tiistai 20. tammikuuta 2015

Kestääkö sydämesi?

Sinun ihosi
hikoilee murheitani.
Sinun silmäsi
nauravat ilojani.
Kestääkö sydämesi?

maanantai 19. tammikuuta 2015

Kattila karstassa - kannattaako säästää

Aurinko sammuu,
räjähtää taivaan tuuliin.
Käy maapallo pian
matkaan kovin vikkelään
kohti uutta tähteään.

Sehän on näetsen sillä tavalla, että jonakin päivänä aurinkokattila on niin täynnä karstaa, että se tupsahtaa kuin öljykamina. Tups! Ja kun aurinko räjähtää ja sen vetovoima lakkaa, kimpoaa maapallo niin ärhäkästi matkaan kohti uutta vetovoimaista tähteä, jotta irtoaa kahvikuppi Hegun kahvilassa vahvimmankin ukon kädestä. Kun oli kuppilaparlamentti hetki sitten vielä Pohjanmaan laitamilla, on se posauksen jälkeen kukaties Jaavan merellä tahi Kalimantanilla.

Ja mitenkä sen käy ilmakehän? Jääpikö se paikoilleen ja jatkaa kivipallo ilmatta ukkoineen, akkoineen avaruuden laitamille, vai jäävätkö maailman elävät avaruuden ilmakehään roikkumaan ilman vielä äsken alla ollutta maapalloa? Siellä ovat maailman viisaimmat miehet ja härevimmät akat ilmapallossa yksinään pimeässä, sillä eihän se kuukaan enää loista, kun valonsa sai auringosta ja tähdet ovat liian kaukana valaisemaan. Jo vain nousee tulitikku arvoon arvaamattomaan siellä ja on kynttilä kysyttyä tavaraa. Kannattaa niitä siis aina mukana kantaa vaikka vain varulta.

Eipä siis ole kovin häävi ihmisen tulevaisuus liki aurinkoa. Olisi kannattanut sittenkin valita paikka vähän tarkemmin eikä tunkea niin lähelle tulikuumaa palloa, joka kohta kuitenkin räjähtää. Ronskimmatkaan laitteet eivät kestä huollotta miljoonia vuosia saati niin kovin herkkä aurinko.

Kannattaako siis säästää varsinkaan pankkiin? No tyynyn alle ei ainakaan kannata laittaa lantin lanttia. Mutta osakkeet säilyvät, kun nehän ovat nykyään vain merkintöjä pankkiohjelmassa. Ei muuta kuin töpseli taas seinään uuden auringon kyljessä ja kursseja katsomaan, jos vain jostakin saa hengenpitimiksi hitusen happea. Ja tunnusluku kannattaa jo nyt laittaa talteen, ettei lennä taivaan tuuliin siinä auringonvaihtohässäkässä. Se kun monesti häviää jo ihan tavallisessa arjessa taikka jää toisten housujen taskuun.

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Jadelmiinan joululahja

Tuskin ehti vinon talon kaappikello soittaa kello kuuden sävelmää, kun Henkka Maukka oli täysin hereillä. Jouluaamuna ei saanut nukkua pitkään, kun oli niin paljon leikkimistä ja keksimistä, oivaltamista ja ihmettelemistä. Joulupukki oli tuonut niin monta mieluista lahjaa, ettei Henkka Maukka yksinkertaisesti osannut päättää, mikä niistä oli mieluisin.  Isä oli luvannut illalla, että joulupäivänä tehtäisiin metsänreunaan nuotio ja keitettäisiin nokipannukahvit ja paistettaisiin kultakylkiset makkarat räiskyvän nuotiotulen loimussa. Aivan kuin joulupukki olisi arvannut isän aatokset, oli Henkka Maukka saanut aivan oman, pienen punapäisen puukon. Aivan oikeassa nahkatupessa oli renksu, josta puukon saattoi laittaa vyöhön roikkumaan. Kun Henkka Maukka oikein tarkasti ajatteli, puukko oli paras joululahja. Ehdottomasti.

Isä oli jo kasannut kuivat nuotiopuut pulkkaan ja äiti täyttänyt korin monenmoisilla jouluherkuilla ja lisäksi grillimakkaralla ja juustokabanossilla, kun pihalta kuului moottorin paukahdus. Pakkasessa höyrysi vanha, keltainen moottoripyörä ja sen päällä istui tuuheassa turkissa ja karvainen kypärä päässään merirosvon näköinen mies. Sivuvaunusta pilkisti kaksi kypärää ja toisen kypärän sisältä Henkka Maukka tunnisti heti Jadelmiinan kauniit kasvot.

- Soromnoo. Se on suorastaan joulu tullut vinoonkin taloon, huusi merirosvon näköinen mies ja heilautti suurta kintastaan.

Äiti ja isä ilahtuivat kovasti jouluvieraista ja pyysivät heidät mukaan nuotioretkelle. Kohta marssi iloinen joukko kohti metsänreunaa. Henkka Maukka käveli koko joukon etummaisena ja heti hänen takanaan samoissa jäljissä astelivat Juulia ja Jadelmiina. Pulkka narisi mukavasti pakkaslumessa ja askelien alla lauloi joulun taika.

Iloisesti räiskähteli nuotio ja savu nousi suoraan kohti taivasta. Puunlatvojen tasalla se kuitenkin pysähtyi ja alkoi hajaantua leveäksi lautaksi. Isä sanoi, että savu kiipesi taivaan katolle ja alkoi maalata sitä. Hitaasti maalautui savukatto iloisten makkaranpaistajien ylle. Henkka Maukka katkaisi kaksi risua makkaratikuiksi ja teroitti niiden päät ja ojensi toisen Juulialle ja toisen, vähän pidemmän Jadelmiinalle. Kun äiti oli aukaissut makkarapaketit, otti Henkka Maukka yhden makkaran, teki siihen kolme kaunista viiltoa uudella puukollaan ja ojensi Jadelmiinalle.

- Hienot viillot. Omalla puukolla tehty, sanoi Henkka Maukka.

Kuului vinkuva ääni, kun makkara alkoi paistua. Ja kohta kuului poksahdus, kun kuori halkesi. Kaukana metsässä syvällä kivenkolossa nukkui kyykäärme ja sen kieli lipoi hitaasti ja se haisteli ihanaista makkarantuoksua. Mutta käärme oli niin väsynyt jouluaaton pororetkestä, ettei se jaksanut edes kylkeään kääntää. Muutaman kerran kieli vielä haisteli hyviä tuoksuja, mutta vetäytyi sitten takaisin käärmeensuuhun ja pysyi siellä kevääseen asti.

Hyvin pienet jalanjäljet erottuivat puhtaassa lumessa. Henkka Maukka kuiskasi Jadelmiinalle, että lumessa olivat tontun jäljet.

- Näin eilen oikeita tonttuja. Ne ratsastivat jäniksellä ja toivottivat minulle oikein hyvää joulua.

Jadelmiinaa nauratti. Vielä enemmän hän nauroi, kun Henkka Maukka kertoi hänelle kuorsaavasta joulupukista ja poroista, jotka juoksivat niin lujaa vauhtia, että väritkin katosivat. Sellaisia juttuja saattoi kertoa vain vinossa talossa kasvanut poika, jolla oli villapaita nurinpäin. Mutta kun viimeinen makkara oli syöty ja isä oli juuri sammuttamassa nuotiota, näkyi metsänreunassa jotakin kummallista. Vitivalkoinen jänis loikki hyvin hitaasti kohti korkeaa kuusikkoa ja kun oikein tarkasti katsoi, saattoi jäniksen selässä nähdä kaksi punaista täplää, kaksi pientä tonttua, jotka vilkuttivat. Jadelmiina tarttui salaa Henkka Maukan käteen ja heristi korviaan. Lumi sihisi nuotiopuissa, narskahteli askelien alla ja hyvin kaukaa, hyvin hiljaisesti kuului aivan hiljainen ääni.

- Hyvää joulua, Jadelmiina ja Henkka Maukka Makkaranpaistaja.

Tuntui kuin kymmenen hiirtä olisi juossut Henkka Maukan villapaidan alla, kun Jadelmiina piti häntä kädestä kiinni.

- Minulla on sinulle lahja, sanoi Jadelmiina ja kaivoi taskustaan punaisen villapalmikon, jonka päässä oli kullanvärinen tiuku.

- Lentokello metsämajaasi. Olen sen ihan itse tehnyt. Kun tätä kilisyttää, saa varmasti pyöreän maton lentämään.



Monta monituista vuotta oli pitkä aika, kun sitä katsoi Henkka Maukan silmin. Monta ihmeellistä asiaa oli ehtinyt tapahtua. Hän oli tavannut kyyn ja leikkinyt kärrynpyörää. Hän oli puhellut niitä näitä Sallu Siilin kanssa, opettanut jäniksen loikkimaan ja lentänyt pitkin taivaankantta lahjareessä. Mutta kun Jadelmiina tarttui häntä kädestä, se oli kaikkein ihmeellisintä. Hän oli maailman onnellisin poika, maailman onnellisin Henkka Maukka Makkaranpaistaja.

tiistai 13. tammikuuta 2015

Suden rakkautta

Karhea kieli
nuolee ruokkivaa kättä.
Terävä hammas
puree potkivaa jalkaa.
Rakastaa se susikin.

Karhea kieli
nuolee haavaista kättä.
Terävä hammas
katkoo sitovat köydet.
Tule. Olen sutesi.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Rohkean elämä

Mitään ei lisää
ei mitään poistettavaa.
Se on elämä,
josta voi nähdä unta
tai rohkeana elää.