keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Etelämeren ihmissyöjä

Tapasin pitkästä aikaa vanhan tuttavani, joka on jo kauan asununut Etelämerellä pienen pienessä saaressa ihmissyöjien keskuudessa ja oppinut heidän tavoilleen niin ilossa kuin surussa, niin kiihkossa kuin kärsimyksessä. Niinpä sitten kysyin häneltä jo pitkään mieltäni vaivannutta asiaa.

- Miten ihminen käyttäytyy, kun se laitetaan pataan kiehumaan?
- No se vähän riippuu tilanteesta ja vuodenajasta. Mutta minäpäs kerron sinulle mielenkiintoisen asian. Viime talvi oli meillä Etelämerellä hyvin kylmä, vaikkei sitä kovin moni todeksi usko. Pakkasta oli yli kolmekymmentä astetta niin, että kaislahameet jäätyivät ja iloinen kilinä soliskeli pitkin saarta. Mutta siihenpä ne ilot sitten jäivätkin. Rannassa oli vesi hileillä eikä oikein tarennut pesullekaan mennä. Mutta ihmisiä silti syötiin, kun kerran ihmissyöjiä ollaan.

Tuttava piti pienen tauon kuin olisi tuumannut asioita.

- Kolmasosa elämästä on mukavaa, toinen kolmasosa on joutavaa ja se viimeinen meneekin surressa vähäpätöisiä, melko vähäpätöisiä ja...hm...kovin murheellisiakin asioita. Aivan sama se on padassakin. Kun joskus saamme oikein mukavan ihmisen syötäväksemme, on meillä aikaa kaksi kolmasosaa rupatella hänen kanssaan niitä ja näitä. Mutta viime talvena kaikki oli toisin. Vesi oli jäistä ja kun siihen asetteli ihmisen porisemaan, aluksi oli niin kylmä, että hampaat löivät loukkua. Kohta vesi lämpeni ja elo kävi hauskaksi ja kertoili siinä avoimempi ihminen hauskojakin tarinoita lämpimikseen. Vaan kohtapa jo vesi kuumeni siihen pisteeseen, että loppui nauru ja höpötys ja alkoi se vihoviimeinen valitus. Aivan se on kuin täällä Häggmannin kahvilassa - eipä sen kummempaa.

Niin lähti vanha tuttavani ja jätti minut pöytään yksin miettimään. Matemaattista on ihmisen elo niin padassa kuin padan ulkopuolellakin. Kolmasosa palellaan, kolmasosa lämmitellään ja kolmasosa paistutaan monenlaisessa murheessa. Miten tasasivuisia nuo kolmiot ovat, riippuu vain vähän ihmisestä ja aika paljon monesta muusta. Näin se on.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Minulle on aivan sama

Minulle on aivan sama, mitä urheilijat syövät tai juovat, käyttävätkö dopingia tai huumeita tai nuuskaa tai viinaa. Jokainen vastaa tekemisistään. Mutta minulle ei ole aivan sama, että näistä dopingrikkeistä vastaavat ihmiset puhuvat aivan mitä sylki suuhun tuo - jos sitäkään. Otetaanpas vaikka hiihtäjien epo. Kun käry kävi, kukaan ei tiennyt mitään, vaikka kaikki tiesivät. Ja nostetaanpas sitten pöydälle pari jääkiekkoilijaa. Oli käynyt käry ennen MM-kisoja, kun olivat pojat pössytelleet ruohoa. Käry ei käy sen takia, että henki haisee kannabikselle. Käry käy vain, kun tehdään testi.

Testit ovat aika kalliita ja monimutkaisia eikä niitä tehdä asioista vastaavien selän takana. Kun testitulos tulee julki, se kerrotaan varmasti kaikille, jotka jollakin tavalla vastaavat asiasta tai kantavat siitä muuten huolta. Tästä olen hyvin varma. Miten on siis mahdollista, ettei jääkiekon hierarkian huipulla pomoileva mies tiedä asiasta yhtään mitään? Taitaa se sittenkin olla aivan sama.

tiistai 15. tammikuuta 2013

Analoog, analei alla tittar på mig

Ennen oli pelkästään analogisia asioita. Liha työnnettiin myllyyn ja torvesta ahtosi ulos punaisina nauhoina maittavaa jauhelihaa. Maito lypsettiin käsin ja kaadettiin siivilän läpi kannuun ja kannettiin pöytään. Marjat poimittiin pensaista ja keitettiin mehuksi ja atamonoitiin säilyväksi. Lakkakorkki päähän ja kellariin. Nam. Silloin rallatti nuoriso ruotsinkielisellä rannikolla iloisin ilmein ja kepein jaloin: Analoog, analei, alla tittar på mig.

Vaan päätti Yle lopettaa mokoman rallatuksen ja noin vuonna 2009 loppui analogia tästä maasta ja siirryttiin digiaikaan. Jauhelihasta ei enää tiedä, onko se lihaa vai luuta puhumattakaan, onko se nautaa vai sikaa vai eläintä laisinkaan. Kaasuun on se kääritty ja vain haju on enää aito: jo kerran syödyn lihan haju. Maito pastöroidaan ja homegenoidaan ja kuoritaan ja imuroidaan siitä maku ja tunne pois. Tai tehdään se kokonaan synteettisesti kuin moottoriöljy ikään. Eikä kukaan voi tietää, mistä mehun maku on kotoisin. Makuatomista vai esanssista.

Ja niin rallattaa digiaikainen nykynuoriso pitkin ruotsinkielistä rannikkoa uuden ajan iskelmää, hajutonta ja mautonta kuin Simo Salmisen pornolaulua ikään. "Digiloo, digi lei, alla tittar på mig."

perjantai 11. tammikuuta 2013

Hiljaiseloa ja vähän perkelettä

Olen nyt muutaman viikon ollut hyvin hiljaa ihan vain siksi, ettei minua ole kiinnostanut mikään. En ole jaksanut innostua mistään epäkohdasta tai EU:sta - en ylipäätään mistään, mikä tätä maailmaa tai maata tai minua itseäni vaivaa. Enkä siitäkään ole halunnut ääntä pitää, mikä on oikein hyvin. Olenpahan vain ollut. Ja taidan jatkaa sitä olemista vielä tovin.

No. Eilen kuulin mielenkiintoisesta tutkimuksesta, jonka mukaan kiroilu auttaa ihmistä monin tavoin.  Olipa tehty semmoinenkin testi, että olivat ihmiset ihan vapaaehtoisesti laittaneet kätensä jääkylmään veteen ja ne, jotka olivat kiroilleet, olivat voineet pitää kättään vedessä pidempään. Perkele. Mikäs tuo nyt on. Tarvitseeko tuollaista nyt erikseen tutkia. Kautta aikain on suomalainen mies tiennyt, että sata kiloa saa laittaa painoa nokkiin ja jo on PERKELE, ettei se siitä nouse. Eikä tuohon liity mitään taikaa, vaan se on pelkkää fysiikkaa.

Tehdäänpäs koe. Työnnä suvikelillä nuoskalunta kolalla kinoksen päälle ja sano: "Fy fan." Siihen jää kola ja lumi kinoksen alle. Mutta kyyristä sitten hartiat ja jännitä lihakset ja päräytä: PERRRRKELE!" Jo vain nousee vetinen lumi ja taipuu kolan aisa, ja kovin saa korkea penkere olla, jolle lumi ei nouse. Selitys tuolle on hyvin yksinkertainen. Fy fan ei kiristä ihmislihasta ollenkaan. Se vaan suhiseen huulten välistä kuin vaivainen vihellys. Kun taas perkele jännittää jokaisen lihassäikeen ja pidättää hapen keuhkoissa ja antaa voimanponnistukseen aivan uutta tehoa.

Ei se suomalainen sisu niin ihmeellinen asia ole. Yhtä perkelettä se on. Kokeile vaikka.