Joutsen on luotu uimaan eteenpäin

Jokainen raaja on tärkeä. Kun on kaksi jalkaa, käveleminen onnistuu oikein hyvin. Voi hypätä tasajalkaa, kinkata vasemmalla tai oikealla jalalla, voi ponnistaa vaikkapa jokaisella askelella vuorotellen. Kun on kaksi kättä, voi soittaa kitaraa tai viulua, voi heittää moukaria tai ampua jousella. Mutta hyvin tulee kuitenkin ihminen toimeen yhdellä jalalla tai yksikätisenä. Puuttuva raaja voidaan korvata keinotekoisella ja mukava meno jatkuu melkein kuin ennenkin tai paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Mutta toista on vaikkapa joutsenella.
Jos joutsen menettää toisen jalkansa, sen elämä on ohi. Ei voi nousta lentoon yksijalkainen, suuri ja pitkän nousukiitojuoksun tarvitsema lintu. Sinne jää järvelle kuolemaan räpylätön joutsen. Yrittää uida sen, minkä yhdellä räpyläjalalla voi, mutta nopeasti on eväs syöty. Yksijalkainen joutsen kun joutuu uimaan ympyrää, ja sen nyt tietää jokainen, että kun pää on pyörällä, ei eväs maistu, ja jos maistuu, tulee huono olo. Ja jos ei tule pyöriessä huono olo, loppuu eväs ympyrän alalta. Kaikki vaihtoehdot johtavat varmaan manalaan. Hankalaa on siis pärjätä yhdellä raajalla, jos ei ole ihminen. Ja varsinkin, jos on joutsen, lentämään luotu ja suoraa eteenpäin uimaan.

Taistelussa villiä luontoa vastaan ja sen puolesta

Aurinko alkoi viistää aamunkirkkaalla sädesirpillään koillisen pintaa. Yöllisen sadekuuron viimeiset pisarat putoilivat peltikattoon ja napsahtelivat: tap, tap, ja rännien torvet lirittivät hiljaisesti. "Tsäk, tsäk, tsäk." Rastas heräili aamuruualle ja puheensa välissä kuulosteli, missä matonen kylkeään käänsi tai jompaa kumpaa päätään ojenteli. Rapisi. Villin luonnon vapaa ja voimakas vaeltaja, kolojen kaivertaja, vihon viimeisen murusen vangitsija, kaikenkarvainen kolttostentekijä juoksi talon vinttiä päästä päähän. Exodus.
Kaukana tehtaassa naiset ja miehet hämmensivät juustokattilaa. Toisella puolen laitosta valmis juusto kulki hihnaa pitkin ja leikkuri leikkasi siitä palasen ja kätevä kone pakkasi neljän sadan gramman juustoköntän kauniiseen pakettiin. Pihaan ajoi kuorma-auto ja siihen lastattiin 50.000 kiloa juustoa kauppojen hyllyille toimitettavaksi eri puolille pohjoista Eurooppaa.
Astuin elintarvikeliikkeeseen. Kävelin juustotiskin luokse ja otin hyllystä mainion paketin 17 prosentin juustoa. Leikkasin siitä sormenpään kokoisen kuution ja asensin sen ansaan.
Viikon kuluttua tulin talolle uudestaan. Avasin varovasti oven, sillä pelkäsin villiintyneen lauman hyökkäystä. Olin järjestänyt niiden johtajalle ansan keittiön kaapiston eteen, virittänyt vihin, ohjannut ylvään lajinsa edustajan varmaan kuolemaan, ja odotin sen lajikumppaneiden vihapäissään kostavan johtajansa katalan kuoleman. Astuin varovasti sisään ja kävelin keittiöön. Ansassa makasi mahallaan jalat levällään reilun kymmenen sentin mittainen, kauniin ruskea metsähiiri kuolleena kuin kivi. Ei ollut lajikumppaneita sitä suremassa, ei kostamassa kuninkaansa kuolemaa. Nostin loukun, katsoin siihen kuollutta karvapallosta, kannoin sen ulos ja puistelin metsän reunaan. "Hyvästi, kuningas." Vai oliko se sittenkin kuningatar. Enpäs tullut katsoneeksi. Ja nyt sen nälkäiset lapset huutavat kadonnutta äitiään jossakin hiirenkolossa ja minä sen kuin mässäilen lopuilla Arlan kevytjuustoilla. Niin. Taistelu villiä luontoa vastaan on aina raakaa. Ja pienimmät sen taistelun aina häviävät.
"Viiiiiiiiiiiiiiiiíiiiiiiiiii'iiiiii." "Läps!" Punainen kohouma alkaa nousta käsivarteen. Huti. Näen pienen, mustan pisteen kaikkoavan alkukesän yöhön. Rastas istuu oksalla ja laulaa: "Tsäk. tsäk." Mato kääntää kylkeään ja miettii, kummalla päällä tänään ajattelisi. "Viiiiiiiiiiiiiii." Kloks. "Tsäk, tsäk." Slurps. "Tsäk, tsäk." Punainen pahkura käsivarressa kasvaa ja paisuu. Kuusen oksalla istuu kylläinen rastas vatsaansa pullistellen. Sinne katosivat rastaan iltaruuaksi verentäysi hyttynen ja maan mojova matonen.

Aavaa ulappaa vai pinnanalaista karikkoa

Ei kai tämä elämä ole sen kummempaa kuin vaikkapa merenkulku. Tarkoitan elämällä sitä päivien ja viikkojen ja kuukausien ja vuosien nauhaa, jonka jokainen kulkee päästä päähän. Merellä voi katsoa joko rannan kiviä, lähintä saarta, kaukaista niemeä tai kenties luotoa jossakin hyvin kaukana. Mutta merellä ei näe vastarannalle. Tietää, että ranta on vastapäätä ja voi kartasta katsoa, miltä se ranta noin suurin piirtein näyttää, mutta suoraa näköyhteyttä ei omin silmin saa.
Ihminen syntyy rannalle ja alkaa siitä vähitellen pyrkiä kauemmas ja kauemmas, yhä uusille vesille. Milloin on edessä kiviä ja karikoita, milloin saaria hulahulatyttöineen tai rantapoikineen. Joskus nousee myrsky ja yrittää kaataa aalto aallon jälkeen vettä niskaan, ja jotkut hukkuvat, jotkut taistelevat läpi vellovien vesien taas kohti uutta auerta. Joskus kolahtaa vene aivan suunnittelemattomaan rantaan, joskus katsotaan kompassista tarkat lukemat ja soljutaan hallitusti toivottuun satamaan.
Mitä kauempaa asioita katsoo, sen helpommilta ne näyttävät. Rannalta katsoen vesi on joskus tyyni, toisinaan mustan puhuva hornankattila. Mutta kun noustaan sata kilometriä taivaankanteen, meri näyttää aina vaan siniseltä rauhan tyyssijalta. Ystävät, toiset ihmiset purjehtivat omia reittejään ja olemme vain sen tiedon varassa, minkä heiltä saamme. Jos he sanovat, että matka on koko ajan sujunut mukavissa tuulissa ja leppeille laineilla, uskottava on, jos ei muuta ole nähnyt. Voi kuvitella, että vain itse aina eksyy myrskyn silmään, että vain itse on koko ajan kivillä, että vain itse saa tanssia hulahulaa.
Elämä ja merenkulku on kuitenkin aina vain keskimäärin. Se on keskimäärin mukavaa. Se on keskimäärin hankalaa. Se on keskimäärin vaikeaa. Se on keskimäärin riemukasta. Se on aavaa ulappaa ja pinnanalaista karikkoa. Joskus voisi aivan vaikka omaa huolenpitoaan kysyä ystävältä, milloin hän on kolahtanut viimeksi kiveen. Ja jos hän kertoo, hän puhuu totta. Jos ei kerro, on aika istahtaa taas rannalle ja katsoa aavaa ulappaa ja ihmetellä: joku luulee voivansa seilata läpi elämän ilman ainuttakaan haveria.

Kuumia kesiä salarakkaalle

Pääministerin puhelimen tekstiviesti (lipsahti julkisuuteen): "Rakas Riitta. Minä olen sinun ystäväsi ikuisesti ja uskon, että meillä on vielä monta mukavaa yhteistä kesää. Älä pelkää, että sinut nyt hylkäisin."

Iltalehden otsikko: "Pääministeri tahtoo pitää tiukasti kiinni salarakkaastaan ja lupaa tälle kuumia kesiä."

Miksi pääministeri oli tuollaisen viestin lähettänyt. Hän oli saanut naistuttavaltaan tekstiviestin, johon oli halunnut vastata välitömästi. Viesti oli ollut seuraavanlainen. "Ystäväni, Matti. Sain tänään tietää, että minulla on rintasyöpä. Pelkään tämän olevan viimeinen kesäni. Olethan ystäväni. Minua pelottaa."

Tarina on siis kuvitteellinen, mutta silti siitä pitää lukea jokainen rivi väärinkäsitysten välttämiseksi.

Näkyykö pohja?

Olipa pariskunta kalalla kirkasvetisellä järvellä, kun metrinen hauki tarttui uistimeen. Kala taisteli miestä vastaan eikä suostunut elävänä veneeseen nousemaan, vaikka mies tuota vonkaletta väsytti ja väsytti, kiristi ja löysäsi. Haavi oli unohtunut rantaan eikä miehen auttanut muu kuin tehdä rankka päätös: veteen vaan ja hauki syliin. Kysyi kuitenkin ensin vaimolta, näkyikö pohja. Vaimo vastasi pohjan hyvin näkyvän, ja mies hyppäsi onkineen, vaatteineen veteen ja katosi saman tien. Näin jälkikäteen on helppo naureskella ja viisastella, mutta jäipä mieheltä kysymyksen motiivi selventämättä ja naiselta tarkoitus varmentamatta. Pohja kyllä näkyi, mutta noin neljässä metrissä, ja niin mies meni onkineen, kaloineen pohjaan asti, kunnes keuhkojen ilma nosti miehen pintaan ilman kalaa ja pyyntivälineitä. Sanotaan, ettei kysyvä tieltä eksy, mutta pohjaan saattaa mennä kuin kivi.

Rääkisallaattia kinamatissa

Minulla on nyt oikein selkeä ja mukava käsitys, miten fingelska syntyi. Ja että niillä, jotka tuota kieltä puhuivat, oli oma, tiukasti rajattu ymmärtäjäpiiri, jonka sisäpuolelle päästäkseen piti saada samat kokemukset, nähdä samat paikat ja tapahtumat. Kun mentiin haalille tanssimaan, ei tuota voinut ymmärtää kukaan muu kuin haalilla tanssimassa ollut.
Minä kävin viikonloppuna syömässä kinamatissa rääkisallaattia ja se oli minusta oikein hyvää, jäisen raikasta ja virkistävän viilentävää ja vähän mahaa täyttävääkin, vaikka oli vain pienoinen annos. Tuon ruokapaikan ja ruuan taitaa ymmärtää aika suppea lähipiiri, mutta uskon jo tämän kesän aikana jonkun muunkin ymmärtävän, mitä syödään ja missä. Katsotaan.

Oli Jumala taas hyvin kaukaa viisas

Oli Jumala taas hyvin kaukaa viisas niin kuin usein on ollut: keksi laittaa miehen kivekset harrikan satulaa vasten;-)

Utuhunnutettu kevätmorsian

Nyt aivan lähipäivinä saan taas kokea yhden kauneimmista ja tuoksuisimmista luonnonilmiöistä maailmassa. Koivuihin kasvaa tuskin silmin nähtävä, vaistottava, huumaavan hurmaava vaalean vihreä utuhuntu kuin parfymoitu kesälämmön aavistus, kuin hento usva aamuauringon alla lämpenevällä vedellä. Tuo kaunis, läpikuultavan vihreä värihuuma kestää vain muutaman tunnin, ehkä päivän ennen kuin puhkeaa täydellisen vihreäksi verhoksi koivuihin.
Paukkaavan pakkasen, kaiken särkevän ja murtavan teräsjään ja lumituiskujen, ihmistä pieksävän talviviiman ja räntäsateen jälkeen tuo alkukeväinen tuokio on kuin naisen pehmeän käden herkkä hipaisu pimeiden kuukausien koskemattomuuden jälkeen, utuhunnutetun, huumaavan tuoksuisen kevätmorsiamen suudelma nivusiin.

Lintuja ja ääniä

Istuskelin aamusella ulkona terassilla ja kuuntelin kevätkiihkoisia lintuja. Mietin, miten mukava olisi tietää, mikä lintu mitenkin laulaa, mutta tarkemmin asiaa pohdiskeltuani asialla ei ole kovinkaan suurta merkitystä. Joku noille linnuille on joskus nimen antanut oman mielikuvansa ja -halunsa mukaan, joten aivan sama oli minunkin niin tehdä. Joku lintu lauloi kuin Maija Vilkkumaa kiekaisten viimeisen tavun ja niinpä sitten pihakoivussa lauloi aurinkolauluaan Maija Vilkkumaa ja lensi jonnekin toiseen puuhun vilkkumaan. Eikä aikaakaan, kun jo Matti ja Teppo yhtyivät kaksiääniseen lauluun keskenään keskustelemaan.
Pian pihalle lensi punakylkinen, laikkurintainen ja viiruohimoinen, räkättirastaan kokoinen lintu ja alkoi paiskoa suunnattomalla vimmalla ruohomättäitä ilmaan. En ollut tuollaista touhusiivekästä koskaan aikaisemmin nähnyt. Pari mätästä oli ilmassa ja kolmatta se jo oli viskaamassa, pysähtyi kuin kuuntelemaan ja nappasi mättään alta paljastuneen matosen ja nieli sen aamusta kyllästyvään vatsaansa. Nimesin linnun mätäsnakkeliksi. Tarkistin sitten illalla lintukirjasta tuon linnun oikean nimen ja suvun ja puoliksi olin linnun tiennyt. Se oli punakylkirastas, neljänneksi yleisin lintu Suomessa, mutta enpä vain ollut tuotakaan ylitouhukasta lentävää ennen toimessaan nähnyt. "Katsokaa taivaan lintuja..." ja niin edelleen. Eivät ne ehkä kovin paljon huomisesta murhetta kanna, mutta kovasti ne ääntä pitävät ja työtä tekevät, jotta mahansa täyteen saavat ja sukua jatkamaan pääsevät.

Toiset pärjäävät koulussa, toiset elämässä

Luin tänään piirustuksen (nyk. kuvaamataito) opettajani, Österbergin Ramin Nivala-lehteen piirtämän ja käsikirjoittaman tarinan, jossa poika voitettuaan sääveikkauksessa polkupyörän tuumaa toisten pärjäävän koulussa ja toisten taas elämässä. Kun tapaan nuoren ihmisen, voin muutaman sekunnin jälkeen sanoa, kuka varmasti pärjää ja kuka varmasti menestyy tavalla tai toisella riippumatta koulumenestyksestä. Usein nuo menestymiset kulkevat rinta rinnan, mutta hyvin usein myös aivan omia polkujaan. Noita asioita jokainen pohtikoon sisällään.
Tänään tapasin nuoren miehen, joka reippain askelin käveli jalkakäytävällä minua vastaan kamera kaulassa heilahdellen. Mies oli saanut kesätöitä paikallislehdestä ja oli silmin nähden iloinen työstään. Olin lukenut hänen menestyksestään valtakunnallisessa kilpailussa ja onnittelin häntä. Kädenpuristus oli vahva kuin miehen mieli. Ja tarttuipa tuo nuorukainen heti tilaisuuteen ja kysyi, voiko tehdä minulle yhden kysymyksen ja ottaa valokuvan. Lupasin tietysti. Kysymyksen kysyi ja kuvan otti ja jatkoi nuoruuden innolla matkaansa hyvän päivän toivotettuaan. Ajattelin, että tuo ihminen pärjää elämässään eikä hänen eteensä tule ongelmaa, jota ei kykene selvittämään. Ihminen, joka tarttuu tilaisuuteen samalla intuitiolla ja palolla, löytää aina valon tunnelista, mahdollisuuden mahdottomasta, auringon lumimyrskystä. Ja mikä kummallisinta, tuollainen välitön into tarttuu kuin auringonvalo rusketuksena ja vitamiineina. Toiset pärjäävät koulussa, toiset elämässä ja jotkut oman elämänsä rakentajat siellä, missä kulloinkin sattuvat olemaan.

On(ko) vaikeaa olla mies

Joskus pysähdyn katsomaan jotakin asiaa muutamaksi minuutiksi, tunniksi tai jopa päiväksi putken läpi vain tiettyjä asioita valikoiden ja niihin keskittyen. Eilen makoilin lattialla tennispalloterapiahoidosta nautiskellen ja katselin samalla televisiomainoksia. On vaikea olla mies, totesin. On vaikea olla reipas ja aktiivinen mies. On mahdoton olla ihan täydellinen mies.
Yli viidelläkymmenellä prosentilla yli 50-vuotiaista miehistä on eturauhasvaivoja. Rauhanen on joko suurentunut tai voipa olla jostakin vakavammastakin vaivasta kyse. "Suihku on heikko tai rakko ei tahdo tyhjentyä." Mutta onneksi apu luvataan ihan pienestä luontaistuotenappulasta. Reilusti joka toinen mies kärsii keskivartalolihavuudesta. Ja tuosta tietysti tulevat sydänoireet ja diabeteksen uhka ja nivelvaivat... Apua on kuitenkin saatavilla kätevästi jogurtista ja kevytjuustosta.
Suurella osalla miehistä on erektio-ongelmia. Ei nouse pippeli pystyyn voimakkaastakaan ärsykkeestä. Ei värähdä viisari kiiltokuvia katselemalla eikä edes germaanien luontoelokuva aiheuta toivottua paisuntaa saati, että vuosikymmenten ikäinen avioliitto ja sen mukana seuraava aviokumppani jotenkin vielä mieltä kiihottaisi. Mutta tohtori Tolonen tulee apuun ja kohta toivottu 45 asteen kulma on saavutettu. Ja jos ei mikään noista edellä kerrotuista miestä vaivaa, tukka lähtee päästä tai sieni tunkee varpaan väliin tai kainalot vuotavat kuin paloletku.
Onko vaikea olla mies? No eikä ole. On(ko) vaikea olla (mainos)mies? No eikä ole. On mukava, että on toivoa. On mukava toivoa. Ennen sanottiin, että omena päivässä piti lääkärin loitolla. Nykyisin on paljon helpompaa: riittää, että nielaiset kuutisen kertaa päivässä ja peset hiukset hyvällä sampoolla. Hoikkana on hauska lorotella pitkiä kaaria onnistuneen aktin jälkeen tukka topakasti tuulessa hulmuten. Jos vaan ei niin kovasti selkään sattuisi;-) Mutta tuohon vaivaan auttaa kaksi tennispalloa á 1,20. Taattua laatua vain...

Onassiksen perintö

Istuipa mies valkoisella kalliolla ja mietiskeli niitä ja näitä, pohdiskeli ja käänteli asioita mielessään, väänteli sanoja ja ajatuksia, hämmästytti muita ja hämmästyi monesti itsekin. Välimeren turkoosi laine liplatti, ja tuuli heilutteli leppeästi miettijän mustaa tukkaa.
Komeat pylväät kohosivat kukkulalle ja rakennukset saivat uljaan hahmon. Kelpasi katsella alapuolella näkyvää maisemaa ja yläpuolella aukeavaa sinisen aurinkoista taivasta. Jäi tahroja paperille. Historiaa kirjoitettiin ja Kreikkaa rakennettiin.
Niin kasvoi ja vaurastui Kreikan kansa, tuli kuuluisaksi monista aatostelijoistaan, ja patsaita ja rakennusten eri asteisia raunioita ajellaan maailman ääristä asti katsomaan ja ihmettelemään. Jäi tahroja paperille. Merkittiin muistiin, että virkamiehille piti maksaa vuoden kahdentoista kuukauden ajalta neljäntoista kuukauden palkkaa. Jäi tahroja paperille. Merkittiin muistiin, että metsurien on mentävä ulos töihin metsiä kaatamaan, kun niitä ei aina joka paikassa sisälläkään ole. Ja monta muuta kummallisuutta tuo aatoksistaan rikas kansa henkisen ja ruumiillisen mukavuuden eteen keksi paperille tahrata.
Onassis istui huvipurtensa kannella ja laskeskeli päivän saldoa. Naureskeli, että jokaisen päivän ehtoopuolella piti olla kaiketi muutama kymmenen miljoonaa rahayksikköä rikkaampi kuin aamusella töitä aloitellessa. Yksiköt voivat olla markkoja tai dollareita tai pesetoja tai sekeleitä tai vaikkapa euroja. Ei sillä yksiköllä niin suurta väliä, kun rahalähteen silmä oli aina sama.
Nyt ovat kuninkaat laskeutuneet vuoreltaan kämmenet ylöspäin käännettyinä kuin kerjäläisillä: anna lantti. Ja jokainen suomalainenkin antaa lantin, kun on pakko. Kuningas pyytää. Jokainen suomalainen antaa nyt noille onassiksille 300 euroa epävarmoiksi saamisiksi, kun elivät kuin viimeistä päivää ja söivät ja joivat enemmän kuin tienasivat. On mennyt Kreikan maan talous kuralle totta tosiaan. Ovat huvipurret saavuttaneet lakimittansa eikä rahaa enää tule. Siksi sitä pitää pyytää vaihteeksi kansalta, tuolta ikiaikaiselta lähteensilmältä, pienimmältä, mutta tuottavimmalta. Meille jäi vain Onassiksen perintö: mies valkoiselle kalliolle tukka tuulessa hulmuten istumaan seuranaan vain ajatus: annan toisten mä talletella suuret setelit, ne multa pitkät vain saa...

Paistovalmis puolivalmiste maistuu ikänäköiselle

Miksikähän tätä ikänäköä sanotaan likinäöksi, vaikka juuri likelle ei mitään näekään, mutta kauas melkein liiankin hyvin. Olen tässä suhteessa evoluution kanssa eri mieltä. Kyllä jo näihin vuosiin ihmiskunnan historiaa ja kehitystä olisi pitänyt tapahtua muutos parempaan eli mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sen tarkemmin hänen kuuluisi nähdä juuri lähelle. Kuka kumman luoja voi kuvitella, että vaara uhkaa ihmistä jossakin taivaanrannalla tai iäisyyksien päässä horisontissa tai vielä epätodennäköisemmin kuussa, kun todellisuudessa vaaranpaikat ovat varpaan juuressa. On minustakin tosin mukava katsella otavaa talvitaivaalla ja kuun kauniita kelmeyksiä, mutta paljon mukavampi olisi vaikkapa nähdä soittaa kaverille tai lukea mukava tekstiviesti tai rattoisa romaani iltahämärissä. Mutta eipä vain näe mitään ilman plussalaseja.
Ystäväni Sinikka ja Vippe tekevät parhaillaan matkaa ylämaalla eli tuolla Skotlannin suunnalla missä lie. Ja kertoi Visa juoneensa jossakin taukopaikassa jämerää ja konstailemattoman makuista tuoremehua litran verran ennen kuin oli lukulasit löydettyään lukenut myös sen pienen tekstin purkin kyljestä. Olipahan siinä kerrottu tuotteen olevan maukkaimmillaan, kun siihen lisättäisiin neljä osaa vettä.
Totta on, että ikänäköinen saa uusia makuelämyksiä. Itse söin viime viikolla puoliraakoja Lidlin voisarvia, kun en nähnyt lukea pakkauksen kyljestä niiden olevan parhaimmillaan kuuden minuutin ajan 200 asteen lämmössä paistuttuaan.