Pelkään kovasti
merta ja hukkumista,
mutta rakastan
vanhan veneen viksausta.
Neptunus ja Poseidon.
Pelkään kovasti
merta ja hukkumista,
mutta rakastan
vanhan veneen viksausta.
Neptunus ja Poseidon.
Takinkääntäjä
näkee nurjankin puolen.
Vain jääräpäinen
nuhjaa takin kyynärpäät
ja kalliin kankaan puhki.
Aamun kajossa
sinä et hengitä vain
kasteista ilmaa,
vaan toivoa kaikesta
hyvästä uuteen päivään.
Kaksi vuotta olemme puhuneet sodasta ja siihen varautumisesta. Meille ovat tulleet tutuiksi niin natot kuin deeceeaatkin. Kaapit on kehotuksesta täytetty näkkileivällä ja muulla kuivamuonalla. Vettä on saavikaupalla varastoissa. Tosin se on odottaissa vaarassa limottua, mutta onpahan nuljakampi niellä. Lamppuihin on vaihdettu kuivat ja ehyet paristot, matkaradiot on huollettu, kanavat huolellisesti valittu ja antennit käännetty oikeaan suuntaan, bensaa on kanisterissa kammarin nurkassa, kuivaa klapia liiterit täynnä… Olemme kuin hamsterit posket pullevina: kohta se kuitenkin rajalla ryskää. ”Niin ne ratiossa sano.”
Tuli tammikuu ja korkeapaine hiipi kuin muumien mörkö
salakavalasti Suomeen. Pilvet häipyivät taivaalta ja kaukaa Siperiasta lähti
kylmä rintama liikkeelle eikä pysähtynyt kuin vasta Suomen yllä. Ei hyytänyt
kuura pelkästään itärajan piikkilankaa, vaan paukkuivat hirret ja metsän puut
kautta maan, kun pakkanen kipusi kolmeenkymppiin kuin irvihampainen karhu petäjään.
Suomi on valmistautunut itärajan turvallisuuteen hyvin. Niin
meille on kerrottu. On valmistauduttu niin perusteellisesti, että raja on
suljettu kokonaan. On turvallista olla kotomaassa kaapit täynnä kuivamuonaa,
kuivat puut odottamassa hankaluuksia, autot pihassa valmiina lähtöön, jos
niikseen menisi.
Mutta entäpä, jos kaikesta varautumisesta huolimatta oletettu
kiusalainen olisikin niin katala, ettei välittäisi meidän varastoistamme saati
piikkilankaesteistä. Jospa tuo ikiaikainen, ilkikurinen iVana (katala kyborgi
merkitään nykyisin etumerkillä, pienellä i-kirjaimella) hoksaisikin katsoa
lämpömittariin. Talvisodassa ei vielä hoksannut, kun ei ollut kyborgi.
Niin. Tuli siis tammikuu ja kovat kolmenkympin pakkaset. Kun
pakkasta oli jatkunut kaksi päivää, tienvarret ja pihamaat olivat täynnä
hyytyneitä autoja omani noiden joukossa. Akut eivät kestäneet yhtäkään saati
muutamaa kovaa pakkasyötä, vaan hyytyivät kuin hömötiainen vanhuuteen.
Miten kävikään hamstereiden tasavallalle jo kolmantena
pakkaspäivänä? Kun akuttomien autojen kylmästä jähmettyneet kuljettajat
täyttivät akkuja myyvät varaosaliikkeet, jo toisen pakkaspäivän lopputunteina
kauppiaat kertoivat maahantuojien varastojen hiipuneen. Kansalaisten komerot
olivat täynnä näkkileipää, taskulamppuja, matkaradioita, varavoimalähteitä,
kuivia polttopuita. Mutta autot nököttivät akuttomina ja kelvottomina.
Sanottiin: ”Eihän tällaiseen osattu varautua.”
Kaukana idässä loisti taivaalla tähti. Sen alla i-kyborgi tuijotti lämpömittaria ja tuumasi: ”Se on pojat
jo kolmas tujakka pakkaspäivä. Eiköhän lähdetä.”
(Onneksi Suomen armeijan akkuvarastot ovat paremmalla
tolalla – oletan.)
Nivala-lehden kolumni
18.1.2024
Paliskuntien
kuningatar kohtasi
kirnun siulassa
hirvaan kiimaa nostavan,
pysähdyttävän voiman.
Tieto on tavaraa. Tuolla sloganilla esitettiin joitakin vuosikymmeniä sitten televisiovisaa, jossa oikea tieto muuttui tavaraksi. Kun tiesi vaikkapa Kiinan muurin pituuden tai muuta triviaalia tietoa muutaman kysymyksen verran, saattoi voittaa silitysraudan tai leivänpaahtimen tai muita siihen aikaan haluttuja muutaman sadan markan arvoisia esineitä.
Vanha tieto harvoin enää muuttuu tavaraksi. Kun
presidenttiehdokkaalta kysyttiin, kuka on kirjoittanut Nummisuutarit -teoksen,
hän veikkasi kirjoittajaksi Kalle Päätaloa. Kysyin saman kysymyksen
presidenttiehdokkaan ikäluokkaan kuuluvalta ystävältäni eikä hänkään tiennyt
Nummisuutareita Aleksis Kiven kirjoittamaksi. Ymmärsin oitis, että mikä minulle
on tietona itsestään selvää, ei merkitse tänään Suomea johtaville ja
pyörittäville ihmisille välttämättä mitään. Ja kun asiaa mietin hetkisen
istuttuani , tuo kyseinen tieto vaikuttaa harmikseni yli-ikäiseltä vailla
todellista merkitystä. Se voi olla hippunen yleissivistystä, mutta ei yhtään
enempää.
Koululaisena kotitehtävätutkielmia tehdessä tieto etsittiin arvokkaasta
tietosanakirjasta. Kirjassa oli aakkostettu sanat ja asiat, ja niiden merkitys
selvitettiin muutamalla rivillä tai sitten käsitteellisemmille asioille riitti
jopa muutaman sivun verran selitystä. Tieto oli hyvin tiivistettyä eikä ehkä aina
kovin objektiivista. Nyt noilla tietokirjoilla ei ole edes historiallista
merkitystä saati arvoa. Divarit kaihtavat mokomia ja kehottavat viemään ne
kaatopaikalle. Tiedosta on noilta osin tullut hylkytavaraa.
Ortodoksinen kirkko pitää voimakkaasti kiinni vanhoista
perinteistä, vanhoista ilmaisuista ja tavoista, vanhasta tiedosta. Minut on
kastettu ortodoksiksi, mutta en ole kovin innokkaasti osallistunut kirkon
toimintaan. Muutaman kerran olen käynyt kirkossa vaikuttumassa mystiikasta ja
kiehtovista tuoksuista, mutta sanoma on jäänyt ikäväkseni vieraaksi. Haluaisin
kuitenkin kaiken olevan toisin. Tahtoisin osallistua, mutta kerta kerran
jälkeen tunnen itseni tietämättömäksi. Kuulen itselleni vierasta tietoa, joka
ei minua puhuttele. Kymmenet pyhät nimet, joista en mitään tiedä,
pitkästyttävät. Tieto on jäänyt minusta hyvin kauas, toisille vuosikymmenille,
kaukaisille vuosisadoille. Tieto ei minua enää tavoita eikä tunne yksin riitä.
Kun tieto tarpeeksi vanhenee, käy kuin
presidenttiehdokkaalle alakoululaisten tentissä. Sähköauto osataan kytkeä
huoltoasemalla pistokkeeseen, Googlesta osataan kaivaa esille tietoa,
avaruustutkimuksen uusimmat tulokset saadaan hetkessä selville, mutta Aleksis
Kiven nimi ei muistu enää mieleen. Ei muistu mieleen marttyyrit, pyhittäjät,
vanhurskaat, tunnustajat, apostolit, profeetat, autuaat… Ihmiselle ikuista
tietoa on vain, että maa kiertää aurinkoa, ja aurinko kiertää Linnunradan
keskellä olevaa supermassiivista mustaa aukkoa. Ja tuon kierroksen mitta on 240
miljoonaa vuotta. Vai onko?
Kolumni on julkaistu sanomalehti Kalajokilaaksossa 12.1.2024
Minun jouluni
hentoinen suklaantuoksu,
huumaava toivo
nousi roskalaatikon
konvehtirasiasta.