Kumpi oli ensin, lapsi vai vanhempi?

Lapsi syntyi, kiittäkää. Mutta jäivätkö vanhemmat syntymättä?

Kun lapsi täyttää viisitoista vuotta, hänelle aukeaa bensankatkuinen taivas. On käynyt keisarilta käsky, että jokainen verolle pantu viisitoistavuotias voi alkaa opetella ajamaan mopolla. Pitää vain mennä ajokouluun ja hankkia perustiedot, miten liikenteessä käyttäydytään. On laadittu yhteiset säännöt opiksi ja ojennukseksi, että kulku sujuisi liikenteen mukana turvallisesti ilman vahinkoa itselle tai muille kulkijoille.

Kun tuo verollepano on jatkunut vielä muutaman vuoden, laitetaan mopo myyntiin ja aletaan etsiä toisenlaista kumppania, jonka kanssa jakaa yhteistä vuodetta. Eikä aikaakaan, kun syntyy lapsi. Mopokortin jälkeen on ajettu ajokortti ja syvennetty liikenteessä kulkemisen oppeja. On opittu moottoritien säännöt ja leveäkaistaisen kulkuväylän keinot siirtyä juohevasti ja turvallisesti paikasta toiseen.

Lapsi on syntynyt, mutta vanhemmilla ei olekaan minkäänlaista oppia tai kurssia saati arvosanaa lasten hoidosta ja kasvatuksesta. Kuka tahansa sukukypsä ihminen voi laittaa lapsen alulle, synnyttää sen ja sitten ihmetellä, mitä tuon pienen taimen kanssa pitäisi tehdä. Mopollekin tarvitaan ajokortti, mutta vanhemmuuteen riittää siittiö ja munasolu.

Mitä juuri syntynyt lapsi tarvitsee eniten? Miten kestää kaksivuotiaan kiukku ja kolmivuotiaan uhittelu perjantairuuhkaisen kauppakeskuksen kassalla? Päättääkö vanhempi, mitä murrosikäinen lapsi pukee tulipalopakkasella päälle? Onko kaksitoistavuotiaan oma asia, lähteäkö kouluun vai jäädä kotiin pelailemaan?  Näihin kysymyksiin ei tarvitse sukukypsien ihmisten vastata eikä edes monivalita ruksaamalla, ei käydä neuvolassa tenttaamassa äiti- tai isäkorttia, ei tietää lapsen kehityskulusta yhtään mitään. Riittää, kun seisoo ja kastuu.

Suurimmalla osalla ihmisistä on perustaito kasvattaa lapsensa iloisiksi ja onnellisiksi aikuisiksi. Ymmärretään, ettei lapsi ole perheen pää eikä hänen tehtävänsä ole tehdä suuria päätöksiä. On oivallettu, ettei ihmisen elämässä tärkeintä ole olla koko ajan onnellinen ja tyytyväinen ja että myös pettymys ja hirmuinen harmitus kuuluu aivan tavalliseen elämään. Ymmärretään, ettei aikuisen tarvitse koko ajan palkita lasta tavallisista arjen asioista, vaan elämä on iloa ja surua, onnea ja murhetta, myötä- ja vastoinkäymisiä. 

Elämä on hyvin tavallista. Ja perheen elämä on jokapäiväistä jakoa. Jaetaan vastuuta itsestä ja toisesta, jaetaan iloa ja ikäviä asioita, selvitään yhdessä, kuljetaan yhdessä tasaveikkaisina vanhempien viitoittamaa tietä, sillä järki kehittyy hitaammin kuin siittiö tai munasolu.

Herätyskello

Käveleskelin joulukaupan käytävillä ja katselin kirkkaanvärisiä tavaroita. Tontut pötköttelivät myyntikoreissa ja odottelivat ostajaansa. Ihmiset penkoivat koreja, siirtelivät tavaroita ja etsivät sopivaa joululahjaa kuka kenellekin.

Ohitseni käveli touhukas pikkupoika, ehkä neljän tai viiden vanha. Hänellä oli aivan selvästi jokin tietty tavara etsinnässä.

- Äiti. Minä haluaisin herätyskellon.

Pojan katse ei aivan ylttänyt myyntikorien tasolle ja hän varvasteli nähdäkseen, oliko kenties sopivia herätyskelloja kaupan. En malttanut olla virittämättä keskustelua pojan kanssa.

- Etkö sinä sitten herää ilman herätyskelloa?

Kysymys pysäytti pojan hetkiseksi aivan kuin hän olisi punninnut, oliko kysymys hänelle tarkoitettu. Poika jatkoi kurkotteluaan ja vastasi minulle kuin ojentaen.

- Herään minä, mutta ihan miten sattuu.

Aloin tutkia hyllyjä tarkemmin, josko olisin löytänyt sieltä herätyskellon. Olisin ostanut sen tuolle sanavalmiille pojalle joululahjaksi. Harmillista, ettei kelloa löytynyt, mutta uskon joulupukin tuon toiveen kuulleen.

Isänpäivän traumoja

Jotkut helsinkiläiset päiväkodit ovat päättäneet olla viettämättä isänpäivää ja ovatkin nimenneet tuon almanakkapäivän läheisten päiväksi. Yhtenä perusteena on kerrottu lasten saavan traumoja, jos joutuvat viettämään isätöntä isänpäivää tai sitten keväällä äiditöntä äitienpäivää. On käynyt niin, etteivät aikuiset enää muista, mitä ja miten lapsi ajattelee.

Kun menin kansakouluun, minulla ei enää ollut isää. Isä kuoli edellisenä syksynä. Se asia oli taivaan tosi eikä sitä mikään päivä muuksi muuttanut. Silloin ei tosin vielä vietetty isänpäivää, mutta isistä puhuttiin varmasti päivittäin. Useimpien isät olivat maanviljelijöitä, mutta olipa heidän joukossaan opettajia ja lääkäreitä, isiä laidasta laitaan. Muistan olleeni joskus kateellinen, kun en voinut kertoa menneeni isän kanssa sinne tai tänne tai tehneeni sitä tai tätä. Mutta kateuskaan ei asiaa muuksi muuttanut. Minulla ei ollut isää. Isä oli kuollut eikä varmasti heräisi henkiin millään keinolla.

Koska olin lapsi, en uhrannut kateudelle hetkeä enempää. Unohdin asian saman tien, kun alettiin puhua jostakin muusta tai keksittiin yhteistä puuhaa. En vetäytynyt luokkahuoneen perälle itkemään isätöntä elämääni enkä syöksynyt opettajani helmoihin isänikävässä hellyyttä hakemaan. Olin lapsi ja minulla oli lapsen mieli. Ja oli minulla myös huolehtiva äiti, joka ruokki ja vaatetti minut ja piti sylissä silloin, kun syliä tarvitsin. Äitini oli minulle realiteetti ja äidinrakkaus ilmiselvä. Mutta niitäkään asioita en ajatellut, koska niitä ei tarvinnut ajatella.

Jos isättömyydestä usein kärsinkin ja mielikuvissani häntä ehkä kaipasinkin, en muitten lasten isänilosta menettänyt uniani saati saanut sieluuni vammaa. Suurimmalla osalla lapsista oli isä. Joku oli saattanut menettää myös äitinsä, mutta ei niistä ikävistä asioista lasten kesken koskaan puhuttu. Äitienpäivän alla piirrettiin ja askarreltiin kortti kuka mitenkin ja kuka kenellekin eikä seitsenvuotiaina juuri analysoitu oman sielun tilaa. Vaikka kortin kohteena olikin äiti, suurin osa keskittymisestä kului kuitenkin itse tekemiseen. Saattoi myös äiti jonkin ajatuksen saada, mutta Erikeeperin ja värikkäiden silkkipapereiden kanssa taistelu vei kuitenkin aatokset melko kauas äitienpäivän aamun kahvikupposesta ja kevään orvokeista.

Päiväkodeissa ei siis vietetä isänpäivää, koska pelätään isättömien lasten saavan traumoja. Pelko on aivan turha. Paha mieli ei ole trauma, vaan vain vähän iloa synkempi elämys. Isän ikävä ei ole trauma, vaan aivan normaali kokemus, elämän koettelemus, joita jokainen joutuu kohtaamaan ja niistä selviytymään. Traumat syntynevät lapsillekin varmasti jostakin aivan muusta kuin oman isän tai äidin, niin hyvän kuin vähän huonommankin muistelemisesta.

Säälimätön plus

Säälimätön plus
saa lumen, jään sulamaan,
Plus myös pelastaa
pankkikortin kelpaamaan,
bensan tankkiin virtaamaan.

Hen sole mies eikä mikhän

Olen ollut kasvattamassa sukupolvea, joka häpeää tasa-arvo verukkeenaan omaa sukupuolisuuttaan ja haluaa olla vain henkilö.  Saksan kielessä on kolme sukua, sukupuolta: der, die ja das. Der on maskuliini eli miespuolinen, die taas feminiini eli naispuolinen ja kolmas, das merkitsee neutria eli sukupuoletonta, suvutonta.  Englannissa mies on he ja nainen she, ja ruotsalaiset erottavat miehensä ja naisensa pronomineilla han ja hon. Mutta koska ruotsalaiset ovat vuosisatoja olleet kateellisia suomalaiselle, sukupuolettomalle hän-pronominille, ovat hekin alkaneet virallisesti hennittelemään.

Hen on sukupuolineutraali eli jos ei haluta puhua henkilöistä naisina tai miehinä  tai sukupuolen määrittely aiheuttaa ongelmia tai tieto ei ole asian yhteydessä tarpeellinen, on henkilö silloin hen.
Koska olen mies, naiset ovat minulle maailman ihanin asia. Ja uskon monien naisten ajattelevan aivan samalla tavalla käänteisesti. Se on tämän maailman pelastus, sillä jos niin ei olisi, maailma eläisi ilman ihmistä. Sanotaan Jumalan luoneen ihmisen omaksi kuvakseen eli Aatamiksi Jumala ihmisen loi. Vaan kuinkas kävikään? No niinhän siinä kävi heti alkuunsa, että Aatamilla ilmeni halu olla mies. ”Naisen puutetta”, ajatteli Jumala ja tarttui Aatamin kylkiluuhun. Tuli siis luoduksi mies ja nainen ja niin oli hyvä.

Kun naiselle ja miehelle syntyy lapsi, se on joko tyttö tai poika. Pojasta kasvaa mies ja tytöstä nainen. Joskus käy myös niin, että tyttö haluaakin olla poika ja pojasta olisi mukavampaa elää oma elämänsä tyttönä ja myöhemmin naisena.  Se on varsin luonnollinen elämän kulku, koska me kaikki olemme hyvin erilaisia ja ainutkertaisia. Uskon monien kokevan ruotsin kielen hen-sanan loukkaavana. Voiko ihminen olla tasapuolisesti aivan kokonaan sukupuoleton? Osoitteleeko puhuja sormella jotakin ihmistä kutsumalla häntä sanalla hen?  Eikö hän tiedä, kenelle puhuu, kun on olemassa myös vaihtoehdot han ja hon.

Liikennemerkkejä ollaan uudistamassa sukupuolineutraaleiksi. Ei enää haluta, että isä kulkee jalkakäytävää tyttärensä kanssa tai suojatien ylittää miestä muistuttava hahmo.  Miksi sukupuolen tunnustaminen ja tunnistaminen koetaan epätasa-arvoiseksi. Eikö kuitenkin ole kysymys vain ihmisestä, miehestä tai naisesta. Eikö juuri se osoita suurinta tasa-arvoa, että hyväksytään oma sukupuoli olipa se sitten der, die tai das eikä pelkästään das?

Suomen hän-pronomini on tasapuolinen ja tasa-arvoinen. Olen oppinut tuntemaan Suomen sekä naisten että miesten maana enkä koskaan ole ajatellut eriarvoisuutta sukupuolten välillä. Kun päiväkodeissa alettiin puhua tyttöjen ja poikien asemesta vain lapsista, minusta tuntui kuin ihmiset häpeäisivät omaa sukupuoltaan tai eivät enää ymmärtäisi heteen ja emin merkitystä saati siittiön ja munasolun sukupuolisuutta. Mitä pahaa niissä on? Minä vaan kysyn.

Kut kai

Kai kut kai sä oot,
vaik mikkii puristat ku
pahaa kuristat.
Mut jos sun pitää hyvä
huutaa ku susi puris.

Pehmonalle

Pehmoisen pinnan
nalle vajosi pinnan
alle. Se vettyi
vahvaksi, kovaksikin
eikä enää pehmennyt.

Muistamisen vaihtoehtoja

Tärkeintähän on,
että jotakin tekee
päämäärässänsä.
Hakee vessasta lasit,
tai niistää siellä nenän.

Hukatut silmälasit

Jos silmälasit
ovat hukassa, turha
mitään muutakaan
näkyvää on etsiä
hämärästä huoneesta.

Tasapainossa

Elämä riisuu
kuin siivilä seuloisi
riuhtovin liikkein
jyvistä akanoita -
riisuu ja peittelee taas.

Koska sinulla on sydän

Koska sinulla
on sydän, anna lyödä
sen joka hetki.
Kun se ei enää syki,
satu on kirjoitettu.

Desantti takapihallasi – ISIS ikkunasi alla

Katson työhuoneeni ikkunasta suoraan torille. Torin laidalla istuu kolme nuorukaista, suomalaista syntyperää arvatenkin. Poikien jaloissa on auki revitty olutpakkaus ja jokaisella pojalla on aukaistu tölkki janoisilla huulilla. On aamupäivä ja on koulupäivä ja on työpäivä, mutta näillä nuorilla miehillä on vapaapäivä, kouluton päivä, työtön päivä. Heillä on luultavasti vielä koti, jossa isä ja äiti odottavat. Mutta tulevaisuuden suunta näyttää jo epävarmalta, kun humala on hakusessa arkiaamuna pikkukaupungin keskeisimmällä paikalla. Pikkuhiljaa nuo nuorukaiset varttuvat miehiksi, alkoholisoituvat – ja unohtuvat säällisen elon ulkopuolelle.

Viranomaiset ovat luomassa Suomeen järjestelmää, jossa maahan palaavat ISIS-taistelijat ohittaisivat kantaväestön asunto- ja sosiaalipalvelujonoissa. Suomesta on radikalisoitunut ääri-islamistisen ISIS-järjestön taistelijoiden joukkoon lähes sata ihmistä, suurin osa nuoria miehiä. He ovat lähteneet luomaan maailmaan ankaraan sharialakiin perustuvaa, hyvin ahdasmielistä yhteiskuntaa.

Nuo nuorukaiset ovat siis vannoutuneet ajamansa asian erinomaisuudesta niin paljon, että hylkäävät Suomen tappaakseen ja murhatakseen toisinajattelijat heille täysin merkityksettöminä. Heidän ainoa päämääränsä on olla mukana rakentamassa ääri-islamistista maailmaa, johon kuuluu mm. hyvin jyrkän ja armottoman sharialain tai pikemminkin sen väkivaltaisen tulkinnan pilkuntarkka noudattaminen. Kun sitten jihad alkaa maistua puulta tai väkivaltainen kuolema pelottaa, halutaan palata takaisin Suomeen. 

Suomen kansalaisina tai kaksoiskansalaisina heillä on oikeus palata vihollisensa kotiin. Mutta kukaan ei voi tietää, mitä noitten nuorukaisten rikkirevityssä mielessä liikkuu. He ovat ammattisotilaita ja ovat oppineet ampumaan ja tappamaan ja tekemään pommeja ja myös räjäyttämään niitä. Onko heillä oikeus palata vihollismaakseen katsomaansa paikkaan, vai pitäisikö heidät työntää johonkin ääri-islamistiseen maahan, jonka lakia ja ideologiaa he ovat olleet väkivalloin levittämässä maailmaan? Onko heillä oikeus Suomen kansalaisuuteen?

Jos suomalainen sotilas olisi lähtenyt talvi- tai jatkosodasta vihollisen riveihin, ei häntä olisi otettu täällä veljenä saati edes ihmisenä vastaan. Hänet olisi joko teloitettu tai tuomittu vankilaan. Hän olisi ollut ilman muuta vakoojaakin kelvottomampi Suomen kansalaiseksi. Miksi sitten tämän päivän Suomi on valmis ottamaan vihollissotilaansa vastaan ja järjestämään hänelle kodin, koulutuksen ja toimeentulon ja laittamaan nämä kotoperäisten ongelmanuorten, asuntoa ja sosiaalitukea tavoittelevan tavallisen, rauhaa rakastavan kansalaisen edelle? Minä vaan kysyn.

Hirvi ja nelikopteri

Punahatut on kaivettu esiin, aseet rasvattu ja passipaikat valmiiksi sovittu, tornit nostettu pystyyn aukkopaikkojen reunaan ja panosvyöt täytetty viimeistä lovea myöten. Hirvenmetsästys voi alkaa taas.

Hirvikolareita sattuu entistä enemmän niin autoilijoille kuin motoristeillekin. Hirvien määrää on syytä kontrolloida ja hirviä hallitusti harventaa. Metsästys on paitsi liikenteen turvallisuuden vuoksi tärkeää, myös metsämiehille mieluinen harrastus liikkua luonnossa. Niin minulle on kerrottu. Pitää kävellä pitkiä matkoja metsässä koiran kanssa, katsella ja kuulostella,  missä hirvi milloinkin liikkuu. Kunto kohenee ja mieli virkistyy, sanovat. Jännitys kasvaa, kun pitkän odotuksen jälkeen kuuluu metsästä koiran haukku tai pitkien sorkkien aiheuttama ratina kuivassa risukossa.

Aamulla annoin itseni kuulla ja herkkien hermosolujeni nostaa ihokarvat pystyyn, kun metsästyksen apuna on alettu käyttää pieniä, kameralla varustettuja lentäviä laitteita, nelikoptereita. Ne lennätetään metsän ylle ja kotkan silmän lailla se etsii saaliseläimen. Uutta tekniikkaa pitää ottaa myös metsästyksessä käyttöön, sanottiin. Melkoisen varma olen asiasta, ettei noilla nelikoptereilla pelkästään etsitä hirviä, vaan niiden avulla hirvi myös ajetaan metsästäjän aseen ulottuville. Herkkänä ja hyväkuuloisena eläimenä hirvi varmasti pakenee tuota pientä pörisijää eikä ole kummoinenkaan vaiva ohjailla hirven tai hirvien kulkua metsämiehen mieleiseen suuntaan.

Eikö sitten ole aivan sama asia, millä keinoin saalis saadaan satimeen tai kiväärin ulottuville? Haukkuuko hirven esiin koira vai ajaako sen metsämiehen eteen vikkelästi metsän yllä leijaileva nelikopteri? Mieleeni tulevat suuret, valkoiset metsästäjät, jotka istuvat helikopterin oviaukossa ja ampuvat riistaa liikkuvasta laitteesta. Ei ole enää kysymys metsästämisestä, vaan huvittelusta luontokappaleen lopettamiseksi . Ikiaikainen intiaani minussa ajattelee, että niin saalistaja kuin saaliskin ovat tasa-arvoisia. Jos on ovela ja viekas ja kärsivällinen ja hyvin varovainen, saa joko saaliin tai säästyy kuolemalta. Nyt metsämies ei enää metsästä, vaan istuu kannonnokassa ja ohjailee nelikopterillaan saaliin itsensä eteen. Onhan se ovelaa. Ja mikä parasta, saa myös liikkua metsässä ja kulkea pitkin soita ja nevoja, hyppiä ojien yli ja väistellä risukoita - jos sattuu nelikopteri radioaallon ulottumattomiin ja karkaa omille ilmojen teille.

Hyi helvetti

Täi, se saatana
niskasta puree palan,
rouskuttaa, nielee,
ulostaa pitkän paskan
ihmisen ohimolle.

Onko nahkavyö sian vika?

Ei ole sian
vika, jos nahkavyöllä
miehestä totuus
hakataan tahi syyttä
suotta selkään pieksetään.

Kotkan nahkaräpylät

Kotka siivilleen
voi nousta, jos lihava
se ei ole, tai
vaihtanut sulkiansa
siipan nahkaräpylään.

Kiltti lapsi

Jokainen äiti
tahtoisi kiltin lapsen,
muttei voi tietää,
millaiseksi elämä
lapsikullan kurittaa.

Barcelona ja Turku

Jumalan viljan
joukossa hukkakaura
tuhoaa sadon.
Lammaslauman keskellä
muutama sika sotkee.

Tervehdys, vanha opettaja

Opettajilla on sukupolvien mittainen työhistoria. Ikäpolvi toisensa jälkeen istuu samassa pulpetissa ja kuulee tarinoita ja kertomuksia opetuksen lomassa, saa kasvatusta joskus kovallakin kädellä tai tuntee myötäelävän tunnelaastarin painalluksen kipeässä haavassa. Monet opettajat unohtuvat harmauttaan ja tasaisuuttaan tai vain opetuksen hyvyyden ja asiallisuuden vuoksi. Jotkut taas jättävät nahkaan sellaisen polttomerkin, ettei sitä kokonainen ihmiselämäkään hävitä.

Kertoipa minulle aamusella Häggmanin palaverissa suomenkielen opettajani Eero Elovaara muuasta kohtaamisesta huoltoaseman baarin ovella. Eeroa, Supia vastaan oli ovella tullut lievässä iltapäivätanssitilassa vuosikymmenten takainen oppilas, jota oli joskus pitänyt salatupakoinnista komiskoida. Mies oli katsahtanut supia silmiin, ottanut puoli askelta taakse päin ja yllättyneellä äänellä tuumannut: "Supi perkele. Vieläkö sinä saatana oot elossa." Äänessä ei ollut ollut sen enempää vihaa tai katkeruutta kuin huonoja muistojakaan. Olipahan vain kysymys, mitä vanhalle opettajalle kuului.

Viileisiin vesiin

Saila Saalasti
saalisti alasti ja
listi saaliin. Vaan
valas valahti, palas
alas viileisiin vesiin.

Sateenkaariyhdessäkäyntiä

Juhannussima-
neitokainen tapasi
matkallaan naisen
nimeltään Mehu-Maija.
Puivat yhdessä käydä.

Tuliportaat

Saatanan käki
älä kuolemaa kuku
silloin, kun elää
tahtoo ihminen, nähdä
taivasten tuliportaat.

Muisto

Muisto käveli
laahaten huoneen poikki.
Katsoi minua,
kuuntelikin tuokion,
hiipi varpaisillaan pois.

Marja maistuisi

Vanhus köpöttää
ja katselee kenkiään.
Hällä on koti,
muttei mansikkamaata.
Marja silti maistuisi.

Lupa avata

Elämä ei vain
tule. Se pitää ottaa
vastaan ja antaa
sille lupa avata
kaikki lukitut ovet.

Siivousvimma

Anna anteeksi,
että pyyhin pölyjä
sänkysi alta.
Kukaan ei enää löydä
villakoiran ydintä.

Sodan keskellä

Kuolit taas, äiti.
Pölyn keskelle kuolit.
Kuolit minulta.
Kuolit, sinut revittiin.
Rakastit, siksi kuolit.

Anteeksianto

Jokainen askel
ylöspäin vie sinua
kohti Jumalaa.
Eivätkä askeleesi
alaspäin mitään muuta.

Minä kysyn vaan

Raamatun (tulkinnan) mukaan ihmisen perustehtävä elämässä on tehdä syntiä, jotta sen saisi anteeksi ja jotta Jumalan suuri uhri, oman poikansa maallinen elämä ja Golgatalle virrannut veri ei menisi hukkaan. Tässä kohtaa uskoni joutuu aina hyvin voimakkaasti koetukselle. Miksi Jumalan piti uhrata oma poikansa, jotta ihmiset voivat jatkaa sitä, mitä olivat syntymästään saakka tehneet? Ja mitä on anteeksianto, joka vaatiin uhreista kalleimman, oman lapsen hengen?

Syntymässään ihminen saa perinnöksi geenistön ja kasan syntiä. Väitetään, että osa ihmisen geeneistä on rikollisia eli ihmisen perimä ei ole ollenkaan tasapuolinen perisyntienkään osalta. Joku saa siittämisensä hetkellä armolliset geenit ja elää jatkeeksi elämänsä nuhteettomana tietoakaan synnistä saati, että sitä koskaan tekisi tai siihen lankeasi. Hänestä ei ole Jumalan uhrille minkäänlaista vastusta ja kaikki se lyhyen elämän oppi ja pääsiäisen ajan tuska ja kärsimys on mennyt aivan hukkaan, valunut kirjaimellisesti Jerusalemin hiekkaan. Toinen taas syntyy lainsuojattomaan sukuun, jossa monen polven ajan on kierretty oikeutta, murhattu ja vehkeilty lähimmäisiä vastaan, tehty huorin ja vietetty kaikin puolin villiä ja irstasta elämää. Hänen jalkansa ovat syntymän hetkellä peseytyneet kaikesta synnistä Jeesuksen sovintoverellä. Ja niin kauan kuin tuo suku maan päällä asuu ja elää ja sikiää, sitä mukaa huuhtoutuvat synnit kuin pöly rantakiveltä myrskysateen sitä pieksäessä.

Jos ihminen ei tee väärin, hän ei voi saada anteeksi. Jos ihminen ei koskaan tee mitään väärin, hän ei siis myös koskaan saa mitään anteeksi. Siksi jokaisella on syntymässään perittyä syntiä, jotta hänelle voitaisiin antaa varmuuden vuoksi anteeksi sellaista, mitä hän ehkä jossakin vaiheessa elämäänsä saattaisi tehdä, mutta jonka saattaisi myös oikeudentajussaan jättää tekemättä. En lainkaan ihmettele, että uskontojen vuoksi maailmassa on niin paljon eripuraa ja vihaa ja kaunaa, kostoa, taistelua ja sotaa. Jo yksin syntiä pohtiessaan huomaa joutuneensa ansaan, josta ei ole ulospääsyä, paitsi tietenkin helpoimman ratkaisun kautta: anteeksiannon kautta. Miksi ihmisen ylipäätään pitää hillitä omaa käytöstään, omia halujaan, himojaan, jos kaikki on jo kauan sitten sovitettu?

Oliko Jumala sittenkin kaukaa viisas tässäkin asiassa? Olisiko hänen ikuinen elämänsä suuressa yksinäisyydessä päättynyt itsemurhaan niinkuin niin monen yksinäisen ihmisen kohtalona on? Jos vain synnitön olisi voinut päästä taivasten valtakuntaan, ei sinne näillä tietämyksillä olisi kovin suurta tungosta ollut. Siksi Jumalan oli suunniteltava syntien poistoventtiili, Jeesus ja hänen ristinkuolemansa. Mutta miksi? Savolainen syntisäkki vääntäisi kysymyksen tietenkin savoksi: "Voan minkkäe tähe?" Eikö olisi ollut helpompi ja inhimillisempi tapa vaikka lähteä onkimaan luomiaan kaloja ja siinä päättää ihmisen saavan kaikki syntinsä anteeksi pyytämällä? Tai eikö olisi ollut helpointa unohtaa koko synnin käsite ja viitata kintaalla koko asialle ja anteeksiannolle ja päästää väki taivaan valtakuntaan ilman minkäänmoista passia tai viisumia. Miksi piti uhrata oma poika, että paskaväki pääsee taivaaseen? Minä kysyn vaan.

Ylöspäin, alaspäin

Jokainen askel
ylöspäin vie sinua
kohti kuolemaa.
Eivätkä askeleesi
alaspäin mitään muuta.

Parempi niin, sanoi Jumala

Istuin Jumalan, isän kaikkivaltiaan kanssa saunan kuistilla. Huokaisimme molemmat syvään ja aukaisimme oluttölkin. Meillä molemmilla oli ollut hyvin raskas viikko, painostavia päiviä, monenlaista vastamäkeä. Monet luulevat, ettei Jumalalla ole vastoinkäymisiä, mutta luulo on yhtä väärä kuin vänkkyrämänty. Maailma on muuttunut niin monimutkaiseksi, sen totesimme yhdessä ja kolautimme alumiinitölkit vastakkain ja siemaisimme pitkän ja hyvin rauhallisen ryypyn virkistävää saunajuomaa.

Oli hiljaista. Kaukaa purolta kuului keväinen kohina, vesilinnut ääntelivät ja kutsuivat lajitovereitaan. Pikkulinnut eivät malttaneet kovin kauaksi aikaa istahtaa oksalleen, vaan pyrähtelivät taukoamatta oksalta toiselle, puusta puuhun, metsästä metsään. Niidenkin oli rakennettava elämälleen rajoja, perheelleen suojapaikkaa. Niin ne kuvittelivat. Jumala puhui minulle.

- Nuo luulevat voivansa olla turvassa, kun lentävät muutaman kierroksen pesäpuunsa ympäri ja merkkaavat reviirinsä. Uskovat sillä keinoin saavansa sijaa täällä maailmassa. Jotenkin minulta kaikessa tohinassa jäi tuokin homma kesken. Alun pitäin piti saada aikaiseksi rauhaisa maailma, jossa kaikki luodut, eläimet ja ihmiset, sinäkin, voisivat elää rauhassa keskenään. Jotenkin tuli söhlättyä homma niin, ettei rauhasta ole tietoakaan. Kaikki syövät toisiaan, mikä toisaalta on ihan hyvä asia. Mihin minä olisin kaikki rauhassa sikiävät tunkenut? En niin mihinkään. Helpommalla pääsen, kun toisiaan syövät.

- Vai että sillä lailla söhläsit sinäkin.

- Niin söhläsin.

- Vaan eivätkös ne olleet Eeva ja Aatami ja varsinkin Eeva...?

- Höpsistä töppöseen. Mitenpä se ihminen, luuta, nahkaa ja velttoa läskiä olisi voinut minun tekemisiini puuttua. Pelkkää puhetta on tuollainen ja väärää kirjoitusta.

Hiljennyimme. Talitiainen kurkki pesäpöntön suuaukolta ja huomasi kirjosiepon istuvan viereisellä oksalla. Tiaisella oli pahoja aavistuksia, ja kirjosiepolla puolestaan ilkeitä aikeita: pesäpuun valloitus ja lintutoverin häätö. Jumala vilkaisi mínuun.

- Katsohan tuotakin. Molemmat ovat kutakuinkin samankokoisia ja melko lailla samannäköisiäkin. Silti joka kesä tuo mustavalkoinen lintu häätää keltamustan kaverin pöntöstään pihalle. 

- Vähän niinkuin sumopainia: kaveri ulos matolta.

- Vähän.

Jumala selitti, että värien piti alun pitäen olla vain iloksi ja riemuksi. Sillä tavalla metsät olisivat olleet iloisia ja värikkäitä, mutta niistä tulikin varsinaisia temmellyskenttiä. Ja Jumala kysyi.

- Katsoitko eilen Suomen ja Sveitsin ottelun?

Myönsin.

- Siinäkin laitetaan eriväriset höyhenet päälle ja aletaan kamppailla hampaat irvessä tilasta ja pesäpöntöstä. Mutta sinäpä et nähnytkään kaikkea, mitä pelin jälkeen tapahtui. Ei riittänyt, että parikymmentä miestä kamppaili jäällä, vaan monessa torpassa iskettiin nyrkkiä pöytään ja saatettiinpa pistää baarissa vieruskaveria turpaankin. Ihan vaan pelin tiimellyksessä kuin pikkulinnut pesäpuussa.

Seurasimme pikkulintuja taas. Pihapuussa oli lintulauta täynnä siemeniä. Tintit ja varpuset kiersivät siemensäiliötä ja nokkivat ja viskoivat siemeniä enemmän kuin ehtivät niitä syödä. Linnut olivat toistensa kaltaisia, vikkeliä, tarmokkaita ja puuhakkaita ja varsin mustasukkaisia jokaisesta ruokajyvästä, joka säiliöstä alustalle varisi. Oma maha ensin aivan kuin ihmisilläkin. Niin olivat toistensa kokoisiakin.

- Sanohan minulle, Jumala kun olet, mistä nuo pieniaivoiset lintuset tietävät paritella juuri oikeanvärisen linnun kanssa. Miksi varpunen ei hyppää tiaisen selkään tai tianen pyri jatkamaan sukua varpusen kanssa?

Jumala oli hetken aivan vaiti.

- Tuotapa en ole tullut ajatelleeksikaan. Lienevät ihmistäkin turhamaisempia ja tiirailevat päiväkaudet kaunista höyhenpukuaan metsälähteiden vesipeilistä. Tai eivät vain ole hoksanneet, että mukavahan se olisi pöllyytetellä tukevan puun heiluvalla oksalla vähän erivärisiäkin höyheniä.

Hiljennyimme. 

- Parempi, kun en tiedä aivan kaikkea itsekään.

Niin tuumasi Jumala, kaikkivaltias ja kaiken luonut.

- Parempi niin. Hyvän ja pahan tiedon puukin lahosi onneksi pystyyn ja sen tuuli kaatoi. Parempi niin.

Tulevaisuus kulkee töitä kysymässä

Ovikello soi. Ovella seisoi kaksi pientä poikaa, kymmenvuotiaita kutakuinkin. Polkupyörät olivat kumollaan pihamaalla ja toisen pyörän takarengas pyöri vielä. Kysyin, millä asialla pojat liikkuivat.
- Oisko mittään töitä?
Kysyin, millaista työtä pojat olivat vailla.
- Ihan mitä vain.
Kun joku kysyy työtä, on melkoisen selvää, että halutaan myös palkkaa tehdystä työstä. Olin utelias tietämään, mitä ihan mistä vain työstä pitäisi maksaa.
- Ihan mitä vain, vastasi toinen poika sen enempää asiaa pohtimatta.

Kummallakaan pojalla ei ollut kansiota saati laukkua tai keräyslistaa niin kuin usein koululaisilla on, kun rahaa keräävät. Tiedustelin, mihin kenties hyväänkin tarkoitukseen pojat rahaa tarvitsivat niin kipeästi, että olivat töiden perään lähteneet.
- Ostetaan kesällä sukellusvehkeitä.

Virkistyin tuosta vastauksesta, vaikka olin juuri noussut iltapäivän väsymyksestä sohvalta. Ovella oli kylmä, sillä ilma oli keväisen kolea ja kostea. Mietin, olisiko minulla tarjota minkäänlaista työtä sukellusharrastusta aloitteleville pojille. Juuri sillä hetkellä en keksinyt mitään, vaan kehotin poikia tulemaan takaisin, kun ilma vähän lämpenisi ja piha kuivuisi. Lupasin keksiä pojille askaretta.

Reilun viikon kuluttua ovikello soi jälleen ja aurinkoisella kuistilla seisoivat taas nuo samat pojat. He pitivät sanansa ja tulivat heti, kun aurinko paistoi. Ja minulla oli takapihalla liiterissä kasaamattomia hellapuita juuri heitä varten. Opastin pojat työmaalle ja kerroin, mitä heidän tulisi tehdä. Kehotin myös olemaan varovainen, ettei meille kenellekään tulisi ongelmia omaehtoisesta rahanansainnasta.
- Heleppo homma, sanoivat pojat ja alkoivat kasata puita liiterin seinustalle.

Reilun puolen tunnin kulutta ovikello soi taas ja pojat seisoivat posket punaisina ja kertoivat, että työ oli tehty.

- Kasattiin vielä lattialla olleet lauvanpätkätkin  sammaan kassaan.

Lähdettiin yhdessä tarkistamaan työn tulos ja laatu. Kaikki pilkotus puut pihalta oli järjestetty moitteettomaan kasaan liiterin seinustalle ja lattialla lojuneet laudanpätkät olivat siististi toisella seinustalla aivan kuin pojat kertoivatkin. Pihalla olleet pilkkomattomat puut oli järjestetty säntilliseen kasaan ja kottikärry nostettu nätisti puuta vasten. Kysyin pojilta, mitä heidän vanhempansa tuumivat, kun he olivat kertoneet lähtevänsä työnhakuun.
- Siitä vaan.
Sovimme palkkion työstä ja kysyin, oliko se heidän mielestään sopiva.
- On se.
Pojat saivat vielä ahkeran miehen lisäksi mehupurkit maistiaisiksi ja pääsiäiseltä jääneet suklaamunat mukaan. Polkupyörän keulat pystyssä pojat poistuivat pihalta sukellusvehjerahasto mukavasti karttuneena.

Viime viikolla meille tuli metsuri pihaan ja kaatoi melkoisen läjän koivupuita. Tarkkavainuiset pikkupojat näkivät ohiajaessaan taas uuden mahdollisuuden ansaita lisäeuroja kesän harrastuskassaan ja pyöräilivät heti pihalle töitä kysymään. Kohta on taas pilkkeitä kasattavaksi. Niin sovittiin.

Jälkikirjoitus.
Toivon totisesti, ettei pojille ja minulle tule mitään vaikeuksia viranomaisten kanssa tuosta erikoisen oma-aloitteisesta harrastuksen rahoituksesta. Summat ovat pieniä, mutta varsinkin pojille merkittäviä. Noiden poikien kaltaisissa pikkuveijareissa on tämän maan suuri tulevaisuus.

Kipeää tekee

Kipeää tekee,
kun omalla polulla
kompastuu oksaan.
Polkuhan on niin tuttu
risuineen ja kantoineen.

Huono taikuri

Hyvänen aika,
miten pahainen taika,
sanoi taikurin
vaimo, kun miehensä joi
talon näkymättömiin.

Kesä tulee lirutellen

Lumi suleili,
kevät maata syleili,
pois syljeskeli
rännänroippeet, rippeetkin
kesän tieltä lirumaan.

Vekkuli Jumala

Hän hiutaleittain
peittää kesän syksyisin
lumikinoksiin
vain kevättä kaipaamaan.
Jumala on vekkuli.

Katsoin ihmistä silmiin

Olen ostanut
oikeuden elämääni
sillä hetkellä,
kun ensimmäisen kerran
katsoin ihmistä silmiin.

Näen Jumalan jalanjäljen

Kun leskenlehti
työntää kiven juuresta
keltaiset lehdet,
voin nähdä uuden kesän -
Jumalan jalanjäljen.

Ihminen ei opi

Koirakin oppii
istumaan ja antamaan
tassua sekä
laskemaan viiteen, kuuteen.
Vaan ihminen ei opi.

Suomen hauskin tavis

Taidan minäkin
olla sellainen hauska
tavis, joka saa
tarinoillaan nauramaan,
muttei niihin uskomaan.

Hyvässä ja pahassa

Ristin vinossa
puussa hyvä ja paha
saavat palkkansa:
toinen nousee taivaaseen,
toinen muistaa lapsuuden.

Ei ketään

Ihminen kuoli
uskossa jumalaansa,
nousi taivaaseen
vain todetakseen, ettei
siellä ketään ollutkaan.

Terassilla

Jumala istuu
terassilla kylläisten
seurassa, vaikka
hänen pitäisi pestä
myrkky lapsen kasvoilta.

Muistaa ja unohtaa

Nuoruuden uskoin
olevan onnen aikaa,
kunnes vanhenin
ja opin unelmoimaan,
muistamaan, unohtamaan.

Hiljaa! Täällä kirjoitetaan kuvaamataitoa.

Minusta ei koskaan tullut ylioppilasta niin kuin jo tuonilmaisiin siirtynyt saksanopettajani minulle hyvin tarkasti ja paikkansapitävästi ennusti. Es kommt darauf an, was angeboten wird.  Noin taisin silloin ajatella eli kaikki riippui siitä, mitä minulle oli tarjolla.

Vielä tänäänkin koen ylioppilaskirjoitukset hyvin epätasa-arvoiseksi menetelmäksi saattaa ihminen yliopistotasoisen sivistyksen pariin. Lukioaikanakin olin melkoisen hyvä liikunnassa, mutta pituutta en päässyt kirjoitusten aikana hyppäämään ja siinä taitoani näyttämään saati, että minut olisi kutsuttu sadan metrin lähtöviivalle alittamaan laudaturiin oikeuttava 12 sekuntia. 

Kuvallista lahjakkuutta ei ylioppilaskirjoituksissa mitata millään tavalla. Ei kysytä edes vastavärejä saati, että pitäisi piirtää vesitorni perspektiiviin tai laveerata syksyinen maisema muuttolintuineen ja värikkäine ruskapuineen.

Millaisia sitten olisivat kysymykset ja tehtävänlaadinnat ylioppilaskirjoitusten kuvaamataito-osiossa? Luovia ne voisivat olla, mielikuvitusta kysyviä, kädentaitoja vaativia sekä silmän ja käden koordinaatiota haastavia myös. Niinpä siis autan tulevaisuuden kuviksen kirjoittajia ja paljastan kautta aikain ensimmäisen tehtävän.

"Kopi Luwak tunnetaan yhtenä maailman arvokkaimmista kahvilaaduista. Sen aistikkaasti suklaaseen viittaava maku on kaikkialla kuuluisa ja hyvin tavoiteltu. Kahvin tuotantomenetelmä on varsin erikoinen eikä sitä voidakaan valmistaa kuin tietyissä osissa maapalloa. 

Kopi Luwak-kahvipavut kulkevat sivettikissan ruuansulatuskanavan läpi, ja suolistossa pavut saavat vatsahapoista ja entsyymeistä sen ainutlaatuisen aromin. Kissa ulostaa pavut, pavut pestään ja paahdetaan ja jauhetaan.

Tehtävä 1: Piirrä sivettikissa tuotantoasentoon. 

Arvostelu: Laudaturin kuvasta saa, jos kissa näyttää elävältä ja kissan tuotos houkuttelevalta kahvin raaka-aineelta. Laudaturin voi myös saada kuvasta, joka muutoin on taiteellisesti oivaltava, vaikkei eläintä saati kahvin raaka-ainetta niin tunnistaisikaan. Improbatur tehtävästä helähtää herkästi, jos tehtävää ei ole ymmärretty ollenkaan ja on piirretty sivettikissan vierestä eikä tuotostakaan tunnista edes paskaksi. Kaikki muut arvosanat sijoittuvat noiden kahden väliin aivan kuin olettaa saattaa.

Tehtävä 2: Etsi Väinö Linnan Tuntematon sotilas –kirjasta maininta ensimmäisestä Kopi Luwak-makuelämyksestä ja piirrä sotilaan (nimeä sotilas) nautinnollinen Kopi Luwak -tuokio mielikuvitukseesi nojaillen.

Arvostelu: Laudaturin saa, jos löytää ja muistinvaraisesti esittää kyseisen kohtauksen, jossa Hietanen kertoo suullaan syödyn kissanpaskan railakkaiden kiljuiltamien jälkeen. Improbaturin kolea häkki heilahtaa, jos ei muista koskaan Väinö Linnasta saati Tuntemattomasta sotilaasta kuullensakaan eikä siitä mitään niin ollen pysty edes alkeellisesti piirtämään. Paskahousuruudukko konseptipaperin reunassa katsotaan A:n arvoiseksi yritykseksi esittää kuvallisesti suomalaista kaunokirjallisuutta.

Sillanrakentaja

Rakensin sillan
taivaankaarelta saareen.
Ruoppasin väylän
suuren laivan kulkea,
vaan ei kapteeni luota.

Haudankaivuurefleksi

Miesten sauna on yksi maailman parhaista paikoista unohtaa arjen murheet tai sitten palata niitten luo ja jakaa ne jonkun toisen ihmisen kanssa. Löylyissä on helppo kertoa ventovieraalle ihmiselle hyvinkin henkilökohtaisia asioita puhumattakaan, että kaikkien maailman tarinoiden koti on lauteiden ja kiukaan välissä.

Harvoin kukaan kyselee, mitä toinen työkseen tekee, mutta joskus saattaa niinkin käydä, että tarinankertoja paljastaa ammattinsa joko tahallaan tai tarinansa mukana. Istuin haudankaivajan vieressä ja vuorotellen heittelimme vettä kiukaalle ja kuuntelimme kiehuvan veden sihinää kivillä. Kohta alkoi kaivuri kertoa tarinaa omenavarkaista.

Hautausmaan laidalla kasvoi suuria omenapuita ja pojat olivat kiivenneet iltahämärissä puiden oksille saalista jakamaan.
- Tuosta sulle ja tämän otan minä ja tuon saat taas sinä, kun on niin suuri ja pulleva.

Samaan aikaan asteli vanha nainen vastakkaiselle puolelle hautausmaata ja kuuli ylhäältä puhetta.
- Tuon saat sinä, kun mulla näitä on jo aika paljon. Minä otan vielä muutaman, mutta tämän yhden heitän menemään, kun se on jo aivan mätä.

Mummo astui varovasti hautausmaan kiviportaat ylös ja katseli ympärilleen kuin nähdäkseen, olivatko haudat auenneet. Hän kun kuvitteli pirun ja Jumalan siellä ylösnousseita jakavan.

Samoihin aikoihin toisessa pitäjässä kanttori kulki tuulisena iltana kirkon ohi ja ihmetteli, kun sakastin ikkuna oli auki ja verho lepatteli tuulessa ulos avoimesta ikkunasta. Hän kurkisti uteliaana sakastiin ja näki siellä kirkkoherran ja haudankaivajan istuvan iloisessa tuiskeessa pöydän ympärillä maistelemassa ehtoollisviiniä suurin sarvipikarein. Ajatteli kanttori säikäyttää mokomat ehtoollisviinin väärinkäyttäjät ja kiipesi torniin kelloja soittamaan.

Kohta kuului kellotapuliin asti, miten kirkolle johtavaa hiekkatietä pitkin mies ajoi polkupyörällä olutkori takatuupparilla pullot iloisesti kilisten. Kurvasi kohta kaupanhoitaja sakastin ikkunan alle ja huikkasi kirkkoherralle ja hauturille: "Täältä soitettiin."

Kun sitten tuimien löylyjen jälkeen istuimme pukuhuoneessa, tuumasin löylykaverilleni, miten mukava olikaan päättää päivänsä hauskoja tarinoita kuunnellen. Tuohon hauturi vastasi, ettei hänelle oikeastaan pitäisi sillä tavalla sanoa.

- Saattaa nimittäin kytkeytyä haudankaivuurefleksi päälle.

Sammuneet tähdet

Nyt elän aikaa,
kun mikään ei onnistu.
Lie kuu väärässä
asennossa, tähdetkin
kai sammuneet - mokomat.

Jäähyväiset rautakangelle

Kun lyöt kangella
reikää jäähän, voit olla
melkoisen varma
lipsuvista otteista
ja myös jäähyväisistä.

Sikaa vai säveliä

Kun ostat sikaa
säkissä tai jauheena,
kassa kilisee.
Eivät ole soittajan
soinnutkaan ilmaisia.

Sanassa on voimaa. Sano se!

Hallitus on päättänyt jättää moottoripyörä- ja veneveron valmistelun sikseen eikä vie sitä vahvistettavaksi eduskuntaan. Kun optimistisilta verolaskelmilta vietiin joukolla pohja pois, ei jäänyt mitään muuta mahdollisuutta kuin haudata koko ajatus. Lähes 100.000 moottoripyörää otettiin protestiksi veroa vastaan pois liikenteestä, kymmeniä ellei satoja tai tuhansia veneitä poistettiin rekisteristä tai rekisteröitiin Viroon tai johonkin muuhun maahan. Joukkovoimalla osoitettiin, ettei tuollaisia harrastus- tai kateusveroja tähän maahan kaivata.

Olen iloinen ja ylpeä kuuluessani näin äänekkääseen ja aktiiviseen motoristien joukkoon. Nyt joku voi sanoa, että meidän pitäisi pitää ääntä myös muitten tärkeitten asioiden vuoksi. Näin aivan varmasti teemmekin - minä ainakin. Jos jokin asia on mielestäni epäoikeudenmukainen, pidän siitä aivan varmasti ääntä. Sanassa on voimaa. Sano se sinäkin!

Kaftaani kattoon

Kirkkoherra Heimo Harras käveli rauhallisin askelin kohti Jumalan huonetta, pyhättöä, kaunista keskiaikaista kirkkoa. Se oli seissyt jo yli 500 vuotta palamattomana ja valloittamattomana pienellä nyppylällä keskellä kylää niin kuin kirkot usein seisovat. Oli kevät. Koivut saattelivat oksistoaan vihreään verhoon, ja lintuset lauloivat koivunoksilla pesäntekoaikeissa vietteleviä sävelmiään puolisoidensa linnunkorvien kuulla. Taivas kimalteli heleänä ja kirkkaan sinisenä kuin maailman alussa, viattomana, pilvettömänä ja puhtaana.

Talven saarnat oli saarnattu ja oli aika asettua kesän kynnykselle, uuden suven oviaukolle. Kirkon pihalle oli ajettu kymmeniä autoja, joiden kyljet kiiltelivät pestyinä ja vahattuina. Kirkkopolku oli lakaistu, ja kaksoisovi oli avattu ja ovet kiinnitetty hakasilla portaisiin, jottei leppeäkään tuuli niitä olisi kiinni puhaltanut. Iloisin miettein kirkkoherra Harras astui portaat ylös, kääntyi ylimmällä tasanteella ja katsoi kirkkoa ympäröivään puistikkoon. "Ei voisi kevätkesän päivä enää kauniimpi olla", ajatteli kirkkoherra, pyörähti kannoillaan ja asteli sisälle kirkkosaliin.

Ristikäytävän molemmat puolet olivat täynnä seurakuntalaisia, pelimiehiä ja -naisia niinkuin heitä leikkisästi kutsuttiin. Pitkä pimeä talvi oli takana ja oli ansaitun palkinnon aika. Paikallislehti oli joka maanantai kirjoittanut kirkkoherran saarnasta referaatin ja yleisönosastolla saarna oli palkittu joka viikko ylistävin arvosanoin kuin urheilusuoritus konsanaan. Oli verrattu sitä naapuriseurakunnan papin puheisiin ja pidetty joka ikinen kerta ylivertaisena niin vertauskuvien kuin saarnan opetustenkin osalta. Niin oli jatkunut jo lähes 40 vuotta. Mutta niin kuin elämässä tapana on, alun jälkeen aletaan aina kulkea kohti loppua. Kirkkoherra Heimo Harraksen palvelusvuodet olivat täyttyneet keväällä ja oli aika pitää viimeinen saarna.

Saarna käsitteli joukkuehenkeä. Joukkue oli kuin yksittäinen pelaaja ja pelaajat muodostivat joukkueen. Jokainen oli tärkeä. Jokaisen ponnistelu oli voiton tavoittelussa merkittävä, ja jos yksi osa petti, saattoi se merkitä tappiota ja tappion karvasta kalkkia.

Tuli hiljainen hetki. Saarna päättyi aameneen, ja kirkkoherra Heimo Harras laskeutui saarnastuolista alttarille. Urkuparvelta kuului vaimea kolahdus ja naksahdus, kun kanttori käynnisti urkujen koneiston. Tottuneesti polkaisi urkurin jalka kumeaäänisen pillin soimaan ja kohta kajahti kirkkosalissa Queenin We Are the Champions ja kaikki nousivat seisomaan, myös he, jotka olivat omaa peliväsymystään saarnan aikana nukahtaneet.

Pieni kirkonkello soi pari kertaa urkujen sekaan ja seurakunta yhtyi kanttorin heleään lauluun.

Ding a dang dong we're the champions

We are the champions, my friends
And we'll keep on fighting till the end
We are the champions, we are the champions
No time for losers 'cause we are the champions
Of the world...

Hitaasti alkoi kirkkoherra Heimo Harraksen pystykauluksinen kaftaani kohota kohti kirkon kattoa ja vaatteen selässä komeili versaalein, kultaisin kirjaimin

HEIMO HARRAS 10

Katseet kohosivat korkeuksiin, urut pauhasivat ja väki lauloi mestarille. Kun laulu loppui ja kanttori sulki nuottikirjansa, kirkon katossa komeili Heimo Harraksen työvaate kuin Teemu Selänteen maajoukkuepaita Hartwall Areenalla. Peli-ilo oli tarttunut saarnamiehestä sanankuulijoihin, ja niin sai pappi palkkionsa ja kirkkoherra kaftaanin kattoon.

Soinin kattilan perussuomalainen klimppisoppa

Viimeisten kuukausien aikana on puhuttu paljon moottoripyöräverosta. Suomen hallitus on tehnyt esityksen, että liikenteessä olevista moottoripyöristä perittäisiin veroa 150 euroa vuodessa. Mihin tuo ajatus perustuu, lienee vain jonkun ministerin idea helposta rahasta valtion kassaan. Timo Soinia on osoittanut monikin syyttävä sormi ja lieneepä perussuomalainen klimppisoppa kiehahtanut juuri tuon kokin kannettomassa kattilassa.

Tuskin koskaan yhtäkään veroa on vastustettu niin voimakkaasti ja massiivisesti kuin aiottua moottoripyöräveroa. Kun valtio luuli keräävänsä moottoripyöräilyä harrastavilta ihmisiltä harrasteverona 50 miljoonaa euroa, kutistui tuo raha nopeammin kuin kukaan osasi ennalta aavistaa. Lähes 100.000 moottoripyörää siirrettiin pois liikennekäytöstä, ja jäljelle jäi vain puolet tien päälle verotettaviksi. On laskettu, että saamatta jääneiden moottoripyöräverojen lisäksi nuo 100.000 liikenteestä poistettua ajoneuvoa tietävät vakuutusyhtiöille valtavaa tappiota ja valtiollekin vakuutusmaksuista perittävinä veroina yli 12 miljoonan euroa menetystä. Kuinka paljon menettävät huoltoliikkeet, varaosakauppiaat, huoltoasemat, hotellit, leirintäalueet, laivayhtiöt, ei kukaan kykene laskemaan. Ja kuinka paljon menettää valtio, kun ei saa verotuottoa yrittäjiltä tai myymättä jääneestä polttoaineesta?

Minulta on kysytty, miten motoristit kehtaavat vastustaa tuota veroa, kun maassa on niin paljon hätää ja nälkää ja muuta kärsimystä. Eikö meillä ole varaa maksaa tuota 150 euron veroa? Nälkä ja hätä ja kärsimys ei ole moottoripyöräilevän kansan vika millään lailla eikä verolla poisteta yhtäkään noista ongelmista. Miksi motoristin pitäisi maksaa harrastuksestaan, kun siitä ei maksa kukaan muukaan? Millä tavalla polttomoottori tekee harrastuksesta jollakin tavalla paremman kansan viihdettä? Ilmoittihan ministeri Timo Soini laittavansa juuri herrojen huvikuunarit ja juppiskootterit verolle. Mitä tekemistä noilla asioilla on veronkeruun kanssa.

Moottoripyörharrastajien etujärjestö SMOTOn mukaan perusmotoristi on aivan tavallinen työtä tekevä ihminen, joka ostaa harrastevälineensä osamaksulla eli säästää vuosikausia, jotta voi vapaa-ajallaan nauttia kesästä tien päällä. Vero olisi yhtä epäoikeudenmukainen kuin jos golfaajan pitäisi maksaa bägistään veroa pelasi hän tai olisi pelaamatta. Tai jos lainelautailijan pitäisi maksaa vuotuinen vero laudastaan. Ehkä paras esimerkki ajattelemattomasta verosta olisi moottorikelkoille laitettava vero. Useana talvena on ollut niin vähän lunta, että kelkkailupäivät ovat jääneet muutamaan päivään, jopa muutamaan tuntiin. Eivätkä kesätkään aina niin soveliaita ole moottoripyörilyyn. Muutamina kesinä on ollut vain harvoja aurinkoisia päiviä ja tuntuisi hyvin kohtuuttomalta maksattaa muutamasta ajelupäivästä 150 euron kateusvero.

Bensiinin hinnasta suurin osa on veroa. Sanotaan, että tuota veroa ei voi kohdistaa tienpitoon tai erikoisesti mihinkään muuhunkaan määrättyyn kohteeseen, kun se ei ole korvamerkittyä rahaa. Mitähän tuo oikein tarkoittaa? Mikään raha ei ole merkittyä ja kaikki kohteethan ovat määrättyjä. Kun valtio kerää veroina rahaa, lienee varsin helppoa päättää, mihin tuo raha käytetään. Jos päätetään bensasta saatavalla verolla paikata kuoppaista tietä, paikataan se sitten. Jos valtion kassasta puuttuu 50 miljoonaa euroa, miksi se pitää kerätä vain yhdentyyppiseltä, polttomoottoria käyttävältä laitteelta. Miksei sitä voida kerätä kaikilta bensankuluttajilta tasapuolisesti niin kuin nytkin tehdään. Syy lienee tehottamassa rahakirstun hallinnossa tai ylenmääräisessä byrokratiassa.

Muuan mies sanoi minulle, eikö maailmassa ole mitään tärkeämpää asiaa kuin tuon veron vastustaminen. Tuo on hyvin vaarallinen tapa ajatella. Maailmassa ja Suomessakin on miljoonia tärkeämpiä asioita ja juuri siksi noita ylimääräisiä veroja asetetaan koko ajan lisää. On nälkä ja on vilu. On sairautta ja kärsimystä. On murhia ja tappoja. On liian suuria villapaitoja ja puhjenneita pyöränrenkaita. On kylmää parsakeittoa ja liian laihaa hernekeittoa. On kallista sähköä ja turhaa tuulivoimaa. Murheita ja kärsimyksiä riittää jokaiselle yllinkyllin. Mutta noilla ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa, että ihmisillä on oikeus harrastaa jopa bensiiniä käyttävillä laitteilla vapaa-aikanaan ja miksei työssäkin itsensä viihdyttämistä. On oikeus harrastaa ilman kohtuutonta maksua, jota ei minkään muun asian harrastajalta peritä.

Omat koirat purevat

Sanotaan, että
omat koirat purevat
ruokkivaa kättä
mieluummin kuin vierasta.
Se onkin usein tyhjä.

Moraalin alennusmyynti eli periaatteen sikapäivät

Olen oppinut tuntemaan ihmisiä, joille kaikki paha on tapahtunut historiassa, mutta mitään pahaa ei enää tapahdu. Olen noista ihmisistä huolissani, sillä heillä ei ole moraalia. He ovat selkärangattomia eilisen huokailijoita ja haudoilla itkijöitä. He voivat matkustaa pitkiäkin matkoja vain nähdäkseen paikan, jossa on tapahtunut jotakin todella raakaa tai julmaa. Nuo ihmiset kykenevät itkemään haamuille, mutta eivät näe haavoittunutta saati hengiltä ammuttua vieressään.

Kun natsit ajoivat miljoonittain ihmisiä keskitysleirien polttouuneihin, se satuttaa myös näitä eilisen murheen arkunkantajia. He kulkevat portista sisään ja pidättelevät hengitystään, pyyhkivät näkyvästi kyyneleensä ja kauhistelevat suuria silmälasikasoja, kenkäläjiä, luita ja hiuksia, jotka on leikattu kuolemaantuomituilta vähän ennen julmaa teloitusta ja polttamista. He katsovat äänettöminä avoinna ammottavia uuneja, joihin juutalaiset ja mustalaiset ja homot ja lesbot ja vammaiset tai jollakin muulla tavalla systeemille haitalliset tai vahingolliset ihmiset heitettiin häviämään savuna ilmaan ja tuhkana pelloille ja saippuatehtaille.

Kun lentokone on laskeutunut, matkustaja pyyhkii viimeisen kyyneleensä ja astuu kotimaan kamaralle. Se on se maa, johon hän on syntynyt ja joka perimässä  kuuluu hänelle eikä kenellekään muulle. Kun hän nostaa matkalaukkunsa hihnalta ja kävelee autollensa, hän astuu samalla nuhteettomaan nykyaikaan, jossa palavan ruumiin kitkerää hajua hän ei enää haista. Kotimatkalla hän voi poiketa ostoksilla hakaristilipulle kunniaa tekevän kauppiaan alennuspäivillä, lukea, mitä vittua sitten haluaakaan lukea, katsoa asema-aukion pahoinpitelyvideon moneen kertaan myös hidastettuna sekä tilata vastarintaliikkeiden verkkokaupasta hupparin kylmien iltojen lämmöksi.

Oikeastaan en haluaisi tuntea noita ihmisiä ollenkaan. Lienen heistä kuitenkin suotta huolissani, sillä heillä ei ole moraalia eikä selkärankaa uskoa tai ymmärtää, että historia toistaa juuri heidän kautta itseään - aivan kuin jääpuikot kasvavat sellaisten asumusten räystäisiin, joita ei viitsitä tai ymmärretä tilkitä.

Onneksi en syntynyt

Kun äitini ajettiin Karjalasta evakkoon, 
häntä sanottiin täällä Pohjanmaalla ryssäksi. 

Onneksi en syntynyt arabiksi. 
Ihmiset sanoisivat, että olen terroristi. 

Onneksi en syntynyt juutalaiseksi.
Ihmiset sanoisivat, että olen ahne roisto. 

Onneksi en syntynyt ruotsalaiseksi. 
Ihmiset olisivat aivan suotta kateellisia kotimaastani. 

Onneksi en syntynyt Jeesukseksi.
Ihmiset olisivat naulinneet minut ristille: 
kaikki ne hyvät ihmiset, jotka kirkoissa veisaavat ja 
päät painuksissa rukoilevat ja kiittävät Jumalaa suuresta sydämestään.

Mäkeä vähän laskemassa

Elokuun ilta alkoi kuulastua ja hyönteiset hyppelehtivät suurena parvena auringonvalon siivilässä kuin olisivat keinuneet kevyessä tuulessa. Lintu lauloi haikeasti ja yksinäisenä kuin mennyttä kesää haikaillen. Poikaset olivat jo aikaa sitten lähteneet pesästä ja kauneimmat laulut oli siltä kesältä viserretty. Joitakin säkeitä solisi vielä kypsyvien viljapeltojen ylle.

Suuri kuusi seisoi pellon reunassa jykevänä. Hyvin hento viri heilutteli harmaata naavaa, mutta paksut oksat makasivat jäykkinä kuin kattopaanut alustansa peitteenä. Kuusen alla seisoi kolme poikaa, ja pojat tähystivät korkealle latvaan. Sinne oli matkaa ja kiipeäminen piti suunnitella huolellisesti ja harkiten. Puu oli tiheä ja runko tikkuinen ja karhea.

Vanhin pojista uskaltautui kiipeämään ensimmäisenä. Alkumetrien nousu oli helppoa, kun oksat olivat vahvoja ja niiden väliin mahtui hyvin liikkumaan. Mutta mitä korkeammalla poika kiipesi, sen tiheämmäksi kävi oksisto ja nouseminen oli työlästä ja hidasta. Lähellä latvaa runko oli jo niin ohut, että puu huojui pojan painosta kuin tuulessa ja vanhat neulaset ja oravien kaluamat kävyt rapisivat alhaalla seuraavien poikien päälle.

Kun poika oli niin korkealla, etteivät ylemmät oksat enää olisi häntä kannattaneet, poika oikaisi vartalonsa itsensä mittaisten oksien päälle mahalleen makaamaan ja piti oksantyvistä kaksin käsin kiinni. Hän liikutteli vartaloaan niin, että oksa lipesi vartalon alta ja samalla poika irrotti otteensa oksasta. Oksa oksalta poika liukui pitkin kuusenrunkoa maata kohti, pomppi kuin olisi hypellyt hetekalla. Kädet tarttuivat pihkaisiin oksiin ja hidastivat vauhtia, mutta mitä alemmas hän liukui, sitä vauhdikkaammin matka jatkui. Oksat heilahtelivat ja naavat riuhtoivat kuin raivoisat, pitkäpartaiset tontut pojan pudotessa kohti maassa odottavia leikkitovereita.

- Elä jarruttele. Päästä vauhtiin vaan.

Kuusen juurella odottaneet pojat kannustivat kaveriaan yhä reippaampaan vauhtiin, mutta kuusimäessä matkustanut poika ei neuvoja ja ohjeita kuullut. Oli kuin suuret kädet olisivat vetäneet poikaa maata kohti, repineet housuja ja puseroa ja nahkaa sormista ja kämmenistä. Pihka levisi vaatteisiin ja oksien paljastamalle iholle ja värjäsi kuusen oksilla laskettelijaa ja liimasi hiuksiin pitävän pinnin, jota ei pesemällä enää irti saanut.

Mitä alemmas poika liukui, sitä tukevammiksi kävivät oksat, ja niiden paksut rungot iskivät kipeitä mustelmia vartaloon, käsiin ja jalkoihin. Muutama metri ennen maan pintaa vauhti pysähtyi kokonaan ja poika jäi makaamaan oksalle. Toiset katsoivat kuusen runtelemaa ystäväänsä ja kiipesivät tutkimaan, miten oli käynyt. Poika huohotti oksalla maatessaan ja puristi pihkaisilla käsillään oksaa. Kasvot olivat punaisten naarmujen turvottamat ja tuoreen pihkan ja pehmeän naavan täplittämät.

-  Helevetin mukavaa.

Ilta pimeni lämpimäksi yöksi, kun kolme pihkaista poikaa käveli väsyneenä kotiin. Äiti päivitteli pojat nähtyään näiden tahmaista ja roskaista olemusta ja kysyi ankarasti, missä nämä olivat iltansa viettäneet.

- Ei paljon missään. Mäkeä vähän laskettiin.

Kulkurin syy

Kun on eletty suu säkin suuta myöten ja ahmittu aamiaisella päivällinenkin illallisesta ja yöhuikosesta puhumattakaan, on tullut tyhjästä vatsasta hätä käteen haisemaan. Ja tuo hätä pitäisi sitten sivistyneesti pestä pois ja alkaa kerätä mureneita pitkin maita ja mantuja. Mutta kun sanotaan, ettei raha puussa kasva, pitää sitä alkaa kaivaa toisten taskuista. Näin meille täällä Suomessa on käynyt. Rahat ovat lopussa ja lainata pitää. Mutta ensin täytyy kuitenkin kaivaa kansalaisten taskuista kaikki mahdollinen kilisevä ja joskus kahisevakin. Pannaan asioita verolle.

Suomi on elänyt yli varojensa. Muutaman vuosikymmenen aikana suomalaiset on opetettu saamaan enemmän kuin antamaan ja tuota antamista on alettu kutsua hyvinvoinniksi ja sosiaalisiksi etuuksiksi tai jopa saavutetuiksi eduiksi. Ja kun vastikkeettomia sosiaalisia ja saavutettuja etuja ja etuuksia nyt ollaan karsimassa, nousee kansa hiljaiseen kapinaan. Jokainen vanhan keskikoulun ja nykyisen peruskoulun yläasteen käynyt ymmärtää fyysisen mahdottomuuden: tyhjästä on paha nyhjäistä. Ei voi aina vain saada, vaan pitää myös osata antaa. Ja rahan vastikkeena useimmiten on ollut työ. Pitää tehdä jotakin hyödyllistä, että saa rahaa.

Etuja on ollut pakko karsia tai ainakin vaatia niille vastiketta. Mutta kun on pikkuhiljaa annettu liian paljon ja liian helposti, on hyvin vaikea ottaa takaisin tai perua jo tehtyjä sopimuksia. Sivistyneessä maassa ihmistä ei saa jättää heitteille. Sairaalle pitää taata toimeentulo ja työttömän pitää elättää itsensä ja perheensä. Yritykset eivät tarvitse enää niin paljon työvoimaa kuin muutamia vuosikymmeniä sitten. Tuotantotavat ovat muuttuneet ja koneet tekevät rutiinitöitä ihmistä edullisemmin. Se ei ole tietenkään yrityksen tai yrittäjän vika, vaan markkinoiden sanelema pakko. Ei voida tehdä sosiaalityötä samalla, kun kilpaillaan omasta olemassaolosta. Työttömyys ja sitä myötä varmasti myös sairaudet lisääntyvät ja valtion menot kasvavat ja lisää pitää rahaa saada kasvaviin kuluihin. Vaihtoehtoja tuntuu olevan vain kaksi: lainata rahaa tai verottaa niitä, joilla vielä verotettavaa on.

Berner esitteli kansalle uuden liikennemallin, jossa tarkoituksena oli yhtiöittää tieverkko, poistaa autojen verot ja laskea bensan hintaa eli veroa ja kerätä rahat ajettujen kilometrien perusteella sen mukaan, miten uudella tai vanhalla tai isolla tai pienellä autolla ihmiset ajaisivat. Esitys tyrmättiin niin hallituksessa kuin oppositiossakin. Noin radikaalia uudistusta eli autoilijan rahapussin ryöstöä ei voi esittää puolirikkaalle kansalle ryvettymättä haarojaan myöten saveen. Saavutettuihin etuihin eli valmiiseen tieverkkoon ei saa koskea eikä sitä uudelleen hinnoitella. Se on jo moneen kertaan maksettu ja sen korjauksetkin on maksettu jo vuosikausiksi eteen päin. Autoilijoiden ja muidenkin tienkäyttäjien rahoilla on pidetty yllä hyvinvointia ja sosiaaliturvaa jo niin perusteellisesti, että tiet rapautuvat ja kuluvat puhki.

Mutta vielä on hallituksella ja sen ministereillä yksi ässä hihassa: moottoripyörä- ja venevero. Suurella tohinalla meuhkattiin, miten pannaan juppiskootterit ja herrojen huvikuunarit verolle eli palataan keskiajalle ja aletaan verottaa yksittäisiä "ylellisyystavaroita". Idean isää ei sitten enää löydykään mistään, kun kävi varsin pian selväksi juppiskoottereiden kuskien oikea tausta. He ovatkin aivan tavallisia ja vähällä toimeentulevia ihmisiä, jotka ovat vuosikausia säästäneet saadakseen itselleen mukavan harrastuksen ja harrastusvälineen. Motoristit eivät olekaan rikkaita juppeja saati veneilijät huvikuunariherroja, vaan he ovatkin tavallista kansaa, kepulaisten äänestäjiä ja persujen kannattajia, joita on jo lypsetty enemmän kuin kutuhaukea.

Kun nyt ollaan menossa kohti kunnallisvaaleja, on poliitikoilla miettimisen paikka. Jo yli 100.000 moottoripyörää on otettu pois liikennekäytöstä protestiksi kaavailtua veroa vastaan. Kukaan ei tiedä, miten paljon veneitä on siirretty Viron lipun alle. Motoristit ja veneilijät ovat aktiivista väkeä eikä se purematta niele hävytöntä hyökkäystä harrastusta vastaan. Moottoripyöräilijöillä ei ole yhtäkään saavutettua etua, jonka voisi menettää. Mutta heillä on harrastus, jonka puolesta kannattaa taistella. Ja siksipä ei enää löydy sitä ministeriä, joka ehdotti vain kahden harrastusvälineen verollepanoa ja unohti kaikki muut hyvät harrastukset: golfin, metsästyksen, hiihdon, soittamisen, laulamisen, kirjoittamisen, pyöräilyn, lentämisen, laskuvarjohyppäämisen, lasimaalauksen, painin...

Hyvinvointivaltio ei synny harrastuksia verottamalla, vaan yhteisellä päätöksellä elää suu säkkiä myöten. Suomen velkataakka ei ole kulkurin syy eikä tienkäyttäjän tasku pohjaton. Tasapaino on tärkeä. Sen saa, minkä antaa ja sen antaa, minkä saa - eikä yhtään enempää.

Isämuistoja ja väärinpeluuta

Ajattelen usein jo hyvin kauan sitten tuonilmaisiin siirtynyttä isääni. Olin kuusivuotias isän kuollessa, mutta muistan silti hyvin paljon yksittäisiä tapahtumia ja hetkiä hänen seurassaan tai lähellään. Sylissään en muista koskaan istuneeni enkä häntä koskeneeni, mutta hyvin hämärästi mieleeni voi tulla hänen näkönsä tai liikkeensä, karjalainen murteensa.

Nuukaksi isää sanottiin ja nuukana miehenä hänet minäkin muistan. Ruokapöydässä meillä oli köyhyydestä huolimatta aina ruokaa ja hyvin usein äiti paistoi piiraita, karjalanpiirakoita niin kuin niitä nykyisin yleisesti kutsutaan. Isä sairasti viimeisen elinvuotensa vakavasti ja oli suurimman osan vuodesta sairaalassa. Kaikki kotimuistoni isästä ovat siis enintään viisivuotiaan pojan muistoja, mutta jotkut muistikuvat lienevät vuotta, kahta tai jopa kolmekin vuotta aiemmalta ajalta.

Istuimme ruokapöydässä. Ruokana oli lihaperunoita ja jälkiruuaksi riisivelliä. Nuuka isä heltyi jostakin syystä herkutteluun ja ilmoitti, että hienoa sokeria saattoi nyt levitellä makua antamaan. Hän tarkoitti sokerin riisivellin sekaan imellykseksi, mutta minulle tuo lupa kattoi kaiken, mitä pöydässä tarjolla oli. Huiskuttelin reippaita lusikallisia kallisarvoista sokeria lihaperunoiden sekaan ja vieläkin muistan tuon eksoottisen rasvan ja suolaisen imelän maun. Sanotaan ihmisen muistin pyyhkivän ikäviä asioita kokonaan pois, joten varmasti silloin pöydässä iloittiin pienen lapsen innosta sokeriin enemmän kuin tunnettiin murhetta tai kiukkua moisesta tuhlaamisesta.

Isä oli suutari ja pienen mökin perimmäisessä huoneessa, pikkukamarissa oli hänen verstaansa. Verstaan sisustuksesta tai kalustuksesta en paljon muista, mutta suuren nahkaompelukoneen muistan ja sen mustan ja voimakkaan olemuksen ja kullanväriset koristelut. Isä istui tynnyrijakkaralla, jonka istuinosan poikki oli naulattu kaksi hyvin leveää nahkasuikaletta ristiin. Huoneessa oli myös leveä sänky, jossa vanhemmat veljeni nukkuivat. Joskus kävin verstaassa tutkimassa puunauloja ja rapitia, mustaa Rapid-nimistä nahanvärjäysainetta, jolla saattoi värittää kuin vesivärillä nahkaa tai paperia tai puutakin. Sisustus tai tuoksut tai tavarat eivät jääneet niinkään mieleeni, mutta ompelukoneen jykevän kalkkeen ja neulan tymähdyksen paksun nahkan lävistäessään muistan vieläkin. Muistikuvaa kirkastaa entisestään ensimmäinen tupakointikokemukseni.

Lienen varastanut isältä Saimaa-savukkeen tai löytänyt hylätyn "lopin", jossa on ollut tupakannatsa vielä paikallaan. Sytyttelin tupakkaa talon nurkalla isän verstaan ikkunan alla ja vetelin haikuja kiihkoisin, savua vierastavin keuhkoin, kun kuulin ompelukoneen jyskeen ja kuvittelin suutari-isäni olevan toimessaan. Mutta ei jyskänyt kone eikä polkenut suutari Singeriin vauhtia, vaan isosisko hakkasi nyrkillä ison kammarin ikkunaa. Hän oli nähnyt askareeni ja vanhemman oikeudella puuttunut väkivalloin asiaan ikkunoita kolistelemalla ja tuplatonta ruutua helistelemällä. En jäänyt asiaa pidemmäksi aikaa nurkalle pohtimaan, vaan kiiruhtelin pikkupojan vikkelin ja taivaita tavoittelevin jaloin rautatieaseman suuntaan karkuun varmalta tukkapöllyltä. Isä on tuossa muistossa mukana työn äänenä, kuulomuistina.

Pojat vertailevat ensin poikina ja sitten miehinä. Oman ensivertailuni tein saunassa. Olimme kolmestaan saunomassa äitini ja isäni kanssa. Muistan äidin istuneen vielä saunan lauteilla, kun isä täytti pesuvatia ja liikkui lauteiden ja padan väliä. Tarkastelin hänen olemustaan ja varustuksiaan ja vertailin niitä omiini. Minulla oli vain yksi pieni pippeli, mutta isällä oli kolme roikkuvaa kikkeliä. Muistan hämmästelleeni asiaa äidille jälkeen päin, mutta siihen maailman aikaan ei ollut tapana mökkien kakaroille sukupuolisivistystä jakaa ja asia jäi mysteeriksi moniksi vuosiksi. Kun sitten aikuisena olen tarkastellut alastonta olemustani peilistä, tunnen itseni isän pojaksi tuon kaukaisen muiston kautta.

Köyhällä ei 50-60-luvun Suomessa kovin monta rikastumisen mahdollisuutta ollut, mutta rikkauksista haaveiltiin ja unelmoitiin. Muistan isän ahkerana veikkaajana ja mustassa, lituskaisessa lompsassaan hänellä oli aina kuponki vetämässä. Minäkin sain kerran muutaman vuoden ikäisenä veikata kokonaisen rivin jalkapalloseurojen voitoista, tappioista ja tasapeleistä. Tuohon aikaan otteluita myös peruutettiin tiheään ja niinpä veikkasin johonkin kohtaan peruutetun. Istuin tuvan pöydän alla ja toistelin radiosta kuulemiani taikasanoja:"Yksi,kaksi, risti, peruutettu." Tuskin tuossa osuin oikeaan isääni paremmin.

Lauantai-iltana tulivat radiosta veikkaustulokset ja silloin ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin lukijan totinen rahan ääni. Ja kupongin tarkastettuaan isä totesi joka kerta oman mantransa: "Mie veikkuan oikein, mut hyö perkeleet peluavat viärin."

Pussila-kanasetti

Osta vuoteeseen
Pussila-kanasetti.
Se peittää tyynyn
ja patjankin verhoaa,
munii munan valkoisen.

Uusi vuosi

Vuoden vaihde on
jäätyneitä vesiä,
kesän kaikuja,
pimeitä päiviä kuin
kelmeä valon muisto.