perjantai 21. elokuuta 2015

Paleltunut

Sulin illaksi.
Oli hyvät sulakkeet.
Pakkanen kulki
pitkin tietä vaatteeseen,
pyrki vaatteen allekin.

Jos onnea on

Jos onnea on,
voi nähdä taivaankannen.
Jos onnea on,
voi sen kautta kulkea -
nähdä koko elämän.

torstai 20. elokuuta 2015

Tatskat

For: niin kirjoitti,
nuolen tatuoi olkaan.
Ever: nuolenpään
ei pitänyt osua
suoraan sydämeen: osui.

Pitkän tien päässä

Huomenna ajan
pitkän tien, jonka päässä
istun hetkeksi
odottamaan tuttua
miestä, joka ei saavu.

Nahkealla nuoralla

Unessa tanssin
liukkaalla parketilla.
Herään, putoan
nahkealta nuoralta
ja taitan niskani taas.

Sata metriä

Lyhytkin matka
kiivaasti juosten tuntuu
kovin pitkältä.
Jo ennen maaliviivaa
sydän lyö haljetakseen.

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Olipa kerran

Lienen lukenut
liikaa satuja, koska
vieläkin uskon
onnellisiin loppuihin.
Olipa kerran, niin kai.

tiistai 18. elokuuta 2015

Hiljaiset huulikukkaiset

Huulikukkaiset
nuo hiljaiset tuulessa
heiluvat, mitään
eivät puhu, keinuvat
vaiti, vain taipuilevat.

maanantai 17. elokuuta 2015

Häpeän evoluutio

Evoluutio lienee tosiasia, vaikka joskus sitä kovasti epäilen. Varsinkin silloin epäilen, kun joku sanoo kaiken alkaneen merestä. "Hietanen oli ennen ahvena." Noin Tuntemattomassa sotilaassa ilkutaan Lahtiselle, joka yrittää kertoa sotilastovereilleen ihmiselläkin olleen kidukset ja nousseen maalle paremman toivossa. Mistä evoluutio on voinut tietää sellaisenkin asian, että ihmiselle kehittyy häpeän tunne? Voiko evoluutio ennakoida myös ajatuksen kulun ja kulttuurien erot?

Kun koira tassuttelee häntä pystyssä, sen peräreikä loistaa niin kauas kuin kullakin eläinlajilla näkökykyä piisaa. Ihminen näkee sen noin kadun toiselle puolelle asti, mutta pöllö saattaa tarkastella tuota kummallista näkyä satojenkin metrien päästä korkealta kuusenlatvasta. Ei ole koiralla häveliäisyyttä peittää reikäänsä ja saattaapi se kyykähtää tarveasentoon vaikka marketin pihalle, kun ruuansulatus on työnsä tehnyt ja on aika päästä kuonasta eroon. Eikä ole ulosteen tiellä esteitä, mikäli ei isäntä tai emäntä ole työntämässä samoin tein alle kertakäyttöistä keräilypussia.

Vaan mistä tiesi evoluutio ihmisen omaa luonnollista tarvettaan ja ulosteen poistumistietä jonakin päivänä kovasti häpeävän, kun keksi sen niin kauniisti peittää. Varsinkin monilla naisilla verhoavat varsin viehkeät pakarat tuon eritoten koirilla ja melkein kaikilla muillakin maan elävillä kuulakkaana ja monilla nisäkkäillä värikkäänäkin loistavan aukon. Häpeän evoluutio on kaikista kehityksistä kummallisin, sanon minä. Myös ihmisen karvoitus kielii tuosta häpeän evoluutiosta. Kauniisti kerrotaan, miten häpykarvoitus suojelee arkoja paikkoja pakkaselta. Tuskin sellainen määrä karvaa estää millään tavalla paleltumavammoilta varsinkaan miehillä, joilla karvapeite on kaiken lisäksi hämäävästi suojelukohteen yläpuolella. Puhutaan häpykarvoista eli häpeän karvoista. Jotkut ihmiset kasvattavat myös parran tai pitkät kulmakarvat, kun häpeävät näyttää naamaansa.

Häpeän evoluutiosta kertoo myös, miten ihminen on keksinyt rakentaa ulostamista varten erillisen rakennuksen, jotta tarpeensa voi tehdä muilta salassa eikä tarvitse kyykähtää ärrän portaille hädän hetkellä. Kissa tosin peittää ulosteensa hiekkaan tai raaviskelee lehtiä kasansa katteeksi, mutta lehmä rykäisee ujostelematta lättynsä lattialle samoin kuin hevonen pallukkansa pientareelle. Mutta ihmiselle on luonto luonut (lue: evoluution kautta kehittynyt) omat tapansa salata tuo jokapäiväinen tarve päästä syödystä eroon. Paitsi Rovaniemellä Arctic Light Hotellissa, jossa vessassa on lasinen, läpinäkyvä ovi kaikkien katsella jo sisääntullessa, kuka on ulos päästämässä.

perjantai 14. elokuuta 2015

Lapselle lohduksi

Päivänkakkara
rakastaa, ei rakasta.
Sulje ikkunat,
ettei tuuli tulisi
verhoja heiluttamaan.

torstai 13. elokuuta 2015

Perseidien meteorit

Tähdet lentävät
aamuyön pimeässä.
Päivänvalossa
ne ovat kuin ajatus
piilossa sydämessä.

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Seitsemän markan kirvesmittari

Pieni poika oli säästänyt rahaa pahvilaatikkoonsa jo pitkän aikaa, kuukausia. Laatikon pohjalle oli vähitellen kertynyt pennejä, viisipennisiä, markkojakin. Oli joulu tulossa ja omalla rahalla hankittu joululahja kangasteli lapsen mielessä. Äidille hän oli ajatellut sen ostaa, ei kenellekään muulle.

Osuuskaupan hyllyssä komeili sotakirveen muotoinen lämpömittari ja se oli pojan mielestä komeinta, mitä hän koskaan oli nähnyt. Pronssinvärinen varsi näytti vahvalta ja kaareva, leveä terä taipui komeasti. Varteen oli kiinnitetty valkoinen lämpömittari mustin numeroin, ja kirkkaassa lasiputkessa punainen neste kohosi nopeasti, kun mittarin alaosan pallukkaa puhalsi ja laski taas, kun mittaria vähän aikaa katseli kauempaa.

Tuli joulu ja lahjojen aika. Poikaa jännitti kovin, mitä äiti sanoisi lahjasta. Kun kaikki muut lahjat oli jaettu, haki poika piilostaan lahjoista parhaimman, kirvesmittarin äidilleen. Äiti avasi paketin ja ihasteli lahjaa kovin.

- Se maksoi seitsemän markkaa ja ostin sen omilla rahoilla. Saanko minä rahat sinulta takaisin?

Äiti tiesi lapsen hyvin säästäväiseksi ja ilo takaisinmaksusta oli molemminpuolinen. Nyt kuusikymmentä vuotta myöhemmin tuo lahjamittari roikkuu äidin seinällä vieläkin. Olen sitä itsekin aina ihaillut ja nyt tarinan kuultuani ihailen sitä vieläkin enemmän. Äidit rakastavat kirveitä, omalla rahalla ostettuja ja takaisin maksettuja. Se on aivan varma.



JK. Tuohon aikaan elettiin vielä vanhan markan aikaa eli ennen eurouudistusta oli Suomessa pennejä ja markkoja, sitä ennen taas markkoja. Yksi markka vastasi yhtä penniä. Kirvesmittarin hintalapussa lienee siis lukenut 700 mk.

tiistai 11. elokuuta 2015

Viimeinen kilometri

Vaik´on tankki täys
ja uutta asfalttia
loputtomiin, se
viimeinen kilometri
on joskus ajettava.

(Jorkille)


tiistai 4. elokuuta 2015

Miekka kivessä

Aikuinen ei voi millään ymmärtää lapsen ajatusta kuin vasta sitten, kun tämä aikuisena sen itse vanhemmilleen kertoo. Minulla on kolme poikaa, nyt kolmekymmenvuotiaat kaksospojat ja pian kaksikymmentäseitsemän vuotta täyttävä kuopus. Reilu kaksikymmentä vuotta sitten vierailimme Hartolassa Nukketeatteritalo Mustassa ja Valkeassa Ratsussa (Musta ja Valkea Ratsu). Sieltähän ovat kotoisin mm. Ransu Karvakuono ja monet muut Pikkukakkosen tutut nukkehahmot.

Mustan ja Valkean Ratsun mainiossa nukketeatterissa saimme osallistua koko perheen kanssa karvakuonojen seikkailuihin. Mutta tuon vierailun kohokohdaksi ainakin nuorimmalle pojalle jäi pihalle rakennetun seikkailupolun kiveen isketty miekka. Vanhan tarinan mukaan siitä, joka saa miekan irti kivestä, tulee Englannin kuningas.

Istuimme autossa kotimatkalla toisen kaksospojan häistä ja muistelimme yhteisiä reissuja ja tapahtumia. Kuopus istui takapenkillä ja kertoi oman muistonsa tuolta nukketeatterimatkalta. Kun karvakuonot oli katseltu ja niitä ihmetelty, lähdettiin metsäpolulle katsomaan kuuluisaa miekkaa kivessä. Kun viimein polku aukesi suurelle kivelle, jonka sisällä on melkein kahvaa myöten pitkä miekka, mielikuvitus teki kuopuksesta välittömästi Kuningas Artun, pojan, joka vetäisi miekan kivestä ja josta tuli Englannin kuningas. Kaksoset yrittivät vuoron perään irrottaa miekkaa, mutta jämäkästi se vain pysyi kalliossa kiinni. Sitten tuli kuopuksen vuoro. Hän tarttui miekan kahvaan ja näki mielessään itsensä kuninkaana, kuningas Arttuna. Mutta mitä tapahtuisi, kun miekka irtoaisi? Muuttuisiko hän oikeaksi kuninkaaksi kruunuineen kärpännahkaviittoineen? Käsi piti lujasti kiinni miekan kahvasta ja voimakkaan varovasti pieni poika yritti nostaa miekkaa, mutta siinä se vain pysyi eikä inahtanutkaan. Helpotus oli uteliaisuutta ja rohkeuttakin suurempi, kun hän sai jäädä tavalliseksi pojaksi, joka voi lähteä kotiin isoveljiensä ja äidin ja isän kanssa eikä tarvinnut muuttua kuninkaaksi kaukaiseen maahan.

Muistan tuon hetken hyvin, mutta vasta yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin sain omin korvin kuulla nuo tuntemukset ja lapsen ajatukset, voimakkaan mielikuvituksen aiheuttaman jännityksen, ehkä pelonkin ja suurtakin suuremman helpotuksen miekan pysyessä paikallaan. Voimaks elämys ei siis tarvinnut komeita kulisseja. Se tarvitsi vain hienon tarinan, suuren kiven ja miekan ja paljon kihelmöiviä kuvitelmia. Ja tunteista suurimmaksi nousi helpotus saada olla tavallinen pikkupoika lomareissulla kauniin kesäisessä maalaismaisemassa tuttujen ja turvallisten veljien ja vanhempien kuopuksena. Pysyköön vain miekka kivessään.

maanantai 3. elokuuta 2015

Riikalle ja Tuomakselle

Pienet sydämet
kaipaavat vain kotia,
jossa herätä
ja uskoa itseensä
ja luottaen nukahtaa.