maanantai 26. helmikuuta 2018

Harley-Davidson

Harley-Davidson
sykkii kuin rautasydän.
Persuksen alla
se salamoi ja ryskää,
kumajaa kuin ukkonen.

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Nälkäinen jänis ja viisi rengasta

Kolme porkkanaa
ruokkii sata jänistä?
Vain kolmella on
maha täys ja nälkä pois,
vaan muut kuolevat nälkään.

torstai 15. helmikuuta 2018

Kesäkeittoa

Kesä piirtelee
renkaanjälkiä tiehen.
Kesä kiehauttaa
tuoksuvia keittoja
kylmille talviöille.

Kilpajuoksua

Sinä hävisit,
mutta enpä voittanut
minäkään, sillä
maaliviiva häämöttää
ja joku pyrkii ohi.

(Niin se on, Rock)

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Kilpajuoksua

Vihmoi sanoja,
myrskysi mielen läpi
isku pään sisään
kuin kranaatti panssariin.
Voitti - sinä hävisit.

(Se on niin, Rock.)

perjantai 9. helmikuuta 2018

Arkunkantajat

Mies mittaili silmillään lautaa, käänteli ja nosti sen vaakatasoon ylös ja katsoi pitkin laudanreunaa ja totesi sen hyväksi ja sopivaksi, puhalsi vielä olematonta höylän pölyä pinnalta ja istahti jakkaralle katsomaan työnsä tulosta. Mies kallisteli päätään, kyyristeli, nosti takapuoltaan vähän ja istahti taas. Pitäisi kiinnittää vielä viimeinen lauta kannen päälle ja arkku olisi valmis.

Ei nikkari toki vielä ollut kypsä kuolemaan eikä hautaan laskettavaksi, mutta olipahan aikansa kuluksi ja varmuuden vuoksi saanut päähänsä rakentaa itselleen ruumisarkun. Sai varmasti sopivan ja kaikilta osin mukavan leposijan, kun sen itse omien mittojen mukaan teki. Arkku oli hyvin arkinen kuin mies itsekin. Ei siinä ollut pumpulipehmusteita eikä silkkivuorausta. Pelkkää puuta, tosin höylättyä oli arkku kauttaaltaan. Ei työntyisi tikkuja vainajan selkään, vaikka kirstu vähän hautaan laskettaessa sattuisi surevien saattajien käsissä keinahtamaan. Eikä varmasti pää kolahtaisi päätyyn, sillä mitta oli juuri sopiva kiireestä kantapäähän.

Monta tuntia mies istui arkkunsa kanssa ja ajatteli mennyttä elämää ja toivoi vielä itselleen monia mukavia, armorikkaita vuosia. Kiire ei ollut valmiista elämästä mihinkään tuntemattomaan itseään tunkea saati hoputtaa, mutta mielessä liikkuivat kuitenkin utuiset kuvat milloin taivaasta, milloin jostakin muusta. Niistä ajatuksista mies kiirehti nopeasti askeleen ylemmäs ja tunsi voimakkaana auringon lämmittämän pikitien tuoksun. Oli hän joskus ajanut moottoripyörällä pitkiäkin matkoja ja muisti  taivaan ja helvetin välisissä aatoksissaan kuuman asfaltin ja polttavan auringon ja myös rankan vesisateen ja synkeästi salamoivan kesätaivaan. Pitäisikö arkun kanteen tai pääpuoleen kiinnittää jonkinmoinen tunnus, että elämässä oli muutakin tehty kuin vain istuttu ja odotettu. Tankkimerkki osoittaisi ainakin vieraammille saattajille, millainen oli edesmenneen miehen kulkuneuvon laatu ja laji. Toisaalta pitäisi arkku päällystää niin monenmoisilla tunnuksilla, että se näyttäisi enemmänkin urheilijan matkalaukulta kuin ruumisarkulta. Niin luopui mies ajatuksissaan kaikista maallisista tunnuksista, eikä hän halunnut arkun kannen kiinnikkeiksi ristejäkään. Tähtipäinen ruuvi oli kaikista kätevin, kun sen sai nopeasti akkuporakoneella kiinni ja auki ja kiinni.

Ilta alkoi laskeutua nikkarin vajalle ja hämärtyi. Mies soitti vaimolleen ja pyysi tätä tulemaan verstaalle. Kun vaimo astui sisään, hän hetkisen katseli aivan hiljaa miestään ja valmista ruumisarkkua. Ei puhunut vaimo mitään, vaan istahti miehensä vierelle. Siinä istuivat pitkän elämän yhdessä kulkeneet ihmiset käsi kädessä ja katsoivat tulevaisuuteen. Siinä oli toisen tulevaisuus konkreettisena puukirstuna lastuisella lattialla. Jonakin päivänä mies siihen nostettaisiin, kansi suljettaisiin ja ajettaisiin hevosella hautausmaalle, laskettaisiin kirstu kuormineen hautaan ja hauta umpeen luotaisiin. Sama tulevaisuus olisi molemmilla, se ymmärrettiin, mutta vain toisella oli matkaa varten valmis laatikko.

- Hieno se on, myönsi vaimo.
- On se, myötäili mies.
- Omin käsin tehty, mutta joku muu sen kiinni ruuvaa.

Oli jo pimeää. Mies asettui arkun pääpuoleen ja vaimo nosti arkun peräpään ilmaan ja niin he kaikessa hiljaisuudessa, pimeässä illassa yhdessä kantoivat arkun pihan poikki aitan eteen, nostivat ylisille ja sulkivat luukun.

- Neljäkymmentä vuotta olen milloin vierelläsi, milloin perässäsi kävellyt, muttei vielä ole tylsää hetkeä tullut enkä seuraavaa tekemistäsi arvannut.

Niin tuumasi arkuntekijän vaimo eikä sen enempää halunnut sinä iltana tulevaisuutta ajatella.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Tangoa ja rautatankoa

Kuuntelin eilen radio Pookia Uikon kuntosalilla. Radiossa soi kappale, jossa laulettiin suomalaisen rakkauden olevan vahvemman kuin muiden. "Kun suomalainen rakastaa, huojuu koivupuut." Tuosta laulusta syntyi mukava keskustelu ja lupasin kirjoittaa oman värssyn samaan tyyliin. Nuorukaisena tein ystäväni Jukka Soinin  kanssa tangoparodian, Unhoituksen tangon sillä periaatteella, että toinen kirjoitti yhden säkeen ja toinen toisen.

"Mä rinnassain tunnen raastavan tuskan,
ja vierellä koivikon ihanan puskan
näen silmies loisteessa pohjoisen ruskan.
Muistan sinut, Heikkilän Anjuskan.

:,:Povellas pää,
tänne mä jään.
Tahdon iäti lempesi sun.:,:

On kaikki niin harmaata, arkea vaan.
En koskaan sua, armaani mielestäin saa.
Kai iäksi mennyt oot merten taa.
Etkö voi mua, kuolema armahtaa."

Tangon loppu antaa lohtua tunteen jatkumisesta ja sen suloisesta seurauksesta.

"Jos kerran sun silmies loisteen mä nään,
niin luulen, ett' jätä sua en kenellekään.
Sinun kanssas mä kuljen taas elämään
ja uskon runouteen, puhtaaseen, siveään."

Aika monta kertaa tuo Jorma Seppisen säveltämä tango myös keikoilla esitettiin ja taisipa Maaltapako-niminen nuoriso-orkesteri tehdä siitä keikkaillan päätteeksi Teosto-ilmoituksiakin. Raha virtasi ainakin toisen lauluntekijän tilille. (Sorry, Jere, ettet saanut penniäkään tekijänoikeuspalkkiota, mutta tarjoan ensi kesänä kylmän oluen Sysmän rantaterassilla. Se kompensoi varmasti kaikki Teosto-korvaukset ja menee vähän ylikin.)

Niin se rakkauslaulu, jonka lupasin kirjoittaa. Kas tässä;-)

Marsin punaisen loisteen alla sun luoksesi marssin,
ja kuulen Marzin soittavan sooloa kuin tuskissaan.
Pelkään tunteeni saavan aikaiseks viiltävän farssin,
vaikka tahtoni ois sinun syömmesi valloittaa vaan.

Tunk, tunk, tunk, talvisaapas se tahtia antaa
eikä pelkää astua maahan niin routaiseen.
Tunk, tunk, tunk, kenkä miestä mennessään kantaa
ja miehen tunnetta varsissaan.

Loistaa kuu, huojuu puu, lumi jalkojen alla tuo naukuu.
Tunnen rintani jyskeen, rautaharkkoa takoo kai taas.
Talvipakkasen paukkeessa hengitys koirana haukkuu
kuin se tahtoisi olla sun sulhanen tai  kuninkaas.


No. Aivan samaan tyyliin en osannut suomalaista rakkautta kuvailla, jotenka lainaan tähän Heikki Turusen Simpauttajan ajatusta. Siinähän nuori mies yrittää etsiä herkkiä sanoja järven rannalla tyttöystävälleen, mutta myöntää sen olevan vaikeaa. Niinpä hän tunnustaa, ettei osaa puhua mitään herkkiä niin kuin nyt rakastaa... ja perkele. Ja heittää sitten kivellä leipiä järvenpintaan. "Kaikki sulle, saatana."