maanantai 20. helmikuuta 2017

Sammuneet tähdet

Nyt elän aikaa,
kun mikään ei onnistu.
Lie kuu väärässä
asennossa, tähdetkin
kai sammuneet - mokomat.

torstai 16. helmikuuta 2017

Jäähyväiset rautakangelle

Kun lyöt kangella
reikää jäähän, voit olla
melkoisen varma
lipsuvista otteista
ja myös jäähyväisistä.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Sikaa vai säveliä

Kun ostat sikaa
säkissä tai jauheena,
kassa kilisee.
Eivät ole soittajan
soinnutkaan ilmaisia.

Sanassa on voimaa. Sano se!

Hallitus on päättänyt jättää moottoripyörä- ja veneveron valmistelun sikseen eikä vie sitä vahvistettavaksi eduskuntaan. Kun optimistisilta verolaskelmilta vietiin joukolla pohja pois, ei jäänyt mitään muuta mahdollisuutta kuin haudata koko ajatus. Lähes 100.000 moottoripyörää otettiin protestiksi veroa vastaan pois liikenteestä, kymmeniä ellei satoja tai tuhansia veneitä poistettiin rekisteristä tai rekisteröitiin Viroon tai johonkin muuhun maahan. Joukkovoimalla osoitettiin, ettei tuollaisia harrastus- tai kateusveroja tähän maahan kaivata.

Olen iloinen ja ylpeä kuuluessani näin äänekkääseen ja aktiiviseen motoristien joukkoon. Nyt joku voi sanoa, että meidän pitäisi pitää ääntä myös muitten tärkeitten asioiden vuoksi. Näin aivan varmasti teemmekin - minä ainakin. Jos jokin asia on mielestäni epäoikeudenmukainen, pidän siitä aivan varmasti ääntä. Sanassa on voimaa. Sano se sinäkin!

Kaftaani kattoon

Kirkkoherra Heimo Harras käveli rauhallisin askelin kohti Jumalan huonetta, pyhättöä, kaunista keskiaikaista kirkkoa. Se oli seissyt jo yli 500 vuotta palamattomana ja valloittamattomana pienellä nyppylällä keskellä kylää niin kuin kirkot usein seisovat. Oli kevät. Koivut saattelivat oksistoaan vihreään verhoon, ja lintuset lauloivat koivunoksilla pesäntekoaikeissa vietteleviä sävelmiään puolisoidensa linnunkorvien kuulla. Taivas kimalteli heleänä ja kirkkaan sinisenä kuin maailman alussa, viattomana, pilvettömänä ja puhtaana.

Talven saarnat oli saarnattu ja oli aika asettua kesän kynnykselle, uuden suven oviaukolle. Kirkon pihalle oli ajettu kymmeniä autoja, joiden kyljet kiiltelivät pestyinä ja vahattuina. Kirkkopolku oli lakaistu, ja kaksoisovi oli avattu ja ovet kiinnitetty hakasilla portaisiin, jottei leppeäkään tuuli niitä olisi kiinni puhaltanut. Iloisin miettein kirkkoherra Harras astui portaat ylös, kääntyi ylimmällä tasanteella ja katsoi kirkkoa ympäröivään puistikkoon. "Ei voisi kevätkesän päivä enää kauniimpi olla", ajatteli kirkkoherra, pyörähti kannoillaan ja asteli sisälle kirkkosaliin.

Ristikäytävän molemmat puolet olivat täynnä seurakuntalaisia, pelimiehiä ja -naisia niinkuin heitä leikkisästi kutsuttiin. Pitkä pimeä talvi oli takana ja oli ansaitun palkinnon aika. Paikallislehti oli joka maanantai kirjoittanut kirkkoherran saarnasta referaatin ja yleisönosastolla saarna oli palkittu joka viikko ylistävin arvosanoin kuin urheilusuoritus konsanaan. Oli verrattu sitä naapuriseurakunnan papin puheisiin ja pidetty joka ikinen kerta ylivertaisena niin vertauskuvien kuin saarnan opetustenkin osalta. Niin oli jatkunut jo lähes 40 vuotta. Mutta niin kuin elämässä tapana on, alun jälkeen aletaan aina kulkea kohti loppua. Kirkkoherra Heimo Harraksen palvelusvuodet olivat täyttyneet keväällä ja oli aika pitää viimeinen saarna.

Saarna käsitteli joukkuehenkeä. Joukkue oli kuin yksittäinen pelaaja ja pelaajat muodostivat joukkueen. Jokainen oli tärkeä. Jokaisen ponnistelu oli voiton tavoittelussa merkittävä, ja jos yksi osa petti, saattoi se merkitä tappiota ja tappion karvasta kalkkia.

Tuli hiljainen hetki. Saarna päättyi aameneen, ja kirkkoherra Heimo Harras laskeutui saarnastuolista alttarille. Urkuparvelta kuului vaimea kolahdus ja naksahdus, kun kanttori käynnisti urkujen koneiston. Tottuneesti polkaisi urkurin jalka kumeaäänisen pillin soimaan ja kohta kajahti kirkkosalissa Queenin We Are the Champions ja kaikki nousivat seisomaan, myös he, jotka olivat omaa peliväsymystään saarnan aikana nukahtaneet.

Pieni kirkonkello soi pari kertaa urkujen sekaan ja seurakunta yhtyi kanttorin heleään lauluun.


Ding a dang dong we're the champions
We are the champions, my friends
And we'll keep on fighting till the end
We are the champions, we are the champions
No time for losers 'cause we are the champions
Of the world...
Hitaasti alkoi kirkkoherra Heimo Harraksen pystykauluksinen kaftaani kohota kohti kirkon kattoa ja vaatteen selässä komeili versaalein, kultaisin kirjaimin
HEIMO HARRAS 10
Katseet kohosivat korkeuksiin, urut pauhasivat ja väki lauloi mestarille. Kun laulu loppui ja kanttori sulki nuottikirjansa, kirkon katossa komeili Heimo Harraksen työvaate kuin Teemu Selänteen maajoukkuepaita Hartwall Areenalla. Peli-ilo oli tarttunut saarnamiehestä sanankuulijoihin, ja niin sai pappi palkkionsa ja kirkkoherra kaftaanin kattoon.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Soinin kattilan perussuomalainen klimppisoppa

Viimeisten kuukausien aikana on puhuttu paljon moottoripyöräverosta. Suomen hallitus on tehnyt esityksen, että liikenteessä olevista moottoripyöristä perittäisiin veroa 150 euroa vuodessa. Mihin tuo ajatus perustuu, lienee vain jonkun ministerin idea helposta rahasta valtion kassaan. Timo Soinia on osoittanut monikin syyttävä sormi ja lieneepä perussuomalainen klimppisoppa kiehahtanut juuri tuon kokin kannettomassa kattilassa.

Tuskin koskaan yhtäkään veroa on vastustettu niin voimakkaasti ja massiivisesti kuin aiottua moottoripyöräveroa. Kun valtio luuli keräävänsä moottoripyöräilyä harrastavilta ihmisiltä harrasteverona 50 miljoonaa euroa, kutistui tuo raha nopeammin kuin kukaan osasi ennalta aavistaa. Lähes 100.000 moottoripyörää siirrettiin pois liikennekäytöstä, ja jäljelle jäi vain puolet tien päälle verotettaviksi. On laskettu, että saamatta jääneiden moottoripyöräverojen lisäksi nuo 100.000 liikenteestä poistettua ajoneuvoa tietävät vakuutusyhtiöille valtavaa tappiota ja valtiollekin vakuutusmaksuista perittävinä veroina yli 12 miljoonan euroa menetystä. Kuinka paljon menettävät huoltoliikkeet, varaosakauppiaat, huoltoasemat, hotellit, leirintäalueet, laivayhtiöt, ei kukaan kykene laskemaan. Ja kuinka paljon menettää valtio, kun ei saa verotuottoa yrittäjiltä tai myymättä jääneestä polttoaineesta?

Minulta on kysytty, miten motoristit kehtaavat vastustaa tuota veroa, kun maassa on niin paljon hätää ja nälkää ja muuta kärsimystä. Eikö meillä ole varaa maksaa tuota 150 euron veroa? Nälkä ja hätä ja kärsimys ei ole moottoripyöräilevän kansan vika millään lailla eikä verolla poisteta yhtäkään noista ongelmista. Miksi motoristin pitäisi maksaa harrastuksestaan, kun siitä ei maksa kukaan muukaan? Millä tavalla polttomoottori tekee harrastuksesta jollakin tavalla paremman kansan viihdettä? Ilmoittihan ministeri Timo Soini laittavansa juuri herrojen huvikuunarit ja juppiskootterit verolle. Mitä tekemistä noilla asioilla on veronkeruun kanssa.

Moottoripyörharrastajien etujärjestö SMOTOn mukaan perusmotoristi on aivan tavallinen työtä tekevä ihminen, joka ostaa harrastevälineensä osamaksulla eli säästää vuosikausia, jotta voi vapaa-ajallaan nauttia kesästä tien päällä. Vero olisi yhtä epäoikeudenmukainen kuin jos golfaajan pitäisi maksaa bägistään veroa pelasi hän tai olisi pelaamatta. Tai jos lainelautailijan pitäisi maksaa vuotuinen vero laudastaan. Ehkä paras esimerkki ajattelemattomasta verosta olisi moottorikelkoille laitettava vero. Useana talvena on ollut niin vähän lunta, että kelkkailupäivät ovat jääneet muutamaan päivään, jopa muutamaan tuntiin. Eivätkä kesätkään aina niin soveliaita ole moottoripyörilyyn. Muutamina kesinä on ollut vain harvoja aurinkoisia päiviä ja tuntuisi hyvin kohtuuttomalta maksattaa muutamasta ajelupäivästä 150 euron kateusvero.

Bensiinin hinnasta suurin osa on veroa. Sanotaan, että tuota veroa ei voi kohdistaa tienpitoon tai erikoisesti mihinkään muuhunkaan määrättyyn kohteeseen, kun se ei ole korvamerkittyä rahaa. Mitähän tuo oikein tarkoittaa? Mikään raha ei ole merkittyä ja kaikki kohteethan ovat määrättyjä. Kun valtio kerää veroina rahaa, lienee varsin helppoa päättää, mihin tuo raha käytetään. Jos päätetään bensasta saatavalla verolla paikata kuoppaista tietä, paikataan se sitten. Jos valtion kassasta puuttuu 50 miljoonaa euroa, miksi se pitää kerätä vain yhdentyyppiseltä, polttomoottoria käyttävältä laitteelta. Miksei sitä voida kerätä kaikilta bensankuluttajilta tasapuolisesti niin kuin nytkin tehdään. Syy lienee tehottamassa rahakirstun hallinnossa tai ylenmääräisessä byrokratiassa.

Muuan mies sanoi minulle, eikö maailmassa ole mitään tärkeämpää asiaa kuin tuon veron vastustaminen. Tuo on hyvin vaarallinen tapa ajatella. Maailmassa ja Suomessakin on miljoonia tärkeämpiä asioita ja juuri siksi noita ylimääräisiä veroja asetetaan koko ajan lisää. On nälkä ja on vilu. On sairautta ja kärsimystä. On murhia ja tappoja. On liian suuria villapaitoja ja puhjenneita pyöränrenkaita. On kylmää parsakeittoa ja liian laihaa hernekeittoa. On kallista sähköä ja turhaa tuulivoimaa. Murheita ja kärsimyksiä riittää jokaiselle yllinkyllin. Mutta noilla ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa, että ihmisillä on oikeus harrastaa jopa bensiiniä käyttävillä laitteilla vapaa-aikanaan ja miksei työssäkin itsensä viihdyttämistä. On oikeus harrastaa ilman kohtuutonta maksua, jota ei minkään muun asian harrastajalta peritä.

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Omat koirat purevat

Sanotaan, että
omat koirat purevat
ruokkivaa kättä
mieluummin kuin vierasta.
Se onkin usein tyhjä.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Moraalin alennusmyynti eli periaatteen sikapäivät

Olen oppinut tuntemaan ihmisiä, joille kaikki paha on tapahtunut historiassa, mutta mitään pahaa ei enää tapahdu. Olen noista ihmisistä huolissani, sillä heillä ei ole moraalia. He ovat selkärangattomia eilisen huokailijoita ja haudoilla itkijöitä. He voivat matkustaa pitkiäkin matkoja vain nähdäkseen paikan, jossa on tapahtunut jotakin todella raakaa tai julmaa. Nuo ihmiset kykenevät itkemään haamuille, mutta eivät näe haavoittunutta saati hengiltä ammuttua vieressään.

Kun natsit ajoivat miljoonittain ihmisiä keskitysleirien polttouuneihin, se satuttaa myös näitä eilisen murheen arkunkantajia. He kulkevat portista sisään ja pidättelevät hengitystään, pyyhkivät näkyvästi kyyneleensä ja kauhistelevat suuria silmälasikasoja, kenkäläjiä, luita ja hiuksia, jotka on leikattu kuolemaantuomituilta vähän ennen julmaa teloitusta ja polttamista. He katsovat äänettöminä avoinna ammottavia uuneja, joihin juutalaiset ja mustalaiset ja homot ja lesbot ja vammaiset tai jollakin muulla tavalla systeemille haitalliset tai vahingolliset ihmiset heitettiin häviämään savuna ilmaan ja tuhkana pelloille ja saippuatehtaille.

Kun lentokone on laskeutunut, matkustaja pyyhkii viimeisen kyyneleensä ja astuu kotimaan kamaralle. Se on se maa, johon hän on syntynyt ja joka perimässä  kuuluu hänelle eikä kenellekään muulle. Kun hän nostaa matkalaukkunsa hihnalta ja kävelee autollensa, hän astuu samalla nuhteettomaan nykyaikaan, jossa palavan ruumiin kitkerää hajua hän ei enää haista. Kotimatkalla hän voi poiketa ostoksilla hakaristilipulle kunniaa tekevän kauppiaan alennuspäivillä, lukea, mitä vittua sitten haluaakaan lukea, katsoa asema-aukion pahoinpitelyvideon moneen kertaan myös hidastettuna sekä tilata vastarintaliikkeiden verkkokaupasta hupparin kylmien iltojen lämmöksi.

Oikeastaan en haluaisi tuntea noita ihmisiä ollenkaan. Lienen heistä kuitenkin suotta huolissani, sillä heillä ei ole moraalia eikä selkärankaa uskoa tai ymmärtää, että historia toistaa juuri heidän kautta itseään - aivan kuin jääpuikot kasvavat sellaisten asumusten räystäisiin, joita ei viitsitä tai ymmärretä tilkitä.