulos ja levität siipesi auringon kuivatella ja kas kummaa: taivas repeää kaatosateeseen eikä matalapaineelle näy loppua. Siinä kärvistelet kaatosateessa pari viikkoa, haistelet naarasapollon ihanaiset tuoksut, mutta et pääse sen luokse lentämään saatikka sitä näkemään veden paljoudelta. Ja pian on kaksi viikkoa kulunut räystään alla, pienet perhosensiemenet pakottavat kiveksissä ja hengenlähtö on lähellä. Putoat maahan, leyhäytät muutaman kerran siipiäsi ja pyörähdät tuulenvireessä nurin märälle ruoholle. Siinä se oli koko elämä.

Ensi kesänä ajan kaatosateessa onnellisena kohti uusia seikkailuja. Ihmiselle sentään joskus aurinko paistaa, vaikka lomaa olisikin vain pari viikkoa. On kuitenkinkin vähän vahvemmat siivet - ja veekakkonen.

Muistikipuilua

Lapsena minulla oli tapana astua joka kesä naulaan. Mikään valmis ei oikein pikkupoikia jaksa viehättää, mutta kaikki keskeneräinen ja puolivalmis vetää puoleensa kuin Hartikaisen kylpyhuone muurahaisia. Kolusin rakennustyömaat ja lautakasat ja purkuläjät ja joka kesä muistan itku kurkussa ja kyynel silmässä istuneeni jossakin nurmikolla tai lautaläjän päällä vetämässä milloin minkäkin kokoista naulaa jalkapohjasta. Ja sitten illan istuin jalka pesuvadissa ja boorivedessä. Rautanaulan aiheuttama kipu on ankara eivätkä kai ne naulatkaan mitään steriilejä olleet: ruosteisia ja muurilaastisia bakteeripesiä kerrassaan. Haava pyrki nopeasti tulehtumaan ja sitä koetettiin estää boorivedellä melko huonoin tuloksin.
Katsoin elokuvaa. Nainen laskeutui talon katolta ja hyppäsi tikapuilta lautakasaan - naulaan. Tunsin viiltävän kivun jalassani ja tuossa tuhannesosasekunnissa muistin kaikkien kesien ruosteisten ja ruukisten naulojen kivut ja vihlomiset kuin itse juuri olisin naulaan astunut. Kipu oli varmasti kuviteltu, mutta se oli todellinen ja aistittava. Oli kuin olisin katsonut vanhaa valokuvaa: tuo tuossa tuoksui tuolle, tämä sille ja nämä tuntuivat niiltä. Hmmm. Siksikö elokuvien onnelliset loput niin kovasti itkettävät, kun mieli muistaa hetkellisen onnen, poispyyhkiytyneen, tulevan tai olevan. Ihminen muistaa kiireestä kantapäähän niin naulan kuin nuolaisunkin. Aika mukavaa tuskista huolimatta.

"Iskä lupas..."

Maailma tarvitsee esikuvia, johtotähtiä. Amerikassa on nyt suurta huumaa olla musta teinityttö, kun presidentin tyttäret ovat mustia teinityttöjä. Televisiotoimittaja mainitsi eilen uutisissa, että nyt amerikkalaisnuoret ovat löytäneet todella oivia esikuvia väriin ja uskontoon katsomatta. Nyt on muotia olla musta, valkoinen, keltainen, harmaa, punainen... Jippa, sanon taas lainaten kummityttöäni. Ei olisi tullut kuuloonkaan w-twin Bushin aikoina. Mutta mennäänpäs sitten verhon taakse kurkistamaan.
"Iskä lupas", sanoo joskus lapsi ja se tarkoittaa aina, että silloin saa.
Menivät mokomat somalipojat kaappaamaan amerikkalaisen laivan ja ottivat kapteenin vangiksi ja alkoivat uhkailla hengenmenolla, jos vaatimuksiin ei suostuta eli rahaa oli pyynnissä olueeseen, farkkuihin, fillariin, mopoon, moottoripyörään, kännykkään, t-paitaan, kelloon, kaulakoruun, skedelautaan, pleikkariin. Tai ei ehkä siihen olueeseen, kun se on syntiä, mutta kopalliseen rehua sitten - tai johonkin.
"Iskä lupas."
Rosvopojat tarttuivat amerikkalaisen sotilaan kiikaritähtäimeen ja naks, naks, naks: kolme kuollutta makasi pelastusveneen lattialla. Esikuvat olivat heilläkin. He halusivat kaiken ja äkkiä. He saivat kaiken ja äkkiä, koska iskä lupas. Iskä Obama antoi sotilaille luvan ampua. Heti ja äkkiä.

Kiertäkööt peräkkäin

Stenrothin Oiva ajoi kuorma-autonsa huoltoaseman pihaan ja pyysi myyjää laittamaan lisää öljyä auton moottoriin. Myyjä kyseli, mitä öljyä moottoriin oli aiemmin laitettu ja ryhtyi epäilemään, josko uusi öljy sekoittuisi vanhaan. Oiva ei moisesta paljon huolta kantanut.
- Jos eivät sekoitu, kiertäkööt sitten peräkkäin.

Ystävä hyvä

Ystävä on hauska. Sananakin ystävä on hauska. Koska en tunne sanan oikeaa etymologiaa, keksin sellaisen itse ja otan joskus myöhemmin selvää, miten lähelle itseni noissa aatoksissa logistelin.
En tarvitse kovin monta ystävää elääkseni. Siinä on siis yksi ystävä-sanan kannoista. Ystävät ovat lisäksi aina hyviä ihmisiä. Eivät ne tietysti välttämättä ole hyviä ihmisiä kaikille, mutta juuri jollekin ovat. Sodissa ystävät tappavat ja kiduttavat ja raiskaavat, mutta eivät koskaan tee tuota omalle ystävälleen. Tuolta löytyy sitten toinen kanta. Eli ystävä -sana muodostuu sanoista yksi ja hyvä. Yksi hyvä ystävä.
Olen onnellinen mies, koska minulla on hyvä ystävä.
Ystävät ovat kuin pyramidi. Juurella olevat kannattelevat koko rakennelmaa ja ovat erittäin tärkeitä olemassa, vaikkei niitä aivan koko ajan ajattelekaan. Mitä ylemmäs pyramidia kiivetään, sen tärkeämmäksi ystävät tulevat ja siellä huipulla on kaikkein tärkein: yksi hyvä.
Mitähän muuten mahtoivatkaan faaraot ajatella pyramideja rakentaessaan? Ettei vain olisi ollut suippoparroilla mielessä se paras ystävä maassa - tai taivaassa.

Haluan valaistua ja oppia käyttämään moottorijarrua

Autossani on automaattivaihde enkä enää osaa ajaa taloudellisesti käsivaihteisella autolla. En osaa moottorijarruttaa. Sillä keinoin olen tuhoamassa maapalloa ja saastuttamassa sen pilalle ylimääräisellä ja turhalla bensankulutuksella. Olen siis suuri tonttu.
Minun on syytä alkaa valaistua. Joskus tulevaisuudessa hankin itselleni hyvin pienen, käsivaihteisen auton ja opettelen moottorijarrutuksen. Kun sen olen oppinut täydellisesti, ajelen hiukseni pois, pukeudun oranssiin kaapuun, opettelen olemaan hengittämättä ainakin viisi minuuttia, työnnän kurkunpäähän asetetun keihään avulla suuria bensasyöppöjä autoja pitkin teitä, heitän volttia ja rauhoitun istumaan lootusasentoon ja pysäytän elintoimintoni kokonaan lopuksi päivää. Minusta tulee munkki. Se on minun tieni: moottorijarrutuksen kautta munkiksi. Ja maailma pelastuu.

Mikähän sen miehen nimi olikaan

Kun edellä kirjoitin nimen enteestä, olen kysellyt itseltäni eilen tapaamani miehen nimeä, mutta en ole vielä keksinyt. Toivottavasti en keksikään. Sattui pieni episodi Jyväskylän moottoripyöränäyttelyssä muuan kauppiaan kanssa, Ja näinhän se meni.
Näin tilanteeseen sopivan ostettavan ja kävelin myyntiosastolle. Isokokoinen, poninhäntäpartainen, nahkaliivinen ja voimakkaasti tatuoitu suurikokoinen myyjä tuli kysymään, mitä halusin. Kerroin sen hänelle ja maksoin, mitä mies tuotteestaan pyysi. Maksoin 29 euron ostoksen 50 euron setelillä. Sain euron kolikon takaisin ja mies käveli tiehensä. Ihmettelin, että eikös tuosta nyt vähän enemmän takaisin pitänyt tulla kuin yksi euro.
- Saatana älä nyt hätäile vai pelkäätkö perkele, että mä sun rahat vien.
En siihen oikein keksinyt mitään muuta sanottavaa kuin että ehkä vähän pelkäsinkin. Mies otti taskustaan kahden kympin setelin ja antoi sen minulle. Miksi hän sitten poistui kaupantekopaikalta, kun vaihtorahat kerran olivat hänen taskussaan. Hmmmm.
Vähäinen juttu tuo on, mutta hämmästelen vieläkin, miten voimakkaasti reagoin noihin muutamaan epäystävälliseen sanaan. En osaa selittää niitä itselleni edes miehen habituksella: harrikkamies on kova kundi. En osaa selittää niitä millään. Mutta kai se jotenkin ihmisen älyyn liittyy. Minun ehkä pitää alkaa valaistua.

Nomen est omen eli aulista palvelua

Aulista palvelua jo vuodesta 1970, lukee Aulis Myllylän moottoripyörämyymälän valolipassa. Ja hyvin sopii tuo lausahdus miehelle, jolla on aina aikaa hyvään tekoon ja avunantoon. Tutustuin Aulikseen jo vuosikymmenet sitten enkä kertaakaan ole hänestä mieltäni muuttanut mistään syystä: mies paikallaan. Kotini seinällä on pyhän kolminaisuuden ikoni ja tuon ikonin sain juuri Aulikselta, sängyn alta, kun ei ollut Aulis sille parempaakaan paikkaa kodissaan keksinyt. Antoi sen minulle, kun ystävänä piti. Tuota ystävyyttä arvostan,ja ikoni on kotini parhaalla paikalla ja näkyy ensimmäisenä sisään astuissa.
Soitin aamulla Aulikselle harrikan tulppia kyselläkseni ja sovittiin, että tavataan myöhemmin päivällä äijätorilla Haapajärvellä. Tavattiinkin ja juteltiin mukavia. Aulis muisteli isoäitiään, miten tämä oli vesissä silmin syönyt jääkaapista vanhat, nahistuneet sitruunat todeten, että rahanalaista tavaraa. Pois se on syötävä eikä saa hukkaan heittää. Ei tehnyt mummo niinkuin Konsta Pylkkänen, joka heitti sitruunan sisävesilaivan kannelta järveen todeten, että piti olla sisukas hauki, joka tuollaisen kitkerän etelän rettiisin söisi.
Ei ollut Auliksella sopivia tulppia, mutta toiseen ongelmaan apua sain. Akku vihoittelee ja siihen löydettiin yhdessä sopivat lääkkeet. Keskustelemalla aina kaikki asiat järjestyvät ja löytävät onnellisen ratkaisun. Joittenkin ihmisten kanssa tulee aina vääränlainen olo, ahdistaa, kiukuttaa, tappeluttaa... Joittenkin kanssa taas elämä aina hymyilee ja tuntuu mukavalta, vaikkei se aina niin ruusuilla tanssimista olisikaan. Aulis on yksi noista positiivisista. Vaivoistaan välittämättä. Kyllä nimi on enne.

Lakaistaanpas lakaisukoneella

Naapuriyrittäjä oli katkaissut kätensä liukkaalla pihamaalla ja saanut lumivalkean kipsin kevättä vasten. Istuimme kahvilan nurkkapöydässä ja vähän säälittelimme miestä: mitenkäs nyt kaupan edus siistinä pidetään, kun lunta on luvissa ja käsi paketissa.
Helppo homma mokoma. Tarvitaan vaan betonimylly, katuharjoja, parikymmentä metriä kettinkiä ja kolmenkymmenen metrin mittainen kelaroikka. Harjat kiinnitetään betonimyllyn säiliöön ja käännetään vaan mylly nurin pihalle ja virta päälle. Siinä se sitten pyörii ja lakaisee pihaa puhtaaksi ihan itsekseen. Kettinkiä riittää sopivasti ja roikka ei pääse kiristymään eikä jää lakaisukoneen alle, kun se kelautuu aina sisään tai ulos sitä mukaa kuin laite liikkuu. Jos piha on ympyränmuotoinen, laitetaan laite vaikkapa rautakankeen kiinni ja kun kettinki kiertyy kangen ympärille, tulee koko alueesta harjatun puhdas. Tuossa tapauksessa roikka mitoitetaan niin, että aivan lopussa se irtoaa pistorasiasta. Ei jää laite turhanpäiten rautakangen juureen pyörimään.
Ja iloinen, metallinen rallatus ja kumea kolina pitää lisäksi päiväsaikaan väen mukavasti hereillä. Ja jos pyry yllättää keskellä yötä, mukavaa on lueskella ja valvoskella naapuruston kanssa keväisessä yössä ja kuunnella, miten kone ahertaa: roong shhhh rooon shhhh roong shhhhhhhh roooog shhhhhh...

Ernestin kalansaalis

Yksi aste lämmintä tarkoittaa, että vesi on sulaa ja sehän riittää. Siis harrikka tulille.
Minä en tunne olevani talvi-ihminen laisinkaan, mutta silti käyn aina silloin tällöin avannossa uimassa ja virkistäytymässä. Eilen tuossa yhdessä asteessa kotiin päin ajellessani ajattelin avannosta olleen jokseenkin paljon hyötyä, sillä en tuntenut kylmää juuri ollenkaan. Ehkä siihen oli vaikutusta myös tukevalla vaatetuksella: lämpökerrasto, paksut sukat, nahkapuku, lämpöliivi, sieviläiset nahkasaappaat, kahdet nahkahansikkaat, coretex-puku, huivi, nahkainen kaulasuojus ja kypärä sekä aluksi myös kasvosuojus ja aurinkolasit, mutta noista kahdesta viimeisestä oli pakko luopua, kun happi loppui henkilöltä heeeeeeeeeeeeeeeeee.
Olin jo alkutalvesta teettänyt pyörään huollon: öljypumppu uusiksi, etuvanne uusiksi, säädettävä takaiskari, sytytys... Edellisenä kesänä pyörän etupää vaelteli varomattomasti, kun edellinen omistaja oli joskus ajanut etuvanteen kivenmurikan yli ja siinä oli vähän heittoa. Mutta nyt ilmeisesti oli kumin paikalleen laittajalta unohtunut pyörän tasapainotus ja keula tärisi kuin maantiivistin eli se kuuluisa jyrä. Se ei ollut hauskaa noissa varusteissa, kun olo oli aika tiivis jo muutenkin eikä tuon vaatekerroksen alla mahtunut edes tärisemään. Mutta jo luomisvaiheessa ihminen sai mainion mekanismin kylmää vastaan eli ruumis alkaa täristä. Ehkä tuo lämmitti minua eilen vähän ylimääräisesti. Kai siis oli tarkoitettu, että rengas ei ollut noihin lämpöasteisiin aivan viimeisen päälle vireessä.
Luistelin pyörän pihaan viimeiset kymmenet metrit lumista kotitietä pitkin ja olin onnellinen. En kuullut mitään (tulpat korvissa), en nähnyt mitään (visiiri umpihuurussa). Tuli mieleen Hemingway: tässä me seisomme omassa pihassa onnellisina - vanhus ja Harley. Minä olen kuitenkin onnellisempi kuin Ernestin vanhus: otan tulpat korvistani ja nostan visiirin ylös ja taas näen ja kuulen, miten kevätsaaliini jyskyttää aitan vieressä. Sitä ei hai syönyt. Se on minun ehyenä ja kokonaisena.

"Viime vaalikaudella..., joten sori, pojat"

Kuvitellaanpa, että tämä olisi satua. Meillä on hieno maa, jonka pienen armeijan urheat miehet olivat taistelleet itsenäisiksi joskus kauan sitten. Tuon pienen armeijan suuren voiton ansiosta tämä hieno maa muuttui vieläkin hienommaksi, yhdeksi maailman parhaista. Kuvitellaanpa, että täällä olisi kaikki hyvin ja kaikilla olisi hyvä tahto ja mukava olla. Tänne olisi rakennettu hienoja kaupunkeja ja ihmiset pitäisivät ne siisteinä ja kauniina. Ihmisillä olisi yhteisiä ponnistuksia ja yrityksiä ja nämä yritykset tuottaisivat vaurautta kaikille, niillekin, jotka joskus tämän maan olivat taistelleet urhoollisesti vapaiksi. Kuvitellaanpa, että nuo pienen armeijan urhoolliset miehet olisivat niitä kaikkein tärkeimpiä ja arvostetuimpia. Kaikki pitäisivät heistä hyvää huolta ja tarjoaisivat kaikkea maallista hyvää. Siihen olisi aivan mainiot mahdollisuudet, kun yritykset tuottaisivat hyvin ja menestyisivät. Kuvitellaanpa, että yrityksillä olisi hyvät ja oikeudenmukaiset johtajat, jotka haluaisivat jakaa tasapuolisesti yhteisen hyvän ainakin kaikkien niiden kesken, jotka sen olivat mahdolliseksi tehneet.
Kuvitellaanpa, että tuo olisi satua, niin ei tule niin kovin paha mieli. Nyt meillä on hieno maa, yksi maailman parhaista. Meillä on kauniita kaupunkeja ja hyvin menestyviä yhteisiä yrityksiä. Mutta johtajat eivät kuitenkaan halua jakaa yhteistä hyvää kuin keskenään. Päättäjät sanovat, ettei ole varaa antaa rahaa ja hoitoa ja tukea ja apua niille muutamalle tuhannelle sotaveteraanille, jotka kaiken tuon ansaitsisivat, kun ei ole budjetissa rahaa. He sanovat myös, ettei ole mahdollista puuttua yritysjohtajien kähmintään, kun sopimukset on kirjoitettu viime vaalikaudella. Ja kun sopimuksia tulkitaan, miten halutaan, niihin ei puututa, vaikka voitaisiinkin. Kaveria ei jätetä.
Mitä tapahtuisi, jos nuo pienen armeijan urhoolliset, harmaat miehet sanoisivat nyt, että tuo suuri voitto tulikin viime vaalikaudella eikä se enää päde. He kirjoittaisivat paperin, jossa lukisi: "Tällä sopimuksella mitätöimme viime vaalikauden suuren voittomme vihollisesta ja luovutamme maamme kaikin oikeuksin..." Ehkä silloin huutaisi suuri ääni: "Ei kai kaveria sentään jätetä!" Taisi olla ministerin ääni - vai oliko se jonkun kalliin johtajan.