Minä vain makaan
ja minut on aukaistu.
Teräspöydältä
valuu veri astiaan,
kun sydän on irrallaan.
Menetin hyvän ystäväni periviholliselleni kuolemalle viime vuoden syyskesällä. Mielenkiinnolla vaikkakaan ei niin innokkaana hän odotti kuolemaa Esko Valtaojan ajatusta lainaten. Kuulin ystäväni äänen.
torstai 30. kesäkuuta 2016
Elämän kysymys
Veljeni - kuolleet,
siskoni - kuollut hänkin.
Isäni - kuollut.
Äidin murhe tappanut.
Minäkö muka elän?
Tuon vastakysymyksen minulle esitti irakilainen nuorukainen kysyessäni häneltä, millaista on elää kaukana kotoa pakolaisena.
siskoni - kuollut hänkin.
Isäni - kuollut.
Äidin murhe tappanut.
Minäkö muka elän?
Tuon vastakysymyksen minulle esitti irakilainen nuorukainen kysyessäni häneltä, millaista on elää kaukana kotoa pakolaisena.
Jumalan lapset
Jumalan lapset
liikkuvat ja kuolema
kulkee edessä
ja takana ja pitää
rakastansa kädestä.
liikkuvat ja kuolema
kulkee edessä
ja takana ja pitää
rakastansa kädestä.
maanantai 27. kesäkuuta 2016
Kulukutan kallaa vaan
Kulukutan vaan,
kulukutan kallaa vaan.
Minä saatankin
saada väkäleukaisen
vonkaleen antautumaan.
kulukutan kallaa vaan.
Minä saatankin
saada väkäleukaisen
vonkaleen antautumaan.
tiistai 21. kesäkuuta 2016
Aurinko ja kuu
Hiiri pienoinen
tahtoisi nostaa päätään
ruohon juurelta
nähdäkseen auringon, kuun.
Ne ovat olemassa.
tahtoisi nostaa päätään
ruohon juurelta
nähdäkseen auringon, kuun.
Ne ovat olemassa.
Tasapeli
Palkattiin kauan sitten pienen pieneen seurakuntaan uusi haudankaivaja, kätevä ja aikaansaapa mies, riski käsistään, mutta puoliksi väkevä hatun alta. Vaan niinhän aina sanotaan, ettei kukaan ole seppä syntyissään saati haudankaivaja ilman ensimmäistäkään kaivettua hautaa.
Vainajaa kannettiin kohti viimeistä leposijaa. Kuusi riskiä miestä horjahteli kalmiston kapealla käytävällä ja pastorille tuli outo aavistus, että kantajat olivat tuhdissa humalatilassa. Kun arkku viimein saatettiin haudan päätyyn hautaanlaskua odottamaan, selvisi kantajien karmea tila koko saattoväelle. Miehet istahtivat kuin yhdestä sopimuksesta arkun kannelle ja laittoivat tupakaksi. Vasta kun saattovirsi virisi hiljaisena hautausmaan poppelien alla, havahtuivat miehet seisomaan ja tupakat huulessa nostivat arkun yksissä tuumin ja alkoivat laskea hautaan. Vaan olipa uuden haudankaivajan ensimmäinen urakka jäänyt pään mitan lyhyeksi, mutta syvyyttä haudalla oli enemmän kuin liinoissa riitti mittaa. Ei auttanut kuin laskea kaksi miestä alas hautaa pidentämään. Vaan syvyys ei pidennyksestä muuksi muuttunut ja kumahtaen putosi vainaja arkkuineen liian syvän haudan pohjalle, kun liinojen mitta loppui.
Pastori viritteli virren viimeiselle säkeistölle ja mietti ankarasti, miten tuon haudankaivajan onnettoman erehdyksen sureville selittäisi. Oli käynyt niin, että haudankaivaja oli käyttänyt seurakunnan puisia hautamittoja väärinpäin. Mikä oli mitaksi tarkoitettu haudan pituudelle, olikin vaihtunut syvyyttä mittaavaan keppiin. Eikä syvyyden mitta riittänyt pituudeksi aikuisen vainajan arkulle. Saattoi mokomasta munauksesta seurakunta sapiskaa saada eikä papinkaan päätä pehmeällä lapasella siliteltäisi.
Kului monia monituisia päiviä, eikä hautaan saatellun omaisilta saati muulta saattoväeltä kuulunut seurakuntaan valitusta väärin kaivetusta haudasta. Mutta oli pastorilla varmuuden vuoksi vastavetona kantajien kauhea humala. Jos olisi haudan mitasta valitettu, olisi pastori muistuttanut kantomiesten kännistä. Vaan eipä tarvinnut kumpaakaan sapelia huotrasta vetäistä, kun vahingot unohdettiin puolin ja toisin. Se oli tasapeli ja molemminpuolinen hengen ja ruumiin kevyt kohmelo.
Vainajaa kannettiin kohti viimeistä leposijaa. Kuusi riskiä miestä horjahteli kalmiston kapealla käytävällä ja pastorille tuli outo aavistus, että kantajat olivat tuhdissa humalatilassa. Kun arkku viimein saatettiin haudan päätyyn hautaanlaskua odottamaan, selvisi kantajien karmea tila koko saattoväelle. Miehet istahtivat kuin yhdestä sopimuksesta arkun kannelle ja laittoivat tupakaksi. Vasta kun saattovirsi virisi hiljaisena hautausmaan poppelien alla, havahtuivat miehet seisomaan ja tupakat huulessa nostivat arkun yksissä tuumin ja alkoivat laskea hautaan. Vaan olipa uuden haudankaivajan ensimmäinen urakka jäänyt pään mitan lyhyeksi, mutta syvyyttä haudalla oli enemmän kuin liinoissa riitti mittaa. Ei auttanut kuin laskea kaksi miestä alas hautaa pidentämään. Vaan syvyys ei pidennyksestä muuksi muuttunut ja kumahtaen putosi vainaja arkkuineen liian syvän haudan pohjalle, kun liinojen mitta loppui.
Pastori viritteli virren viimeiselle säkeistölle ja mietti ankarasti, miten tuon haudankaivajan onnettoman erehdyksen sureville selittäisi. Oli käynyt niin, että haudankaivaja oli käyttänyt seurakunnan puisia hautamittoja väärinpäin. Mikä oli mitaksi tarkoitettu haudan pituudelle, olikin vaihtunut syvyyttä mittaavaan keppiin. Eikä syvyyden mitta riittänyt pituudeksi aikuisen vainajan arkulle. Saattoi mokomasta munauksesta seurakunta sapiskaa saada eikä papinkaan päätä pehmeällä lapasella siliteltäisi.
Kului monia monituisia päiviä, eikä hautaan saatellun omaisilta saati muulta saattoväeltä kuulunut seurakuntaan valitusta väärin kaivetusta haudasta. Mutta oli pastorilla varmuuden vuoksi vastavetona kantajien kauhea humala. Jos olisi haudan mitasta valitettu, olisi pastori muistuttanut kantomiesten kännistä. Vaan eipä tarvinnut kumpaakaan sapelia huotrasta vetäistä, kun vahingot unohdettiin puolin ja toisin. Se oli tasapeli ja molemminpuolinen hengen ja ruumiin kevyt kohmelo.
keskiviikko 8. kesäkuuta 2016
Kuolinilmoitus kertoi isän menneen
"Elettiin lämmintä kevättä vuonna 1956. Meillä oli kotina pieni mökki ja sen täytti kuusi alaikäistä lasta ja äiti ja isä. Maata meillä ei paljon ollut, mutta siitä vähästä ruoka kuokittiin ja niitettiin ja pellon ja navetan kautta kannettiin ruokapöytään. Nälkä meillä ei ollut koskaan, muttei kukaan niillä eväillä päässyt lihomaankaan. Minä olin vanhin, 13-vuotias miehen alku. Opin varhain lähtemään työhön kuin työhön, mihin isä vain käski. Ei hän koskaan pyytänyt, sillä pyytämällä ei siihen aikaan toimeen lähdetty.
Sitten kuoli äiti. Ei aivan kesään asti ehditty, mutta peruna oli kuitenkin pellossa. Sen isä muisti mainita ikään kuin se olisi jotenkin helpottanut tuskaa, jonka äidin poismeno aiheutti. Nuorin meistä oli viisivuotias. Äiti haudattiin Eskon päivänä ja silloin paistoi aurinko. Päivää aikaisemmin satoi räntää, ja kirkkomaan polku oli vielä hautajaispäivänä märkä ja niljakas. Muistan sen oikein hyvin, sillä minulla ei ollut saappaissa sukkia ja jalkapohjia paleli kylmän kosteaa maata vasten.
Muutama päivä äidin hautajaisten jälkeen minusta seuraava poika, yksitoistavuotias Hannu joutui Ouluun sairaalaan korvaleikkaukseen. Hänellä oli syntymästään asti ollut korvien kanssa paljon vaivaa ja kuulo oli vähitellen alkanut heikentyä eikä hän meidän muiden tavoin osannut etsiä heinäsirkkoja pihamaalta eikä kuullut sudenkorentojen siipien surinaa tai kimalaisen pörinää. Hänen mielestään ne liikkuivat äänettömästi kuin kummitukset.
Hannu vietiin hevosella naapuripitäjään rautatieasemalle ja siellä hänet saateltiin kirjeen kanssa junaan. Lääkäri oli kirjoittanut selvityksen ja laittanut sen ruskeaan kirjekuoreen. Tuo kuori pojalla oli ruskeassa nahkasalkussa, jonka isä oli siannahkalla kiillotellut pojan matkaan. Laukussa oli leipää ja suolalihaa ja saattoi siellä olla jokunen kuivattu kalakin. Isä ei ollut uskonut, että sairaalassa annettaisiin pojalle oikeata ruokaa. Köyhä ei koskaan uskaltanut jäädä toisten armoille. Siinä saattoi käydä huonosti.
Kolme viikkoa oli kulunut äidin hautajaisista, kun meille kotiin tultiin kertomaan isän kuolemasta. Isä oli ollut muutaman kilometrin päässä lehmähakaa korjaamassa ja lekan varresta hänet hengettömänä löydettiin. Hän olisi täyttänyt kolmen päivän päästä neljäkymmentä vuotta. Muistan vielä, miten katsoin viestin tuojaa kauan aikaa aivan hiljaa ja sitten käännyin katsomaan pieniä sisaruksiani, jotka tekivät kuka mitäkin. Neljä siinä oli ja nuorin vasta viisivuotias. Kun suruviestin tuoja oli hävinnyt pihasta, istuin tuvan penkille miettimään. Minulla ei ollut aikaa eikä tarmoa itkeä, sillä hyvin nopeasti ymmärsin, että olin nyt perheen vanhin. Kolmetoistavuotiaana minun vastuullani oli viisi minua nuorempaa sisarusta, neljä kotona ja Hannu Oulussa sairaalassa.
Isä haudattiin viikon kuluttua kuolemasta, mutta kovin paljon en siitä muista. Pelloilla kasvoi heinää ja kauraa ja vähän ruista. Perunaa istutettiin joka kevät omiksi tarpeiksi ja navetassa oli lehmä tai kaksi lypsettäväksi. Ruokaa minä varmastikin ajettelin silloin eniten. Miten saisin kaiken talteen ja riittämään pitkäksi talveksi, ettei tarvitsisi keneltäkään mitään pyytää. Se oli näyryyttävää.
Kun Hannu parin kuukauden päästä tuli kotiin, meillä ei enää ollut isääkään. Istuimme elokuisena iltana joenrannan törmällä ja Hannu kertoi, miten oli saanut tietää isän kuolemasta. Meillä ei silloin tietenkään ollut puhelinta eikä minulle ollut tullut mieleenkään kirjoittaa Hannulle eikä varmasti tuota asiaa ollut kukaan muukaan ajatellut. Yhtenä aamuna, kun hoitaja oli tullut Hannun vuoteen vierelle, tämä oli itkenyt. Kun hoitaja kysyi itkun syytä, Hannu oli näyttänyt hänelle sanomalehteä. Siinä oli ollut isän kuolinilmoitus ja alla kuuden lapsen nimet. Hänenkin nimensä siinä oli näkynyt. Kun yksitoistavuotiaana saa kuolinilmoituksesta tietää oman isänsä kuolemasta, on yksin. Silloin on aivan varmasti yksin. Tuota asiaa olen monta kertaa elämäni varrella ajatellut. Miten tärkeää silloin oli pysyä hengissä. Se oli jopa niin tärkeää, ettei ehtinyt kuolleestä isästään edes omalle veljelleen kertomaan, kirjoittamaan lyhyttä kirjettä.
Vuosikymmenet ovat vierineet, kuluneet nopeasti, liian nopeasti. Minulle jäi sinä kesänä niin suuri vastuu, etten sitä silloin onneksi ymmärtänyt. Mutta kaikista meistä tuli kunnollisia ihmisiä eikä kenenkään tarvinnut lähteä kotoaan pois. Siitä asiasta olen hyvin onnellinen. Sisarusten kuuluu saada kasvaa yhdessä. Aineellinen puute ei tee vajavaista ihmistä, mutta huolenpidon puute vammauttaa ihmisen lopuksi elämäksi."
Osia tästä tarinasta kuulin muutama päivä sitten ja osan täytin niillä ajatuksilla, jotka kuunnellessa liikuttuneeseen mieleeni tulivat.
Sitten kuoli äiti. Ei aivan kesään asti ehditty, mutta peruna oli kuitenkin pellossa. Sen isä muisti mainita ikään kuin se olisi jotenkin helpottanut tuskaa, jonka äidin poismeno aiheutti. Nuorin meistä oli viisivuotias. Äiti haudattiin Eskon päivänä ja silloin paistoi aurinko. Päivää aikaisemmin satoi räntää, ja kirkkomaan polku oli vielä hautajaispäivänä märkä ja niljakas. Muistan sen oikein hyvin, sillä minulla ei ollut saappaissa sukkia ja jalkapohjia paleli kylmän kosteaa maata vasten.
Muutama päivä äidin hautajaisten jälkeen minusta seuraava poika, yksitoistavuotias Hannu joutui Ouluun sairaalaan korvaleikkaukseen. Hänellä oli syntymästään asti ollut korvien kanssa paljon vaivaa ja kuulo oli vähitellen alkanut heikentyä eikä hän meidän muiden tavoin osannut etsiä heinäsirkkoja pihamaalta eikä kuullut sudenkorentojen siipien surinaa tai kimalaisen pörinää. Hänen mielestään ne liikkuivat äänettömästi kuin kummitukset.
Hannu vietiin hevosella naapuripitäjään rautatieasemalle ja siellä hänet saateltiin kirjeen kanssa junaan. Lääkäri oli kirjoittanut selvityksen ja laittanut sen ruskeaan kirjekuoreen. Tuo kuori pojalla oli ruskeassa nahkasalkussa, jonka isä oli siannahkalla kiillotellut pojan matkaan. Laukussa oli leipää ja suolalihaa ja saattoi siellä olla jokunen kuivattu kalakin. Isä ei ollut uskonut, että sairaalassa annettaisiin pojalle oikeata ruokaa. Köyhä ei koskaan uskaltanut jäädä toisten armoille. Siinä saattoi käydä huonosti.
Kolme viikkoa oli kulunut äidin hautajaisista, kun meille kotiin tultiin kertomaan isän kuolemasta. Isä oli ollut muutaman kilometrin päässä lehmähakaa korjaamassa ja lekan varresta hänet hengettömänä löydettiin. Hän olisi täyttänyt kolmen päivän päästä neljäkymmentä vuotta. Muistan vielä, miten katsoin viestin tuojaa kauan aikaa aivan hiljaa ja sitten käännyin katsomaan pieniä sisaruksiani, jotka tekivät kuka mitäkin. Neljä siinä oli ja nuorin vasta viisivuotias. Kun suruviestin tuoja oli hävinnyt pihasta, istuin tuvan penkille miettimään. Minulla ei ollut aikaa eikä tarmoa itkeä, sillä hyvin nopeasti ymmärsin, että olin nyt perheen vanhin. Kolmetoistavuotiaana minun vastuullani oli viisi minua nuorempaa sisarusta, neljä kotona ja Hannu Oulussa sairaalassa.
Isä haudattiin viikon kuluttua kuolemasta, mutta kovin paljon en siitä muista. Pelloilla kasvoi heinää ja kauraa ja vähän ruista. Perunaa istutettiin joka kevät omiksi tarpeiksi ja navetassa oli lehmä tai kaksi lypsettäväksi. Ruokaa minä varmastikin ajettelin silloin eniten. Miten saisin kaiken talteen ja riittämään pitkäksi talveksi, ettei tarvitsisi keneltäkään mitään pyytää. Se oli näyryyttävää.
Kun Hannu parin kuukauden päästä tuli kotiin, meillä ei enää ollut isääkään. Istuimme elokuisena iltana joenrannan törmällä ja Hannu kertoi, miten oli saanut tietää isän kuolemasta. Meillä ei silloin tietenkään ollut puhelinta eikä minulle ollut tullut mieleenkään kirjoittaa Hannulle eikä varmasti tuota asiaa ollut kukaan muukaan ajatellut. Yhtenä aamuna, kun hoitaja oli tullut Hannun vuoteen vierelle, tämä oli itkenyt. Kun hoitaja kysyi itkun syytä, Hannu oli näyttänyt hänelle sanomalehteä. Siinä oli ollut isän kuolinilmoitus ja alla kuuden lapsen nimet. Hänenkin nimensä siinä oli näkynyt. Kun yksitoistavuotiaana saa kuolinilmoituksesta tietää oman isänsä kuolemasta, on yksin. Silloin on aivan varmasti yksin. Tuota asiaa olen monta kertaa elämäni varrella ajatellut. Miten tärkeää silloin oli pysyä hengissä. Se oli jopa niin tärkeää, ettei ehtinyt kuolleestä isästään edes omalle veljelleen kertomaan, kirjoittamaan lyhyttä kirjettä.
Vuosikymmenet ovat vierineet, kuluneet nopeasti, liian nopeasti. Minulle jäi sinä kesänä niin suuri vastuu, etten sitä silloin onneksi ymmärtänyt. Mutta kaikista meistä tuli kunnollisia ihmisiä eikä kenenkään tarvinnut lähteä kotoaan pois. Siitä asiasta olen hyvin onnellinen. Sisarusten kuuluu saada kasvaa yhdessä. Aineellinen puute ei tee vajavaista ihmistä, mutta huolenpidon puute vammauttaa ihmisen lopuksi elämäksi."
Osia tästä tarinasta kuulin muutama päivä sitten ja osan täytin niillä ajatuksilla, jotka kuunnellessa liikuttuneeseen mieleeni tulivat.
torstai 2. kesäkuuta 2016
Koti-ikävä
Kuovi kaarsi peltoaukean yllä. "Kuuuui, kuuuui, kuuuui." Sotilaat kokosivat ja pakkasivat varusteitaan viereisen metsäsaarekkeen auringon lämmittämillä sammalmättäillä. Oli oltu jo viikko loppusodassa. Nuoret upseerioppilaat olivat väsyneitä pitkien päivien taisteluharjoituksista ja kipinävuoroista ja yöllisistä vartioretkistä leirin ympärillä.
Varusteet pakattiin polkupyörän päälle ja valmistauduttiin pitkään polkupyörämarssiin takaisin kasarmille. Matkaa oli kolmekymmentä kilometriä. Noustiin pyörän selkään ja raskas matka alkoi. Oli kulunut jo kolme viikkoa viimeisestä lomasta ja kotiin teki mieli. Kun matka olisi taitettu, perillä odottaisi littera lomalle, matkalippu junaan tai linja-autoon ja kokonainen viikonloppu tutuissa kotimaisemissa.
Noustiin jyrkkää mäkeä ylös ja voimat hupenivat raskaan pyörän polkemiseen. Mäen päällä tuli vastaan hevonen, jonka kärryssä höyrysi sontakuorma. Palavan lannan haju levisi imelänä pitkin tietä, ja mäkisille pelloille jo levitetyn sonnan tuoksu virisi pistävänä. Pyörän kettinki rahisi.
Kuului komento laskeutua pyöriltä. Pyörät kaadettiin tien sivuun ja nuorukaiset oikoivat väsyneitä vartaloitaan ja vetivät sieraimiinsä kevätkesän sonnantuoksuista ilmaa. Hevonen kuormineen ohitti miehet hyvin verkkaisesti astellen. Sillä ei ollut mitään kiirettä, sillä se tiesi levitysurakan jatkuvan vielä pitkälle kesään.
Istui tienvarressa pyöränsä vieressä nuori upseerioppilas, päiväkausia metsässä taistellut, väsyksiin asti valvonut nälkäisenä ja janoisena. Vesipullossa ei ollut enää monta pisaraa ja ruoka oli vielä kilometrien päässä. Hän haistoi leudon lempeän ilman tuoman sonnanhajun ja kyynel vierähti paksuna ja täytenä pölyiselle poskelle ja päiväkausien parransängelle. Mies muisti kotipellot, keväiset askareet ja äidin lämpöisen pullapitkon, kylmän maitolasin. Koti-ikävä kouraisi jämerällä talikolla syvältä sontakärryn pohjalta.
Varusteet pakattiin polkupyörän päälle ja valmistauduttiin pitkään polkupyörämarssiin takaisin kasarmille. Matkaa oli kolmekymmentä kilometriä. Noustiin pyörän selkään ja raskas matka alkoi. Oli kulunut jo kolme viikkoa viimeisestä lomasta ja kotiin teki mieli. Kun matka olisi taitettu, perillä odottaisi littera lomalle, matkalippu junaan tai linja-autoon ja kokonainen viikonloppu tutuissa kotimaisemissa.
Noustiin jyrkkää mäkeä ylös ja voimat hupenivat raskaan pyörän polkemiseen. Mäen päällä tuli vastaan hevonen, jonka kärryssä höyrysi sontakuorma. Palavan lannan haju levisi imelänä pitkin tietä, ja mäkisille pelloille jo levitetyn sonnan tuoksu virisi pistävänä. Pyörän kettinki rahisi.
Kuului komento laskeutua pyöriltä. Pyörät kaadettiin tien sivuun ja nuorukaiset oikoivat väsyneitä vartaloitaan ja vetivät sieraimiinsä kevätkesän sonnantuoksuista ilmaa. Hevonen kuormineen ohitti miehet hyvin verkkaisesti astellen. Sillä ei ollut mitään kiirettä, sillä se tiesi levitysurakan jatkuvan vielä pitkälle kesään.
Istui tienvarressa pyöränsä vieressä nuori upseerioppilas, päiväkausia metsässä taistellut, väsyksiin asti valvonut nälkäisenä ja janoisena. Vesipullossa ei ollut enää monta pisaraa ja ruoka oli vielä kilometrien päässä. Hän haistoi leudon lempeän ilman tuoman sonnanhajun ja kyynel vierähti paksuna ja täytenä pölyiselle poskelle ja päiväkausien parransängelle. Mies muisti kotipellot, keväiset askareet ja äidin lämpöisen pullapitkon, kylmän maitolasin. Koti-ikävä kouraisi jämerällä talikolla syvältä sontakärryn pohjalta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)