perjantai 29. huhtikuuta 2016

Lentävä karhu

Olipa kerran karhu, joka halusi oppia lentämään. Hyvin monena aamuna jo ennen auringonnousua se juoksi metsästä aukealle pellolle, istahti pellon reunaan ja katsoi sen yli kaukana siintävään horisonttiin ja päätti lentää. Se keskittyi, asetteli takajalkansa niin, että sen olisi mahdollisimman hyvä kiihdyttää itsensä vauhtiin. Tassut vinhasti viuhuen se juoksi jonkin matkaa ja hyppäsi ilmaan ja levitti tassunsa levälleen - ja putosi maahan kuin siivetön karhu. Ja aina kuului metsän reunasta ilkeä nauru: "Mehän arvattiin, ettet sinä ikinä opi lentämään. Me arvattiin." Niin huusivat sen sisarukset, niin huusivat jänikset ja ketut ja kaikki siltä väliltä. Mutta kun karhu käveli nolona ja murheissaan kotiinsa, äitikarhu lohdutti sitä ja sanoi:"Kyllä sinä vielä jonakin päivänä lennät."

Monta kertaa korjattiin pellolta vilja, kynnettiin, karhittiin, kalkittiin ja kylvettiin taas, mutta karhu ei vaan oppinut lentämään. Satoi lunta sata kertaa, suli, satoi vettä, paistoi aurinko. Mutta karhu ei antanut periksi.

"Jonakin päivänä minä lennän"



Suuren kaupungin korkean kerrostalon ylimmän kerroksen kattotasanteella seisoskeli miesjoukko. Keskellä tasannetta oli suuri H-kirjain ja miehet olivat kerääntyneet sen ympärille. Kaukaa kuului kummallinen läpsytys ja pian ilmestyi taivaalle mustanpuhuva, suuriääninen helikopteri ja laskeutui miesten keskelle. Yksi kerrallaan miehet nousivat laitteeseen ja kun ovi suljettiin, nousi helikopteri siniselle taivaalle, kaarsi ja hävisi vähitellen kaupungin korkeiden talojen taakse.

Karhu seisoi pellon reunassa ja asetteli takajalkansa niin kuin satoja, tuhansia kertoja aiemminkin ja kiihdytti itsensä huimaan vauhtiin ja hyppäsi korkealle ilmaan ja levitti suuret karhuntassunsa.

-PAM!

Korkealta taivaalta kuului hento läpsytys, joka voimistui ja voimistui ja pian laskeutui helikopteri keskelle peltoa. Ovi avattiin ja miehet astuivat ulos. He katsoivat maassa makaavaa karhua, nostivat sen pään ilmaan ja kohottivat sen pehmeää ja paksua ylähuulta. Suuret hampaat irvistivät pelottavasti, mutta henkäystäkään ei karhun keuhkoista enää kuulunut. Se oli kuollut.

Karhun tassut sidottiin yhteen ja yksissä tuumin miehet vetivät karhun helikopteriin, ja kohta nousi metallinen jättihyönteinen takaisin taivaalle komea karhu sisuksissaan. Pellon reunassa kyyköttivät sen sisarukset ja jänikset ja ketut ja kaikki siltä väliltä ja katsoivat vuoroin toisiaan, vuoroin kauas metsän taakse katoavaa helikopteria.

"Kyllä se vaan, perkele oppi lentämään. Eipä arvattu."

Vain äiti itki.



Tarinan opetus: Unelmoi. Unelmasi toteutuvat aivan varmasti tavalla tai toisella. Niin se on.

Tosi on vesi

Tosi on vesi,
aurinko ja maa, ilma
jota hengitän.
Kaikki muu on tarua.
Harmillista - eikö vain.

torstai 28. huhtikuuta 2016

Ihmiselle kelpaa kuu

Tikka ei hakkaa
madotonta mäntyä,
ei juokse karhu
marjattomalle suolle.
Ihmiselle kelpaa kuu.


keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Se on aisasta kii

Pahan päivän varalle on hyvä olla rahaa säästössä. Kovinkaan moni ei kuitenkaan tiedä, milloin on sellainen paha päivä, että rahaa voi ottaa käyttöön. Ja usein käy niin, että kuolema puuttuu karmealla tavalla peliin kesken säästökauden ja korjaa saaliinsa säälimättä ja vähääkään piittaamatta pankkitilin saldosta tai osakesalkun paksuudesta. Hyvin harvoin sattuvat kohdakkain pahat päivät, varojen hyötykäyttö saati hauskuuteen hussuttaminen ja kalvakkaan kuoleman säälimätön saapuminen. Rahat jäävät useimmiten oman onnensa nojaan perään huutelematta. Ja vielä useammin kilisevät vaivalla säästetyt killingit pahaa pelkäämättömien perillisten riemukkaisiin remontteihin, autohankintoihin, tonttikauppoihin ja etelänmatkoihin.

Kaikkensa koittaen säästi muuan mies rahaa pahan päivän varalle. Elettiin oikein hyviä päiviä, leppoisia vuosia, kunnes kilisi puhelin ja vanhainkodin hoitajatar ilmoitti vakavalla äänellä anopin nukahtaneen rauhallisesti ikiuneen niin kuin vanhukset tapaavat hoitajien kertomusten mukaan useimmiten kuolla. Mies ajatteli aivan ensimmäiseksi hautajaisten hintaa, toiseksi hänen mieleensä tulivat omat säästöt, joita oli niin surkean vähän. Ei ollut vielä se paha päivä, vaikka anopin kuolemasta joku saattaisi niin päätellä.

Vävyn toivomuksesta anoppi pakattiin mahdollisimman edulliseen arkkuun jo vanhainkodilla, vaatimattomalla nailonkankaalla vuorattuun lautakirstuun, jonka seinämät olisivat ohuuttaan notkuneet, ellei anoppi olisi kuolemaansa odottavina vuosina laihtunut ja kuihtunut kuivaksi ja hauraan kevyeksi kuin kukkakimppu. Mutta olipa vielä kaukaa kierrettävä hyvin suuri rahanreikä, hautaustoimisto. Pankkitili kutistuisi melkoisesti, jos hautausurakoitsija ajaisi kalliin ja pitkän, mustan ruumisautonsa vanhainkodin pihaan ja autonkeulan siniristilippu puolitangossa ajaisi kymmeniä kilometrejä kallista bensiiniä ilmoille poltellen haustausmaan ruumishuoneelle. Vähempikin riittäisi, sillä olihan anoppikin ollut eläissään hyvin vaatimaton ja vähään tyytyväinen ihminen.

Kaarsi vanhainkodin koivukujalta pihamaalle oranssinkeltainen Saab kärry perässään. Perävaunun nurkkien galvanoitujen putkien päihin oli työnnetty kuusenoksat, jotka tuulessa somasti taipuivat ja kertoivat synkän värisinä surusta ja kaipauksesta. Kun kärrymiehen asia oli selvitetty henkilökunnalle, kantoivat hämmentyneet talonmies ja hänen apupoikansa sekä  pahaa päivää edelleen odottanut vävymies veljensä kanssa anopin alennusarkussaan peräkärryyn. Kun arkku oli kiinnitetty liinoilla kärryyn, lähti auto hitaasti taas kohti koivukujaa. Vanhainkodin portailla istuivat talonmies ja hänen apupoikansa mitään sanomatta ja katsoivat loittonevaa autoa. Peräkärryssä makasi anoppi ja arkun tupsut pyörivät vimmaisesti ilmavirrassa kuin vireiden ratsuhevosten hännät. Miehet lukivat auton perälaudasta tekstin: "Majava - se on aisasta kii."

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Kirje taivaasta

Sain taivaasta kirjeen. Se alkoi näin: "Terve, Manne. Terveiset täältä taivaasta. Niin kuin sulle joskus kerroin Esko Valtaojaa lainaten, ei mulla tänne niin suuri into ollut tulla, mutta mielenkiinnolla tätä aina odotin. Voit uskoa, etten unissanikaan osannut kuvitella tätä taivaallista menoa. Minäpä kerron sulle eilisillasta.

Istuttiin muutaman meidän yhteisen tutun kans kuppilan pöydässä ja kuunneltiin livemusaa. Elä, elä, Manne naura eli minä hermostun. Vaikka sinä ehkä ajatteletkin kaikkien täällä olevan kuolleita, musa on niin liveä, ettei se elävämpää ole siellä ajassakaan. Sattui vähän hassu tapaus. Niin kuin sanoin, yhteisten tuttujen kanssa istuttiin. B.B.Kingillä oli oma tuoli, kun se ei mahtunut niihin kuppilan pieniin jakkaroihin. Sehän on melko iso mies perseeltään, muistat varmaan. Ei ollut hengenlähtö vaikuttanut ulkoasuun mitenkään eikä tuon suuren bluesmuusikon taivaallinen habitus ollut gramman vertaa maallista ilmavampi. Mutta hyvin se kynsi Lucillesta tunnelmia kuin joskus siellä alhaalla ikään. Vähän yllätyin, kun kohta samaan pöytään istahti Jimi Hendrix ja Janis Joplin. Olivat tulossa Morrisonin keikalta tuosta vähän matkan päästä. Turha sulle edes sanoa, ettei mennyt kullin luikaustakaan, kun nuo kolme jo työnsivät töpselit seinään ja kiersivät marsujen nupit kaakkoon ja alkoivat tyrkätä taivaalle sen saatananmoista settiä. Voisin kuvitella, että siellä teillä päin ukkonen jyrisi ja taivas salamoi, kun ryski täälläkin niin, ettei olut meinannut tuopissa pysyä. Eikä ollu, kuule monitoreja korvissa, vaan vanhaan malliin raastoi volume tärykalvoja.

Vaan kerronpa sulle, mikä minut lennätti perseelleni. Vähän kauempana takaosassa kuppilaa oli melko erillään muista tukeva tammipöytä ja siellä istui harmaapäisiä hemmoja ja siemailivat punaviiniä savipikareista. Olin näkevinäni, että ne tihrustivat jotakin papereita, ja mulle kerrottiin niiden olevan nuottipapereita. Joku pyöritti vähän päätään ja olin huomaavinani, että se aivan kuin olis jotakin keksiny. Sitten hoksasin, että se kuunteli Hendrixin kitaraa ja pisti nuotteja muistiin. Arvaa, kuka se äijä oli. Mozart. Ja jos arvaat, kuka istui sen vieressä, saat vitosen. Sibelius näytti sille patterilampulla valoa ja Mozartin sulkakynä teki niin nopeita merkintöjä, että seinälle ollut Elviksen paperikuva heilui. Eivätkä nuo Mozart ja Sibelius olleet pöydässä kahdestaan, vaan siinä nuokkuivat myös Beethowen ja Bach ja sitten joku vähän nuoremman polven säveltäjä, Schönberg. Sitä en olis tuntenutkaan, mutta täällä on aika paljon tyyppejä,joilla on noita kuuluisia tuttuja siellä ja täällä. Ainahan joku jonkun tuntee, joka taas jonkun tuntee.

Kun Hendrix sitten oli saanut soolonsa valmiiksi ja B.B.King ja Joplin vetivät henkeä, lähti Mozart tulemaan meidän pöytää kohti. Se oli aika maistissa ja nauroi hulluna. Oot varmaan katsonut sen elokuvan. Se on just samanlainen kuin siinä leffassa. Arvaa mitä se sanoi? Se sanoi, että miks vitussa sillä ei ollut sähköä. Sekin oli säveltänyt vuosikymmenet pianolle tai siis sembalolle ja sovittanut vaikka mille viululle ja kaikki oli vain akustista. "Jos mulla vittu ois ollut sähköä, te ette muusta puhuiskaan ku musta." Tuota se hoki loppuillan ennen kuin sammui Joplinin kainaloon.

Onhan tää tämmöstä. Mutta eipä tässä nyt muuta kummempaa. Kirjoitellaan. Kerro Jerelle terveisiä, että täällä pelataan verkkopaitapallon sarjaa kuppina. Mä oon keskushyökkääjä. Laidassa häärii Trifon Ivanov, se bulgarialainen futissuuruus. Kova jätkä jalliittaan rautapalloa. Tuli tänne mun kans samoihin aikoihin. Tai oli se ollu ensin eristyksissä jonkun korruptiojutun takia, muttei täällä loppujen lopuksi paljon piitata ihmisen maanpäällisista tekemisistä. Sitä minä jo vähän elläissä eppäilin.

Jorkki

Toivo on paras

Toivo on paras
tunteista, kun se kuunkin
saa kuumottamaan,
ja se värittää mustan
punaiseksi hehkumaan.

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Hylätty pesä

Kaksi sinistä
linnunmunaa pesässä
vierekkäin, kiinni
toisissaan kuin ihmiset,
joita joku häiritsee.

Kivinen ranta

Kivinen ranta
ei pelkää merta, jäätä.
Lumi on sille
rosojen peite. Kesä
särökulmia nuolee.

torstai 21. huhtikuuta 2016

Kevätmuutto

Tuhat laulua
kulopeltojen yllä -
huhtikuun aamu
ei koskaan ole kylmä
huurteisella rannalla.


perjantai 15. huhtikuuta 2016

Me teimme sen

Kevät tulee ja useimmille ihmisille räjähtää rintaan jonkin sortin kuume hankkia kesäksi jotakin uutta. Jos palkka on keskiverto eikä säästöjä ole kertynyt pankkitilille, usein kesähankintojen rahoituksen vaihtoehdot ovat joko osamaksu tai pankkilaina. Mitä siis tekee rahaton ihminen tässä tilanteessa?

Vaihtoehto 1.

Kesäkamasta kuumentunut henkilö menee pankkiin ja pyytää lyhytaikaista luottoa.

- Saisinko rahaa?
- Saisit, sanoo pankinjohtaja.

Ongelma on ratkaistu, pankkisali on ehyt, ihmiset elossa, kauppiaskin kohta tyytyväinen, kun saa asiakkaansa lainarahat omalle tililleen. Ja koko perhe on onnellinen uudesta kesähankinnasta.

- Me teimme sen.


Vaihtoehto 2

Kesäkamasta kuumentunut henkilö nousee pankin katolle ja huutaa suureen ääneen

- Rahaa, rahaa, rahaa...

ja hyppää katolta alas keskelle alhaalla odottavaa väkijoukkoa tulilanka sihisten, räjähtää ja kuolee vammoihinsa. Muutama sivullinen saa ohimoonsa kuka jalasta, kuka kädesta ja joutuu sairaalaan tarkistettavaksi.

- Mitä se huusi, kysyy pankinjohtaja ja hymähtää sitten. Kuka sitä nyt hullulle lainaa antamaan.

Tuolla samalla periaatteella toimivat terroristit, nuo arvaamattomat itsemurhapommittajat. Heillä on lista toiveista taskussaan, kenellä uskonnosta, kenellä tasa-arvosta, kenellä jostakin muusta. Heiltä vaan jostakin syystä puuttuu uskallusta, halua tai sivistystä mennä neuvottelemaan pankinjohtajan kanssa ja niinpä he kiipeävät pankin katolle huutamaan toiveensa täysin sivullisille ja hyppäävät tulta suihkuten alas. Pahimmassa tapauksessa he eivät saa suutaan ollenkaan auki, vaan kävelevät mykkine toiveineen pankkisaliin ja räjäyttävät itsensä ja koko pankin taivaan tuuliin.

Tuskin ehtii savu hälvetä ja ruudinkatku haihtua, kun jo jostakin epämääräisestä suunnasta kuuluu kalman kaikuna kelmeä tunnustus.

- Me teimme sen.