Oli nälkä. Päivä lähenteli puolta, ja harmaa utuverho kuin silkkihuntu hämärsi maisemaa nälkäisen miehen ja keitaan notkuvan tarjottimen välissä. Kävelin kylän raittia ja muistin, miten olin jo monta kertaa unohtanut tarkistaa taskussani rypistyvän lottolapun. Kaivoin taskustani kupongin, suoristin sen ja käärin vielä vaistomaisesti rullalle sormeni ympärille, etten sitä vain viime metreillä kadottaisi.
Astuin sisään R-kioskiin ja asetuin jonon päähän. Näin pari tuttua ihmistä jonossa. Toisen olen nähnyt feispuukissa ja toinen oli entinen opettajani. Hänen seurassaan seisoi hieman harmaantunut herrasmies, ja minun oli pakko siirtyä näkemään hänen kasvonsa. Ihan heti en miestä tuntenut, mutta avoimena ihmisenä en tuota jäänyt pohdiskelemaan vaan kysyin, kuka hän mahtoi olla. Niinpä siis yllättäen tapasin vanhan tuttavani, entisen kalastajan Itämereltä, nykyisen Suomenlahden luotsin, Teemun. Unohdin hetkiseksi nälkäni ja innostuneina tapaamisesta ruokimme kenties vaistomaisesti toisiamme ja täytimme vatsamme menneiden vuosien muistoilla ja vaihtelevan elämän ehtoisilla eineksillä. Lupasimme vielä tavata.
Ojensin lottokupongin kassalle ja muistin televisiosta näkemäni ohjelman, kuinka suomalainen toimii R-kioskilla lottokupongin kanssa. Mitään ei puhuta, ei vastata jos ei kysytäkään. Odotus oli jännittävä. Aivan hiljainen.
Tapasin vanhan ystäväni ja sain vielä onnennumerolla kaksi ja puoli euroa. Onnellisena voitosta kävelin suoraan Siwaan ja ostin juustoisen vihanneskeiton, 1,99, jonka kassaneiti pyöristi tasan kahteen euroon. Minulle jäi siis vielä 50 centtiä rahaa.
Lämmitin toimiston mikrossa makoisan keiton ja söin sen nälkäiseen vatsaani. Näin siis lottovoitto muutti kerralla elämääni. Olen kylläinen hiipuvan hetkisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti