torstai 30. syyskuuta 2010

"Miksi taas?"

Vanha mies sai ties monennenko sydänkohtauksen ja vietiin nopeasti keskussairaalaan teho-osastolle. Nykyaikainen lääketiede tiesi keinon herättää ihminen kuoleman rajamailta. Lapsille ilmoitettiin, että isä oli taas kerran ollut lähdössä ja sisarukset ajoivat kuka mistäkin matkojen päästä isäänsä katsomaan.
Kului muutama tunti ja hoito alkoi tehota. Lapset istuivat tai seisoivat vanhuksen sängyn vierellä ja huomasivat isän aukaisevan silmänsä ja raukeasti katselevan ympärilleen. Vanhus kostutti kuivuneella kielellään huuliaan, rykäisi ja hiljaa kysyi:"Miksi taas?"
Miksi hänet taas herätettiin, kun hän olisi jo halunnut lähteä? Tuohon ei kai kukaan osaa vastata oikein. Eikä väärin.

tiistai 28. syyskuuta 2010

Paratiisissa eivät aina ruusut kuki

Jos et sattunut istumaan television ykköskanavan Aitiopaikalla eilen ja näkemään satuttavaa Paratiisia, katso se vaikkapa Ylen areenassa vai mikä se oli. Joskus vaan näytelmän (elokuvan) vuoropuhelu osuu kohdalleen ja satuttaa ja kertoo muutamalla sanalla enemmän kuin pitkät tarinat konsanaan. Joku kirjoittaja tuon osaa, useimmat eivät alkuunkaan.
Tilanne kulki jokseenkin näin. Perhe hajosi ja syntyi uusioperhe: kotiin asettui äidin ja 14-vuotiaan tyttären kanssa uusi mies ja 13-vuotias tyttö. Tytöt tietysti inhosivat ensin toisiaan, mutta ystävystyivät lopulta ankaran ja raadollisen elämän edessä. Nuorempi tytöistä tunsi isänsä ja tiesi, että tuo senhetkinen suhde kestäisi vain jonkin aikaa ja taas pitäisi alkaa alusta uuden äitipuolen ja uusien sisaruksien kanssa. Vanhemman tytön isä oli alkoholisoitunut ja aikaansa jähmettynyt rokkari, joka ei osannut yksin elää, muttei kestänyt perhettäkään. Talous oli kuralla ja elatusmaksut rästiintyivät. Entinen vaimo uhkasi ulosotolla. Tytär ei halunnut isäänsä vaikeuksiin ja alkoi kerätä omia elatusmaksujaan varastamalla yhdessä uuden sisarpuolensa kanssa. Lopuksi elämä ajautui umpikujaan monen ikävän sattumuksen seurauksena ja tyttö kiipesi ostoskeskuksen katolle ja aikoi hypätä alas. Paikalla oli 13-vuotias, jo ystäväksi muuttunut sisarpuoli, rokkari-isä, äiti ja isäpuoli. Vanhemmat huutelivat tytölle. Seuraavat repliikit ovat muistinvaraisia.
- Tuu alas. Älä hyppää. Me rakastetaan sua.
- Vittu mä oon väsyny teijän rakkauteen.
Sisarpuoli kiipeää katolle.
- Jos tuut lähemmäs, mä hyppään.
- Haista sinä kuule vittu.
Rehellisyys voi olla karkeaa ja karua, mutta ihminen vaistoaa aidon tunteen. Rakkautta ei ole välttämättä ole: "Minä rakastan sinua." Rakkautta voi olla: "Haista sinä kuule vittu." Sydämestä.

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Top Gun ja lukulasit

Matka myyristä ja jäniksistä nykyaikaisen hävittäjälentäjän ohjaamoon on lukulasien mittainen. Ei sen enempää. Nimittäin juttu on niin, että myyrä on kavala eläin siinä kuin jäniskin omenapuille ja varsinkin pienille ja suojattomille omenapuille, ja puita täytyy suojella noiden jyrsijöiden ahnailta hampailta keinolla millä hyvänsä. Ja ainakin rautalankaverkolla. Pitääpä siis puiden runkojen ympärille kiertää vihreä, muovipinnoitettu verkko ja verkon päät täytyy solmia taas vihreällä, muovipäällysteisellä rautalangalla. Jos ihminen on ikänäköinen, tuosta touhusta tulee uskomattoman epämiellyttävää puuhaa, kun verkko alkaa vilistä eikä enää kohta tiedä, mistä välistä on jo rautalankaa tunkenut ja mihin väliin sitä pirulaista vielä pitää pujotella.
On haettava sisältä lukulasit. Ja pian huomaat, että työskentelyetäisyys on epäkiitollinen lukulasietäisyydelle ja melko mahdoton kaukonäköetäisyydelle. Sitten lentää rautalanka ja kohta pyörii jyrsijäverkko pitkin nurmikkoa ja niin jää omenapuu suojatonna kuin pakkaseen häädetty evakko talvisodan synkkinä päivinä.
Kuvittele siis Top Gun -elokuvan päähenkilöksi ikänäköinen henkilö, joka juuri on saanut vihollisen tähtäimeen. Pitää tarkistaa hävittäjän asema viholliseen nähden. Lentäjä kaivaa povitaskustaan lukulasit ja katsoo mittarista ja huomaa, että haa, tuollahan se vihollinen vielä onkin tutkalasilla. Sitten pitää pudottaa lukulasit nenälle, jotta näkee taas taivaalla kiitävän viholliskoneen ja sitten pitää katsoa lukulasien läpi laukaisunapin paikka ohjaussauvalla ja painaa sitä ja taas tarkentaa lukulasien yli katse salamannopeasti viholliseen.
Perusteltua on siis vaatia lentäjältä moitteetonta näköä ja teräviä silmiä. Kyllä omenapuu sentään pärjää hyvällä tuurilla ilman verkkoa, mutta huippumodernit hävittäjälentokoneet ovat aika kalliita ikänäköisten hyppysiin.

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Oottako kuullu Ijäksen Matista?

Nuoripari astui ravintolaan. Mies katseli ravintolasalin yli itsevarmana ja hyvin tietäen, miten komea ja tyylikäs hän oli. Nainen seisoi hänen vierellään hiljaisena ja kovin kauniina. Hovimestari johdatti pariskunnan pöytään ja pian tuli tarjoilijatar ruokalistoineen, poistui ja tuli muutaman minuutin kuluttua takaisin.
- Mitäs saes olla murkinata?
Mies katsahti nopeasti tarjoilijatarta, mutta keskittyi taas tilaukseen. Juomaksi mies tilasi ("Jottae punaviinnii se olj mie muista, purkuntii tai kapernettii, mäne häntä kaikkii muistammaa. Pane sitä talon ommoo, kyllä se kelepoo).
- Alkupaloiksi tilaisimme aurajuustolla täytettyjä etanoita ja pääruuaksi maistuisi tuo kurpitsakermapedillä loikoileva teeri.
- Tuota täätettyy niljaketta taetaa olla juur nyt melekosen nihkeesti, mutta teyren mie olen tuola nähny lojuvan. Mie katon.
Kului puolisen tuntia ja tarjoilijatar asteli taas odottavan nuorenparin pöytään.
- Nyt on käynnä nii, jotta tuota teertäkkää ei täätettynä löytynnä, mutta isäntä ol ostanna toissa viikolla täätetyn ketun.
Mies katsoi hämmentyneenä tarjoilijatarta, sillä täytetty kettu kuulosti kovin erikoiselta ja eksoottiselta ruualta kaupunkilaisen makuun.
- Tilasin täytettyjä etanoita.
- Nihkeesti sitä näätti olevan. Parrii kehtoo pöytään kantoo kahestaan nököttämmää.
- Mitähän siinä ketussa sitten mahtaa olla täytteenä?
- Tuota minnen tarkalleen ottain tiijä, mutta jottai rassellii ja raatalankoo niissä tappoo olla täätetyissä elukoissa. Ja hieno se on joka tappaaksessa. Sen on täättännä tämän muakunnan kuulusin reparaattor, se Ijäksen Matti - oottako kuullunna hänestä?

Joo justiinsa no ehkä ei

Perinteet ovat pääsääntöisesti hyviä, mutta ovat ne joskus varsin kummiakin. Niin Suomen kuin Amerikan Yhdysvaltojenkin parlamenttien äänestystulokset ilmoitetaan tauluilla, joissa lukee nykyihmisellä kummallista kieltä. Eduskunnan valotaululla äänestykset kerrotaan sanoilla JAA EI TYHJIÄ POISSA. Mikä hemmetin jaa? Aivan sama, jos taululla lukisi JOO JUSTIINSA. Eikö olisi jo aika tulla tähän päivään ja kirjoittaa reilusti KYLLÄ. Sama juttu on Amerikassa. YEAH.
Ja sitten mennään oikeutta istumaan. Aikuiset miehet ja naiset istuvat mustat kaavut päällä ja typerät, valkokiharaiset peruukit päässä ja vakavissaan jakelevat ihmisille jopa kuolemantuomioita. Siinä ovat keisarit rivissä ilman vaatteita. "Nehän nauraa meille." Noin tuumasivat Jari Tervon pohjoisen pankkirosvot, kun kokeilivat värikkäitä naamiontiperuukkejaan ennen pankkiryöstöä. No justiinsa nauravatkin.

tiistai 21. syyskuuta 2010

Näkötippa

Kirurgi valmistautuu leikkaukseen: pitää avata ihminen ja tutkia, mitä tuon onnettoman elimistössä oikein onkaan vialla. Työ on tarkkaa puuhaa ja vaatii vakaata kättä ja terävää katsetta. Niinpä kirurgi aivan viimeisenä toimenaan ennen leikkausta tipauttaa molempiin silmiinsä terävänäkötippoja. Näin tarkentuvat ohuiden verisuonten seinämät kuin myös hermojen päät ja lihasten säikeet. Helppo on löytää ongelmien syyt ja lopuksi harsia potilas kasaan, kun näkö on kuin haukalla ja tuike tarkka kuin kotkalla ikään.
Jo vuosisatoja on ihminen hionut lasia mitä kummallisimpiin taittoihin, jotta mitä kummallisemmin taittavat silmät edes jotenkin näkisivät ihmisen kehoa elämän läpi ohjata. Mutta odotuksissa on aika mokomien ongelmien poistua, kun joku äkkäsee keksiä näkötipat.
Näkötippojen avulla ikäihmisenkin on vaivaton paneutua mukavan romaanin ääreen, kun valuttelee silmiinsä ensin vaikkapa +3 -tippaa toiseen ja +2,5 -tippaa toiseen silmään. Jo tarkentuu kymmenen pisteen pikkuteksti teräväksi kuin partaterän viilto. Plustipat voi ostaa Tiimarista tai vaikka Ärrältä, mutta miinus- ja taittotipat pitää edelleen sovitella optikkoliikkeessä tai silmälääkärin vastaanotolla. Ja kun oikein kaukokaipuu iskee ja tekee mieli tarkastella vaikkapa tähtitaivasta, voi silmiinsä laittaa kaukonäkötipat ja jo kirkastuu kuun kraateri kuin hiivaleivän pintaa katselisi ja erottuvat Saturnuksen renkaat kuin sormukset sormessa.
Kemistin apulainen huitoo parkkipaikalla ja yrittää saada autoaan parkkiruudusta. Hankalaa on puuhansa, kun laittoi vahingossa kotiin lähteissä mikroskooppitipat silmiinsä, vaikka vähän vaan miinusta olisi tarvinnut turauttaa silmäteriin. Siinä nyt taistelevat ratin päällä valtavat nahkanuijat sormina tuhansien pikkueliöiden pillin mukaan. Kukahan räkäkoura nekin bakteerit oli siihen ohjauspyörän kehälle laittanut tanssimaan ja lisääntymään;-)

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Tyynessä turbiini tarpoo

Perämeren rantamailla seisovat valkoiset tuulimyllyt kuin kalkkikivipaadet ja jauhavat sähköä silloin kun tuulee. Generaattori jurnuttaa watteja, kun aallon nokka käy valkoisena. Kolmilapainen potkuri vatkaa ilmaa ja humisee maailmanlopun edellä ja karkottaa niin ihmiset kuin eläimetkin läheltään ja katkaiseepa joskus armottomasti ohilentävän linnun kaulan kuin kuoleman giljotiini ikään. Raha kilahtaa omistajan kassaan - tosin valtion subventoivan kirstun kautta, kun ei tuo tuulella käyvä vekotin jaksa itse monimutkaisena laitteena niskojaan kantaa. Mutta kun tuuli tyyntyy, miljoonien arvoinen laite seisoo rantakalliolla täysin arvottomana ja tyhjänpanttina kuin insinöörilleen ilkkuen: tällaisen keksit sinä onneton näpertäjä.
Jos on kuitenkin aika vekkuli ja velikulta tuollainen ihminen, joka osaa tuulesta sähköä tehdä vaikka vähän kalliimmallakin, vielä tätäkin viisaampi on keksijä, joka tyynestä sen saattaa seuloa. Kyllä jokainen tuulta vasten osaa tuulimyllyn kääntää ja siitä virtaa veivata, mutta viisas on se, joka tyynimyllyn saa tuottamaan. Jos on tuuli tuikeaa merten rannoilla, vielä useammin seisoo ilma sisämaassa, jossa tuollaisella tyynimyllyllä olisi mitä mainioimmat markkinat. Miten tuollainen tyynimylly sitten toimisi? No sitäpä en tiedä, kun ei sitä tunnu tietävän viisaammatkaan. Jos tietäisivät, sellaisia varmasti tapaisi monessa tyynessä maankolkassa rahaa sampoamassa ja lamppuun loistetta antamassa.
Sanotaan, että tyynessä vedessä ne kalatkin kutevat ja että pennissä tai centissä on miljoonan alku. Ehkäpä voidaan kohta tuumata, että tyynessä se turbiinikin tarpoo ja tuohta tekee.

perjantai 17. syyskuuta 2010

Kalaa tulee, vaikkei niin hoksaa

Matti oli jäätelökioskin kesäapulaisena. Tuli kuuma kesä ja asiakkaita riitti jonoksi asti. Pekalla oli myös kioski hoidettavana, vähän pienempi eikä niin suosittu, ja niinpä Pekka kysyi Matilta, josko tämä antaisi vähän omasta liikevaihdostaan Pekan pikkukioskille. Pekka oli nimittäin kuullut, että Matti tarvitsi rahaa uusiin onkivehkeisiin. Niinpä Pekka lupasi Matille, että jos saisi vähän Matin kioskista rahaa, hän voisi sitten ottaa siitä pikku siivun päältä Matin kalastustarvikkeisiin.
Tuli ilta ja aurinko laski. Laski myös Matti kioskinsa kassan ja hyvä päivä oli taas ollut. Niinpä Matti pisti muutaman paperirahan ja kourallisen kolikoita tyhjään tupakkalaatikkoon ja kiikutti laatikon Pekalle. Pekka tuli hyvin iloiseksi ja nappasi tupakkalaatikosta pari päällimmäistä seteliä ja antoi Matille.
Kioskin omistajat eivät huomanneet, että rahaa toisesta kassasta puuttui ja toisessa oli liikaakin rahaa. Mutta kun tuo touhu oli jatkunut koko kesän, alkoivat molempien kioskien omistajat ihmetellä, kun tilit eivät täsmänneetkään. Toisella oli enemmän kuin piti ja toisella vähemmän.
Asia selvisi ja Matti ja Pekka joutuivat koplauksistaan tilille. Kun pojilta kysyttiin, miksi he niin olivat tehneet, Matti antoi vastauksen: "Ei me hoksattu, että se oli jotenkin väärin."
Keskustelu ja motkotus jatkui vielä iltaan asti, mutta Matti oli jo poistunut paikalta, jättänyt Pekan ja kioskinomistajat keskenään kummastelemaan ja lähtenyt ongelle. Hyvät olivat uudet vehkeet: kalaa tuli niin perkeleesti.

torstai 16. syyskuuta 2010

Rakkaus on lumivalkoinen

Joku laulaa, että rakkaus on lumivalkoinen. No eikä ole. Rakkaus on räiskyviä värejä, sateenkaaria, turkoosin ja sinisen ja mustan ja kirkkaan veden välkettä, kukkien kimaraa, papukaijan kirjavien sulkien viuhketta, keltaisen voileipämargariinin kuultoa, marjamehun makeaa punaa, viinirypäleen vehreää viherrystä. Vain suomalainen, pakkasenpanema, hiihtohulluuden hurmaama yksinäisten tunturien viimassa vaeltava erakko voi sanoa rakkauden olevan lumivalkoinen. Lumisokea ei värejä huomaa.

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Näin lottovoitto muutti elämääni

Oli nälkä. Päivä lähenteli puolta, ja harmaa utuverho kuin silkkihuntu hämärsi maisemaa nälkäisen miehen ja keitaan notkuvan tarjottimen välissä. Kävelin kylän raittia ja muistin, miten olin jo monta kertaa unohtanut tarkistaa taskussani rypistyvän lottolapun. Kaivoin taskustani kupongin, suoristin sen ja käärin vielä vaistomaisesti rullalle sormeni ympärille, etten sitä vain viime metreillä kadottaisi.
Astuin sisään R-kioskiin ja asetuin jonon päähän. Näin pari tuttua ihmistä jonossa. Toisen olen nähnyt feispuukissa ja toinen oli entinen opettajani. Hänen seurassaan seisoi hieman harmaantunut herrasmies, ja minun oli pakko siirtyä näkemään hänen kasvonsa. Ihan heti en miestä tuntenut, mutta avoimena ihmisenä en tuota jäänyt pohdiskelemaan vaan kysyin, kuka hän mahtoi olla. Niinpä siis yllättäen tapasin vanhan tuttavani, entisen kalastajan Itämereltä, nykyisen Suomenlahden luotsin, Teemun. Unohdin hetkiseksi nälkäni ja innostuneina tapaamisesta ruokimme kenties vaistomaisesti toisiamme ja täytimme vatsamme menneiden vuosien muistoilla ja vaihtelevan elämän ehtoisilla eineksillä. Lupasimme vielä tavata.
Ojensin lottokupongin kassalle ja muistin televisiosta näkemäni ohjelman, kuinka suomalainen toimii R-kioskilla lottokupongin kanssa. Mitään ei puhuta, ei vastata jos ei kysytäkään. Odotus oli jännittävä. Aivan hiljainen.
Tapasin vanhan ystäväni ja sain vielä onnennumerolla kaksi ja puoli euroa. Onnellisena voitosta kävelin suoraan Siwaan ja ostin juustoisen vihanneskeiton, 1,99, jonka kassaneiti pyöristi tasan kahteen euroon. Minulle jäi siis vielä 50 centtiä rahaa.
Lämmitin toimiston mikrossa makoisan keiton ja söin sen nälkäiseen vatsaani. Näin siis lottovoitto muutti kerralla elämääni. Olen kylläinen hiipuvan hetkisen.

tiistai 14. syyskuuta 2010

Raukea mirri

Tulee aika, ettei voi puhua juurikaan tulematta väärin- tai kaksinymmärretyksi. Televisio, radio, tietokone, netti, juutuupi, feispuukki, vitteri: nämä synnyttävät aivan arkisista sanoista ja asioista aivan uusia käsitteitä ja merkityksiä nopeammin kuin voisi kuvitella. Muutamassa päivässä, jopa muutamassa tunnissa jokin sana tai ajatus voi saada aivan uuden merkityksen.
Ostin eilen soman, pienen kissimirrin, lahjaesineen, joka makailee tyynyllä. Provosoivasti esitin kassalla ostavani sen raukean mirrin ystävälleni. Kassaneidin kasvoille levisi soma puna ja veikeä hymy. Tuumasi, että kaikki miehet unelmoivat sellaisesta raukeasta mirristä. Yhdyin häneen.
Voisi kirjoittaa kokonaisen kertomuksen, joka kyettäisiin ymmärtämään ainakin kaksin mertityksin. Minäpäs aloitan, jatka sinä.
"Panin Saaran merkille jo keskustelun alussa ja yhdyin häneen. Otin suorastaan suuhuni hänen sanansa. Hämmästyin, kun Jorma nousi seisomaan, vaikka puheessa ei ollut mitään takaa päin vastenmielistä ajatusta. Saara kysyi, osaisinko rakentaa hänen mirrilleen kiipeilytelineen. Sanoin olevani puuseppä ja lupasin saavani jonkinlaisen tangon pystyyn varsin näppärin sormin. Saara jatkoi, että hänen misunsa oli varsin raukea, kun ikääkin oli jo tullut ja pahin villi oli jo ohi. Karvakin siitä oli jo alkanut lähteä, eikä se enää kovin suuriin puihin jaksaisi kiivetä. Jorma tarttui lahkeeseeni ja nykäisi ja halusi vetää käteensä uudet hansikkaansa, vaikka studiossa oli kovin lämmin. Saara otti vesiryypyn ja kaatoi samalla vettä päälleen ja hänen housunsa kastuivat läpimäriksi. Hän laski alleen kuivan pyyhkeen eikä ollut pienestä onnettomuudesta millänsäkään, vaan sanoi lähtevänsä illalla hakemaan kaupungilta uutta posliinia. Hän oli nimittäin aikonut muotoilla puutarhaansa pienen mättään posliinisammakolle..."

Mitä tässä enää voi sanoa, ettei tule väärinymmärretyksi.

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Grillillä

Pate, Kirsti ja Hande istuivat grillin terassilla ja odottivat metsähiiripurilaista valmistuvaksi. Vasemmalta puolen lähestyi Valtran sininen maatalouskone, joten kaverukset käänsivät verkkaisesti päänsä oikeaan. Hitaasti ei hyvää tule, se oli monesti jo nähty. Tarvittiin kilometrejä viisariin ja kierroksia koneeseen. Mäen takaa kuului ulvaisu, kun laatikkoon työnnettiin kolmosta ja kohta nelonen tasasi kierroksia. Metsän puolelta tietä lähti ylittämään metsähiiri vilkkaasti askeltaen ja vaistonvaraisesti mutkitellen, kun ei muuta voinut. Pate huomasi sen ensin ja teki tilauksen. Kirsti ja Hande hypähtivät metrin verran kaistalle ateriaa vastaan, mutta lähestyvän auton kierrokset kävivät jo kovina ja ääniaaltojen taajuus nousi sille tasolle, että pian tulisi juhlat päättyvä törmäys ja oli pompittava takaisin alta pois.
- Kviik pläst.
- Wrooom.
Kun Valtran maatalouskone oli ohittanut paikan, Kirsti ehti ensimmäiseksi aterian luokse. Sen kevään metsähiiren poikasia näytti olevan, joten tuoretta ruokaa oli taas tarjolla. Sinappia ja ketsuppia ei ollut eikä kurkkusalaattiakaan kummemmin kaivattu, sillä ruoka oli tuoretta ja lämmintä ja kahden pyörän nuijimaa mureaa metsähiiripaistia.
- Hyvä krrrrrrrilli.
Hande sen sanoi ensin. Pate nielaisi viimeisen koiven ja lopun häntää ja oli samaa mieltä.
- Errrrrrrriinomainen.
Kirsti kiteytti aterioinnin päättyneeksi.
Luonnossa ei ole maantienvarren grillillä viimeistä myyntipäivää. Riittää, että näkee ruoan liikkuvan ennenkuin alkaa sitä syömään. Kun västäräkki pomppii ja nytkyttelee pihanurmella, tekee hyönteisen perään nopean pyrähdyksen, se tietää ruuan olevan varmasti tuoretta. Ei nuuhki tai puristele tai tunnustele, miltä aamukasteisen nurmen yläpuolella huojuva hyönteinen tuntuu, vaan nappaa tuon nokkaansa aivan varmana, että lentävä on elävä ja siten tuore. Lintujen grillillä ei vanhoja mureneita tarjoilla.

perjantai 10. syyskuuta 2010

ÄIT-1

Byrokraatti on kelmi ihminen. Kun maailmassa ei vielä ollut tietokoneita ja -kantoja, tuon kelmiyden saattoi ymmärtää. Mutta nyt tiedonvälitys ja varsinkin tiedontallennus on niin helppoa, ettei pitäisi olla mitään syytä olla byrokraatti ainakaan työn lisääntymiseen vedoten.
Lipsasen Ilkalla eli IsoDeellä on Ford Mustang, jonka rekisterinumero on DAN-1. Siis Dani. Rekisterikilvellä hän haluaa osoittaa auton kuuluvan juuri ja vain hänelle. Mutta kilvessä lukee siis DAN-1 eikä DANNY. Se johtuu siitä, että suomalaisessa byrokratiassa on päätetty rekisterikilpeen kuuluvan kolme isoa aakkosta, väliviiva ja enintään kolme numeroa. Ja tuosta käytännöstä ei poiketa, vaikka sitten ihminen joutuisi keksimään lempinimestään vielä uuden lempinimen. Eikö vain olisikin helpompi muistaa Dannyn rekkari, jos siinä lukisi reilusti DANNY.
Olisiko siis jotenkin hankalampaa tunnistaa rekisterikilpeä, jossa lukee ÄITI sellaisesta rekisterikilvestä, jossa lukee AIT-1? Jos Mary-niminen nainen haluaisi nimeään kuvastavan rekisterikilven, Suomessa se olisi siis MAR-1. Höh. Jos taas joku mukava käly tahtoo erottua massasta ja lunastaa persoonallisen kilveen mersuunsa, kilpeen pitää kirjoittaa KAL-1 tai sitten tyytyä katsastusmiehen antamaan kirjain-/numerosarjaan.
Nainen rakastaa miestään ja tahtoo antaa tälle muistoisen häälahjan ja kietoo silkkipaperiin tulipunaisen Ferrarin uuden rekisterikilven. Mies avaa paketin, katsoo kilpeä ja punastuu: MIN-1.
- Men min käraste, vad är det med dig? Du är min första och enda.

torstai 9. syyskuuta 2010

Tikka masala ja havunneulanen

Ruuanlaitto on varsin hauskaa tointa nälkäisenä ja raskaan työpäivän jälkeen. Niinpä halusin päästä helpolla ja ostin eineksen: tikka masala ja kanaa. Tuo lienee jotakin intialaista ruokaa, jonka nimi voisi kuulua vaikka suomalaiselle mäkimiehelle tai virolaiselle pankkirosvolle. Joka tapauksessä nälkäistä olisi pian helppo ruokkia.
Luin pakkauksesta käyttöohjeen: lämmitä uuni 190:aan asteeseen, poista pahvipakkaus, tee muovikelmuun reikiä ja laita uuniin 45:ksi minuutiksi. Viritin uunin ja laitoin ajastimeen viisi ylimääräistä minuuttia, repäisin muovikelmun eineksen päältä (sulaisi kuitenkin kuumassa uunissa) ja tyrkkäsin aterian paistumaan.
Ajattelin ruuan olevan harvinaisen hajutonta ja katsoin uuniin noin puolen tunnin kuluttua. Uuni oli kylmä, kun en ollut huomannut laittaa toisesta nappulasta lämmitystä. Olin vain säätänyt lämpötilan. Niinpä valitsin kultaisen keskitien eli ylä-ja alalämmön. Oli nälkäisen aika köllähtää sohvalle.
Uunin hälytys soi 45 minuutin kuluttua ja iloisena riensin uunille. Kylmä! Olin refleksinä vääntänyt uunin päälle, mutta lämmöt nollaan, kahden käden hommaa näetsen. Aloin nälästä nähdä kangastuksia, mutta halusin pitkittää näkyjä äärimmilleen, ja uusi 45 minuutin odotus käynnistyi ajastimen rapisevalla asennuksella.
Kolme varttia kului ja kello ilmoitti tikka masalan valmistuneen. Muheva tuoksu värisytteli hajuhermoja ja kaadoin höyryävän mäkihyppääjän ja pankkirosvon lautaselle.
Kovan terävät havunneulaset repivät ikeniä ja kengännahanvahva kananpalanen takertui hampaisiin. Ymmärsin noiden raatelevien sekunnin osien aikana, ettei einespakkauksen muovikelmua saa poistaa kokonaan, jos valmistaja pyytää tekemään siihen vain pieniä reikiä. Vajaassa tunnissa intialainen riisi kuivuu lähes 200 -asteisessa uunissa yli-ikäisen joulukuusen kovaksi, herkän suuihon lävistäväski neulaseksi.
Nälkäisen miehen odotus siis palkittiin: opin paljon uutta uunin vaikutuksesta riisinjyvään.

Tunnustuksia aamuyön tunteina

Aurinko laveerasi koillista taivasta aamunpunaisin sävyin, kun kaksi karvaista hahmoa tassutteli peräkkäin verkkaisin askelin kohti maitolaituria. Laituri oli tyhjä. Talon isäntä nukkui vielä sikeää unta ja emäntä vasta taitteli sukkiaan soreisiin jalkoihinsa.
Kissa hyppäsi maitolaiturille, nuuhkaisi eilispäivän maidontuoksuja, ojensi vasenta takajalkaansa, nuolaisi huolimattomasti oikeaa olkakylkeään ja katsahti taakseen ja näki, miten valkomusta toveri nousi verkkaisesti portaat ylös ja istahti, työnsi kieltään vähän suustaan ja pysähtyi kuin miettimään.
- Mau
- Miau
- Mau
- Miau
- Mau
Asia oli sillä selvitetty. Kissat nostivat takapuoltaan vuoronperään ja ruiskaisivat maitolaiturin seinään merkkinsä ja poistuivat paikalta yhtä vähin äänin kuin olivat tulleetkin. Kesäinen aamuyö oli kuullut tunnustuksen ja kätkenyt sen kauniisti kirkastuvaan syliinsä ja huuhtonut nousevan auringon valoon varjot tieltään pyyhkien. Asiasta ei enää koskaan sen jälkeen nau'uttu, lehtikään ei asian vuoksi sen koommin värähtänyt. Luonnossa oli asiat sovittu parhain päin ja kaikessa rauhassa.

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Parfyymi

Patrick Süskind kertoo kirjassaan Parfyymi lapsesta, joka syntyy täysin hajuttomana, mutta jolla itsellään on niin tarkka hajuaisti, että kykenee haistamaan neitsyen monien korttelien päästä ja joka myöhemmin menestyy hajuvesitehtailija ja kokee mystisen kuoleman. Eletään 1700-luvun Pariisissa.
Tuo lapsi ei muistini mukaan saanut virallisesti yhtään lasta, mutta taisi kuitenkin olla kirjan ulkopuolella varsinainen heijariveijari, jonka jälkeläiset kulkevat nyt Pariisin katuja ja ulottavat kalpeat kätensä jopa Suomeen asti.
Ostin työmaalle ranskalaisen laitteen, joka periaatteessa on varsin kätevä ja hyödyllinen ja sillä periaatteessa voi tehdä myös bisnestä, mutta koska laite on kotoisin Pariisista, siitä ei saa minkäänlaista otetta kuin ei saanut tuosta laitteen rakentajan esi-isästäkään aikoinaan. Mutta paljon olen viettänyt rattoisaa aikaa keskustellessani noiden laitteen rakentaneiden nörttiveijareiden kanssa. He tekevät pitkää päivää ihan keskenään ilmeisesti varsin rattoisasti ja vieläkin 1700 -luvun metodein vaikkakin bittimaailmassa. Kovin on tuotantokeskeinen heidän maailmansa.
Sain laitteen kesäkuussa. Mukana ei luonnollisesti ollut minkäänlaista käyttöohjetta. Sen sain, kun erikseen pyysin. Mutta laite ei kuitenkaan toiminut, vaikka niin kovasti luvattiin. Myöhemmin selvisi, että ohjelma olikin vielä keskeneräinen ja minulle luvattiin toimittaa uusi. Mutta siinä välissä sain pari johtoa, jos vaikka vika olisikin niissä. Nyt tuli uusi ohjelma, ja siinä oli kaikki muuten ihan hyvässä kunnossa, mutta itse työpöytä oli ranskankielinen. Ja kun en ranskaa osaa sanaakaan, hankala on tehdä laitteella tuottavaa bisnestä.
Pyysin siis ohjeen, miten saisin kielen vaihdetuksi englanniksi. Ohjetta ei vielä ollut kirjoitettu. Hmm. No ei tosin ollut tuota englantiakaan vielä asennettu juuri tuohon kohtaan ohjelmaa. Mutta Pariisista on nyt tulossa insinööri Tukholmaan asti katsomaan, mikä ohjelmassa mättää. Siellä kun on toinen samanlainen laite.
Onneksi en tunne vielä mitään hajua. Ei se siis ainakaan pala - mokoma.

maanantai 6. syyskuuta 2010

Leuka alas ja suojaat oikealla

Valmentaja pyyhkii kehäkulmauksessa hikeä nyrkkeilijän otsalta, ottaa tätä olkapäistä kiinni ja kertaa:"Leuka alhaalla ja pysy otteluetäisyydellä. Älä päästä sitä lähiotteluun. Vasen suora ja oikea heti perään ja sitten pois..." Jos sillanrakentaja tai kampaaja tai hammaslääkäri saisi jokaisen työtehtävänsä yhteydessä yhtä seikkaperäiset ohjeet opettajaltaan kuin ammattinyrkkeilijä, sillat eivät romahtelisi, väärin ei hiuksia värjättäisi eikä korjattavia hampaita revittäisi irti. Ja ohjeensa lopuksi valmentaja vielä varmistaa: "Ymmärsitkö?"
Ammattinyrkkeilijä on harrastanut lajiaan vuosikausia, aivan takuuvarmasti kolme, neljä kertaa saman ajan kuin tavallisiin ammatteihin valmistumiseen kuluu. Silti nuo perusasiat kerrataan joka ikinen kerta ennen työtehtävän aloittamista. Ja lopuksi vielä varmistetaan kertaus kysymyksellä:"Ymmärsitkö?"
Opettaja lähtee opettajanhuoneesta omaan luokkaansa. Ovella valmentaja tarkistaa, että kravatti on suorassa, sepalus kiinni, silmälasit puhtaat. "Pää pystyssä ja katsot suoraan silmiin jokaista. Et päästä niitä pompottamaan. Jokainen niistä on aivan eri tyyppi kuin ne, joita opetit viisi vuotta sitten. Eivät ne tiedä, mitä olet sanonut vuosia sitten. Muista: pää pystyssä ja heti asiaan. Kyllä se hyvin menee. Pysyt vaan opetusetäisyydellä... Ymmärsitkö?"

perjantai 3. syyskuuta 2010

Puoli euroa on koripallo

Monivärinen ihminen on kovasti muodikas. Käärmeet kiertävät käsivartta ja tribaalit koristavat alaselän kaarevia kohtia. Kukat ja perhoset, kuoriaiset ja lintuset somistavat olkapäitä ja lapaluita, kankkuja ja kauloja. Päätinpä siis minäkin ottaa itselleni tatuoinnin.
Työviikko oli ollut pitkä ja raskas, mutta jaksoin ajaa kuitenkin suureen kaupunkiin hyvän ja asiantuntevan tatuoijan tuoliin. Minulla oli hyvin selkeä ajatus kuvasta: pieni ja pyöreä,soma ja oranssi pallo, jonka toisessa reunassa on piste.
Keskustelimme hetkisen tatuointiliikkeen johtajan kanssa ja sen jälkeen kävin pöydälle makaamaan mahalleni. Mies kysyi, minkä kokoisen tatuoinnin haluaisin. Kerroin, että sellainen 50 sentin kokoinen olisi aivan riittävä eikä liian huomiota herättävä. Oli hetkinen hiljaista ja sitten mies kysyi, olinko varma. Olin aivan varma.
Olin hyvin väsynyt ja alkukivusta huolimatta nukahdin ja näin kauniita unia. Parin tunnin kuluttua heräsin syvästä unesta, kun mies nyki minua käsivarresta ja kertoi kuvan olevan valmis. Tunsin kovaa kipua selässäni.
Katsoin peiliin ja näin selkääni hakatun reilun koripallon kokoisen oranssin pyörylän, jonka vasemmassa reunassa näkyi musta piste kuin pallon venttiili. Isohan se oli, myönsi tatuoija, mutta sellaista olin halunnut. Kerroin hänelle, että tarkoitin 50 centin kolikkoa. Olimme hetken vaiti ja katsoimme toisiamme. Olisiko aika herätä ja lähteä töihin. Pling, pling, pling...
- Huomenta. Näin unta, että mulle tatuoitiin koripallo selkään. Jopas se kolottaa taas;-)

torstai 2. syyskuuta 2010

Sotilaan äidin huoli on ohi

Presidentti Barack Obama ilmoitti Irakin sodan päättyneeksi ja operaation kutakuinkin onnistuneeksi tai ainakin välttämättömäksi. Diktaattori oli syösty vallasta, ja maa saatettu...maa saatettu...siis maa saatettu... Tulevaisuus varmasti näyttää, mihin tuolla operaatiolla maa on saatettu. Presidentti esitti vielä valittelunsa taisteluissa ja muissa konflikteissa kaatuneiden sotilainen omaisille. Uhraus ei ollut ollut turha.

Isä painoi päänsä, nosti hetkisen kuluttua katseensa ja katsoi hyllyn päällä olevaa kuvaa, jossa nuori perhe oli asettunut ryhdikkäästi ja iloisesti hymyillen kuvaajan kameran eteen. Kuvassa oleva nuoren perheen isä, ryhdikäs sotilas oli kaatunut tuhansien muiden tavoin taistelussa kaukaisen maan vapauden puolesta. Kaatuneen sotilaan isä käänsi katseensa televisiokameraan, nielaisi ja kertoi: "Kun kuulimme pojan kaatuneen sodassa, äiti itki, ettei ollut enää pojasta huolta. Siitä eteenpäin huolen kantoi suurempi voima."

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Feislifteriä ja aspiriinia

Naistenlehtien sivuille on liimapisteellä kiinnitettynä milloin mitäkin rasvanäytettä: pehmikettä, nostinrasvaa, kiristysvoidetta, kuorintageeliä, antiagea... Olen lukenut lehdet, olen irrottanut näytepussit, auki repinyt ja kaiken kokeillut. Hyviä tuotteita ja hintansa väärtti - kaupanpäälliset.
Miestenlehdet voisivat ottaa naistenlehdiltä oppia. Sivuilla voisi olla näytteitä...vaikka mistä elämän alalta.
Tuo asia ei nyt jaksa enempää innostaa. Mutta nuo nimitykset, kategoriat kyllä innostavat. Naistenlehdet ovat siis naistenlehtiä ja tavallaan yleisaikakauslehtiä, koska niissä on asiaa ihan kaikilta elämänaloilta. Miestenlehdet taas ovat pelkästään miestenlehtiä, koska niissä on asiaa vaan naisista. Tai ei ehkä asiaakaan, mutta aivan kelpo kuvia. Oikeat miestenlehdet eivät ole miestenlehtiä, vaan erikoisaikakauslehtiä. Niissä taas puhutaan yleisaikakauslehdistä poiketen vain koneista ja laitteista, mutta ei ollenkaan naisista. Yleisaikakauslehdet kuten Apu ja Seura ja Seiska ovat taas juorulehtiä, ja juorulehdet iltapäivälehtiä. Ne taas eivät ole aikakauslehtiä, koska ne ilmestyvät joka päivä. Erikoisaikakauslehtien joukossa on kuitenkin sitten sekä miesten- että naistenlehtiä, vaikkapa TM, VM, Käsityölehti.
Mutta jos siis haluan kasvonkohotuksen, minun pitää ostaa pelkästään naistenlehtiä. On se kyllä hemmetin epäreilua. Ja jos haluan aspiriinia, minun pitää lukea naistenlehtiä, koska apteekin lehtihyllyssä ei ole lainkaan miestenlehtiä. On se kyllä hemmetin epäreilua sekin.