Verkkoa kutomassa

Näin nuoren naisen istuvan lähteen reunalla ja katsovan alas. Ei hän lähteestä etsinyt tulevaa saati mennyttä puolisoaan, ei ennusmerkkejä tulevasta, ei etsinyt sammakoksi muuttunutta prinssiään, tuskin huomasi koko lähdettä. Alas katsoissaan hän tviittasi älykännykällään tai moikkasi kavereitaan facebookissa tai lähetti tekstiviestiä ystävälleen tai kenties rakastetulleen. Hän ei ollut missään nimessä yksin ja häirittävissä. Hän ei ulkoisesti kaivannut ketään, vaan oli yhteisönsä jäsenenä torin kupeessa lähteen reunalla. Hänen huulensa eivät liikkuneet, mutta hän kuitenkin jutteli, seurusteli, kommentoi, osallistui - tai luulotteliko vain.

Kun nuoruuteni päivinä neitonen istuskeli puiston penkillä tai baarissa, saatoin kuvitella hänen odottaneen jotakuta tai vain olleen. Jos varttitunnin odottelemisen jälkeen ketään ei näkynyt mailla saati halmeilla, uskalsin olettaa hänen vain yksikseen kuluttaneen aikaa. Niinpä lyhyen ja alkeellisen päättelyketjun läpäistyäni saatoin lähestyä neitokaista juttelutarkoituksessa melkoisen varmana, että hän saattaisi keskittyä tuolla hetkellä vain minun kohtaamiseeni. Välissämme eivät olleet sosiaaliset verkostot, virtuaaliset joukot saati iltapäivälehdet, tv-uutiset, soittolistat...

- Moi. Mistä oot ku en ennen sua oo nähny?
- Lampilta.
- Mitä sä ootat?
- Emmitään.
- Lähetään meille kuunteleen levyjä.
- Joo.

Noin minä muistelen ennen olleen kaiken niin mutkatonta, kun sosiaalinen verkko piti kutoa reaaliaikaisesti paikalla olleista ihmisistä ilman minkäänlaista ennakkosuunnittelua tai valmista hakutulosta intuition mukaan. Verkko tosin oli suurireikäinen ja harvasilmäinen ja keskustelun viimeinen sana muovautui usein joksikin muuksikin kuin jooksi. Aina ei levyjä kuunneltu eikä kahveja keitelty, mutta verkkoa kudottiin harvakseltaan kukin taitojensa ja uskalluksensa mukaan, minkä kukin elämän repimien reikien paikkaamiselta ehti - vai luulottelenko vain.

Ei kyllä ja jatkuvasti jees

"Mä sanon viimeisen sanani ja se on EI." Noin laittoi ehdottomasti Maija Vilkkumaa ajatuksen vilkkumaan ja kielsi kaiken. Mutta minäpä tiedän miehen, joka aikoinaan vastasi aina KYLLÄ ja menetti sitä mukaan päivän työnsä. Tuo mies harrasti säveltämistä ja sävelmien muistiin merkitsemistä ja soitti viulua omaksi ja hyvin monien muidenkin iloksi. Saipa mies sitten ajatuksen hankkia itselleen tietokoneohjelman nuotinnusta varten.

Ohjelma asennettiin koneelle ja myyjä antoi alkuopastuksen:"Step pai step vaan mennään ja hyväksytään aina edellinen tosta noin ja painetaan enteriä tosta noin ja..."

Jopa vain kätevästi kävi säveltäminen ja nuottien muistiinmerkitseminen. Alkoi mies täyttää nuottiviivastoa mieleisillään merkeillä ja painoi aina välillä enteriä ja meni step pai step. Vaan kun oli päivä illassa, ei koneelle ollut tallentunut nuotin nuottia. Ei edes pientä taukoa, vaikkei mies ollut hetkeäkään hellittänyt konetta ja ohjelmaa otteestaan.

"On se kummaa, ettei jälkeäkään koneelle jää, vaikka minä koko ajan painan jees."