Isä, älä kiusaa

Minulla on kolme poikaa ja olen heistä kaikista hyvin ylpeä ja onnellinen. Kasvatin heidät omalla tavallani ja siitä olen vastuussa itselleni, pojilleni ja heidän ympäristölleen. Millaisia heistä tuli, on osin sen työn syytä tai hedelmää, mitä minä ja heidän äitinsä tekivät tai tekemättä jättivät niinä vuosina, kun pojat kotona asuivat. En odota tuosta kasvatuksesta keneltäkään kiitosta enkä vastaanota moitteita sen enempää kuin itsekään kenenkään muun kasvatustyötä arvostelen. Tuolla haluan vain rakentaa aasinsiltaa kristinuskoon ja sen syntyyn ja perusteisiinkin.
Kristinusko on kiusaamiseen ja pahoinpitelyyn perustuva uskonto kaiketi aivan samalla lailla kuin kaikki muutkin uskonnot. Jumalakin kiusasi Jeesusta milloin erämaassa, milloin ristillä. Hän saattoi Juudaksen pettämään oman poikansa, jotta tämä olisi vangittu ja pahoinpidelty. Sanotaan, että tuo kaikki tapahtui vain sen tähden, että me ihmiset saisimme syntimme anteeksi.
Jos naapurini kävisi varastamassa minulta auton ja ajaisi sen Kuoppasillalta jokeen, minulle ei tulisi mieleenikään piiskata saati vangita ja ristiin naulita omia poikiani naapurini syntien tähden. Joskus annoin pojille tukkapöllyä heidän omien (minun mielestäni) typerien tekojen tähden ja olen myöhemmin noita kovia kurituskeinoja heiltä anteeksi pyytänyt ja ne anteeksi saanut. Mutta väkivallalla on monet kasvot. Väkivalta satuttaa aina ja sen hyvin ymmärrän. Tukistaminenkin on väkivaltaa. Se satuttaa, mutta se ei välttämättä vahingoita.
Kristinusko on väkivallan oppia. Pommit räjähtelevät toreilla ja metroissa, kun marttyyrit pyrkivät taivaaseen, ja miekat kalisevat ja tykit jyskävät ristiretkeläisten auratessa uskolle tietä. Väkivallan kautta ihmiset saavat anteeksi pahat tekonsa. Väkivallan kautta ihmiset saavat rakkautta. Siksi minun on niin vaikea olla kirkkouskovainen, koska en usko isään, joka pettäisi tai jättäisi oman poikansa, oman lihansa ja verensä sillä omituisella syyllä, että muut saisivat omat tyhmyytensä anteeksi.
"Isä, älä kiusaa." Jos minun poikani olisivat minulle joskus nuo sanat sanoneet, itkisin niitä vieläkin. "Eli Eli lama sabachthani?" Hmm. Miksikähän taas sataa?

Pariisin posti, Pariisi

Joskus joitakin vuosia sitten (ehhehhehhe) ystäväni Vippe suunnitteli matkaa Pariisiin ja meidän Suomeen jääneiden kavereiden piti suunnitelman mukaan lähettää hänelle jossakin vaiheessa lisää rahaa. Mutta mihinkäs osoitteeseen me kirjeen toimittaisimme. Vippe. Parriisin posti. Parriisi. Eiköhän se tuolla olisi löytynyt.
Naapurin pieni poika suunnitteli matkaa Turkuun veljensä luokse. Epäilimme, josko hän oikeaan osoitteeseen osaisi.
- Minä menen asemalle ja kysyn, missä meijän Veikko asuu.
Vähän tuollainen nyt hymyilyttää. Kaikkea sitä lapsena ja nuorena...Ehhehhehhe

Mutta eipäs nauretakaan mokomalle. Sain eilen naapurimaasta vakuutuslaskun karhukirjeen. Olin lukemani mukaan unohtanut maksaa juuri hankitun vapaa-ajan asunnon vakuutusmaksun. Kirje oli kierrellyt päiväkausi siellä ja täällä ja tuli minulle monta päivää tuon perintäkirjeessä mainitun eräpäivän jälkeen. Kuoressa oli osoite:

Hannu Hartikainen
Välikyläntie
Finland

Montakohan Välikyläntietä Suomessa mahtaakaan olla? En tiedä, mutta kirjeen seikkailuun kuluneen ajan perusteella voi päätellä niitä jokusen olevan. Ja olihan tuo kirje sentään lasku. Ja olihan tuo kirje sentään vakuutusyhtiön lasku. Ja olihan tuo kirje sentään vakuutusyhtiön perintälasku, jonka eräpäivä oli jo ohi. Mitäs tuosta, jos me kossit leikillämme lähetämme postia tuttavalle Parriisin postiin, mutta että vakuutusyhtiö lähettää laskun pelkästään osoitteella Suomi. Toivottavasti mitään ei satu tai jos sattuu, vakuutus silti korvaa.
Kyllä postipojat ovat näppäriä. Ehkä se laskukin jossakin matkansa vaiheessa osaa tulla oikeaan kaupunkiin.

Oikeaa kansanperinnettä

Joka pääsiäinen käydään samaa hedelmällistä keskustelua, saako pohjalainen trulli virpoa karjalaisten kirjavilla vitsoilla. Nyt sitten asiaan puuttui vähäsen myös ortodoksinen kirkko.
- Eihän se oikein sopivaa ole. Kun pakanallinen ja uskonnollinen perinne kohtaavat, siinä syntyy tietynlaista ristiriitaa.
Mutta. Mutta jos oikein tiukasti pitäydyttäisiin niissä oikeissa perinteissä, me ajelisimme vielä kivipyörärattailla, koska perinteistä kivipyörää ei saa muuttaa kumipyöräksi. Tai purisimme Jenkki-kuusenpihkaa, koska perinteistä kuusenpihkaa ei saa muuttaa purukumiksi.
Perinteiset lastenleikit ovat LASTEN LEIKKEJÄ, jotka elävät, kasvavat ja muuttuvat lasten ja sukupolvien mukana. Joskus Karjalassa pienet tytöt ja pojat lähtivät pääsiäisen aikana virpomaan tuoreeksi ja terveeksi ja joskus Pohjanmaalla pienet tytöt ja pojat lähtivät trulleilemaan ja mörköilemään niin jouluna kuin pääsiäisenäkin. Kun sitten tulivat asfalttitiet ja uudet autot ja televisiot ja radiot ja tietokoneet, ihmiset alkoivat liikkua tavalla tai toisella paikasta toiseen ja tavat levisivät, kohtasivat ja yhtyivät. Kohtasivat tiellä toisensa karjalaisten jälkeläiset virpovitsoineen ja pohjalaisten jälkeläiset trulleineen ja syntyipä tuosta kohtaamisesta aivan ihanainen virpova pikkutrulli. Mikähän tuossa kansanperinteessä ihmisiä niin kismittää. Ettei vain olisi se lapsen oikea usko johonkin kadonnut. Ei kai sentään.
"Virvon, varvon tuoreeks terveeks..."
Kristus nousi kuolleista - totisesti nousi. Perinteistä huolimatta;-)

Kemiallista sodankäyntiä

Kun maa keväällä sulaa pinnaltaan, edellissyksynä maan pintaan jäänyt marto aines alkaa haista rapakolle. Vain muutamana päivänä talven ja kesän kynnyksellä tuo imelä haju, oikeastaan tuoksu nousee sieraimiin ja pyörittää mustavalkoista elokuvaa, keinuttaa hulahulavannetta, hyppyyttää rinttaa ja kumilankatwistiä. Luonnon kemiallinen sodankäynti tylsyyttä vastaan käy kaikella voimallaan äänettömästi, hiipien, mukaansa temmaten, pysäyttäen.
Voi, miten rakastankaan rapakon tuoksua kauniina kevätpäivänä. Se on napalmia minulle.

Kengännauhat

Äiti sanoi minulle monta kertaa: "Äiti." Ja niin minä opin sanomaan tuon sanan. Vuodet kuluivat, sanat lisääntyivät, kieli kehittyi. Opin pää- ja sivulauseet, lauseenvastikkeet, pronominit, sijapäätteet. Opin äidinkielen.
Luultavasti hyvin pienenä lapsena kuljeksin kesät avojaloin. En tosin muista, mutta varmaan äitini opetti käytännön pakosta minutkin sitomaan omat kenkäni itse jalkaan, kun lämpimät kesäpäivät olivat ohi ja syysjää pakotti pukeutumaan kenkiinkin. Hämärästi muistelen, että perussääntönä oli osata sitoa kengännauhansa ennen kuin meni kouluun. Sanottiin, ettei opettajalla ollut aikaa kaikkien lasten kengännauhoja sitoa.
1. Kiristetään nauha vetämällä reikäpari kerrallaan nauha tiukaksi.
2. Kiristetään nauha vielä ylhäältä asti voimakkaasti vetämällä.
3. Tehdään nauhojen päihin kaksi lenkkiä.
4. Lenkit sidotaan solmuun - ei umpisolmuun.

Ja niin minä tein. Ja teen, piru vie elämäni loppuun asti, vaikka kaikki maailman sivistyneet nauhansolmijat minulle nauraisivat ja ilkkuisivat. En halua omaksua kenenkään muun tapaa solmia kengännauhoja. "Tehdään puolihuolimattomasti vain toiseen nauhanpäähän lenkinomainen ja sitten muljautetaan puolihuolimattomasti toinen nauha alta ja samalla mukamas sekin lenkitetään ja kiristetään ja sitten koko juttu on ohi." Höpsistä. Nauha ei kiristy kunnolla. Mutta kun tehdään rauhassa kaksi lenkkiä ja ne sidotaan nätiksi solmuksi, minun kenkäni pysyy hyvin jalassa tuomiopäivään saakka. Muitten kengistä huolehtikoot jokainen itse.

Kynän keksijä

Kynän keksijä näki kynän näkynä. Eihän tuossa mitään. Mutta kun miljardi kiinalaista lorkki jos jonkinlaisten liemien ja kulhojen kanssa ja liotti yhtä jos toistakin ainetta ja viimein sukupolvien saatossa onnistui saattamaan liemet ja aineet vastakkain, syntyi pala paperia. Noin se monesti menee. Vähän sattumalta, vähän järjellä, vähän aatostellen, vähän funtsien, vähän vahingossa. Aina jotakin syntyy tai on syntymättä tai peräti katoaa kokonaan. Tähän väliin on pakko kertoa tarina miehestä, joka yritti sammuttaa nokipaloa vesiämpärin kanssa. Sanoi, ettei sen jälkeen ole sitä samaista ämpäriä onnistunut löytämään, josta veden kaatoi nokipaloiseen savupiippuun. Varsinainen Copperfield. Mutta paperiin taas.
Oletko nähnyt paperikonetta? Semmoinen ei synny enää vahingossa, vaan pitää insinöörin jos toisenkin tasan tarkkaan tietää, mitä on tekemässä. Paperiapa hyvinkin. Kyllä tuonkin vielä ymmärtää. Mutta että keksitään paperikone, joka valmistaa vessapaperia. Ja kone, joka valmistaa kuvioitua ja painettua vessapaperia melko halvalla. Ja kone, joka painaa kiiltokuvapaperia tai kirjepaperia tai voimapaperia tai kartonkia tai pahvia tai...
Ja minä olen onnellinen, kun osaan sitoa kengät jalkaani. Tosin senkin teen vähän lapsellisesti, mutta siitä kerron joskus toiste.

Taivas on sininen ja valkoinen ja minä sen kuin kommentoin

Puhe on mukava juttu. Kun kalat keskustelevat, ne naksuttavat eri taajuuksilla. Viesti kulkee vedessä kauas kaverille asti. Onko kaloilla yleisnaksutus vai naksuttavatko kaikki kalalajit omaa kidustaan tai suutaan (kielestähän ei oikein voi puhua, kun ei ole kalalla kieltä, siis sellaista plpllpplplplpp, jota voi näytellä kavereille)? Viestit lienevät melko yksinkertaisia: vihollisia näkyvissä, onkimies pinnalla, kamelin ruumis pohjalla valmiina syötäväksi, pilkkimies jäissä: kohta tulee ruokaa, kutemaan kaverit; aurinko on jo ylhäällä tai muuta vastaavaa perusviisautta. Mutta kun ihmiset juttelevat toisilleen, siinä kieli käy ja huuli liikkuu ja monenlaiset mielikuvat kuljeksivat tuota pikaa keskustelijoiden välillä. Joku sanoo, että taivas on sininen ja valkoinen, ja kaikki samaa kieltä puhuvat ymmärtävät asian ja näkevät mielessään kuka minkäkinlaisen sinitaivaan pilvineen. Tai joku kertoo nähneensä osuuskaupan pihalla kullanvärisen Jaguarin, ja useimmat näkevät saman tien tuon kuvan omanlaisenaan, mutta melko totuudenmukaisena omassa päässään. Toinen näkee auton ja toinen Korkeasaaresta karanneen kissaeläimen.
Mutta kun ammattiyhdistysväki neuvottelee sopua johonkin puoli valtakuntaa vaivaavaan lakkoon ja vaikka yömyöhään asiaa vatvotaan ja päiväkausia pulmia puidaan, edistystä uteleva toimittaja saa aina saman vastauksen:"En kommentoi." Tai:"Tässä vaiheessa minulla ei ole mitään kerrottavaa." Kukaan ei voi muodostaa päähänsä minkäänlaista mielikuvaa. Kai sitä nyt aina jotakin kerrottavaa on, jos aikuiset, melko tervepäiset ihmiset tuntikausia asiaa jauhavat edes ja taas. Mutta ei vain ole! On se kumma. Minä kyllä, piru vie, kommentoin. Ja piirrän jokaisen aivoon jonkinmoisen kuvan, kun kerran kieli on puhua ja näyttää.
Toimittaja: "Onko neuvotteluissa edetty yön aikana?"
Minä: "No totta mooses on edistytty, Ei kai sinne mennä pelkästään kahvia juomaan ja limunaatia juomaan, vaan selvittämään päivänselviä asioita. Jos asiat eivät olisi yhtään edistyneet, tämä lakko jatkuisi maailman tappiin asti. Kai toimittajakin sen ymmärtää. Kun ihmiset puhuvat, aina edistytään. Osmo sanoi, että lakko jatkuu ja Pertti siihen että perkele - ei muuten jatku. Tuosta on nyt menty eteenpäin reilusti ja ollaan paljon lähempänä ratkaisua kuin eilen tähän aikaan. Melko tasan vuorokausi lähempänä. Ja neuvottelut jatkuvat taas iltapäivällä että nähdään sitten. Ja katsokaa ulos, hyvä ihminen. Aurinko paistaa ja taivas on sininen ja valkoinen ja tässä minä vain lakkoneuvotteluja kommentoin."

Tähtiä jaossa

Missään muualla tässä maassa ei saa niin hyvää ruokaa kuin Helsingissä. Alkuviikosta tuli tietoon, että nyt sieltä saa ainakin yhdestä ravintolasta vielä entistäkin parempaa syötävää, kahden tähden Micheliniä. Koko Euroopassa on vain 55 ravintolaa, joilla on nuo kaksi ja vain 15 ravintolaa, joilla on kolme tähteä. Yhden tähden kuppiloitakin on vain reilusti vajaa kolmesataa. Epistä.
On epäreilua, että Michelin-ukot pyörivät vain tuolla pääkaupunkiseudulla eivätkä vaivaudu tänne periferioihin lainkaan. Minäkin olen syönyt monessa kylässä mainiota pitsaa ja pyttipannua, pienten kaupunkien rossoissa kanafilettä kastikkeessa jos toisessa, keskustojen kurmeeruokaloissa kebabia kaikilla mausteilla ja jopa Kemin Vallitunsaaren leirintäalueen kahvilassa tosi hyvää lohisoppaa, joka kyllä jonkinlaisen tähden olisi ansainnut.
Tähän epäkohtaan pitää saada muutos. Tällä päivämäärällä perustan yhden miehen ruokaraadin ja annan virallisia tähtiä haluamilleni ravintoloille. Olkoot nuo tähdet Eko-Turbo -tähtiä. Loistakoot ne kirkkaina kuin Michelinit konsanaan, käykööt kurviin vinkuen ja vonkuen, haastakoot kansainvälisen kilpailijansa suomalaisella sisulla. Jos on Michelin ruoka aina vähän keekoillen tehtyä ja ainutkertaisista aineista kalliisti valmistettuja, ovat Eko-Turbo -ruuat kansallisia tai kansainvälisiä joka kylän perusruokia joko Suomesta tai muusta maailmasta. Ja voipi tähden saada eilinenkin ruoka, jos se on hyvin lämmitetty tai uudestaan näyttävästi pinnoitettu. Monesti keitot vain paranevat lämmitettyinä, mutta sitähän ei Michelin ymmärrä.
Michelin-tähdellisiä ravintoloita on maailmassa siis vaikka kuinka monta, mutta ei vielä yhtä ainutta Eko-Turbo -tähditettyä ruokapaikkaa. Mikä on se ensimmäinen? Jännitetään sitä;-)

Victorian raskas matka

Luin lööpin. Victoria Beckham oli tullut Suomeen katsomaan akillesjänneleikkauksesta toipuvaa aviomiestään. "Victorian raskas matka." Kuvassa nuori, kaunis nainen oli pukeutuneena mustaan asuun pää alas painettuna silmillään tummat lasit. Alla luki vielä:"Omaiset sulkeutuivat huoneeseen." Miksi Victorian matka oli raskas, sitä en jäänyt enää lukemaan. Saattoihan hän surra miehensä kohtaloa, vaikka toki vakavampiakin leikkauksia maailmassa tehdään. Oulaskankaan sairaalassakin päivittäin vedetään viiltoja herkkiin elimiin ja toivotaan parasta. Tai saattoi Victoria olla muuten vain väsynyt ja siksi matka oli raskas. Tai lentokeli oli pomppuinen ja pelottava ja teki matkasta tuskaisen. Mutta raskas se siis oli kuitenkin ollut.
Minä olen niin onnellinen. Minulla ei juurikaan ole rahaa eikä maallista omaisuutta (siis siinä määrin kuin jollakin Beckhamilla), mutta minullapa on terve akillesjänne ja iloiset omaiset eikä tarvitse sulkeutua huoneeseen. On tämä ihanaa elämää. Vain lumi on raskasta tähän aikaan vuodesta;-) Mutta sekin on sulamaan päin.

Tavallinen ihminen

Telkkarissa mainostettiin aamusella erään kaupparyhmittymän korttia "meille tavallisille ihmisille". Ja sen perään tuli uutinen, jossa kerrottiin Helsingin lentoaseman ja keskustan yhdistävästä kehäradasta, joka avataan vuonna 2014 tavallisille ihmisille. Ja monena päivänä ovat turkulaiset tavalliset ihmiset pyörineet jonkun englantilaisen jalkapallon pelaajan ympärillä tai kannoilla.
Tavallinen ihminen. Taas pitää muistuttaa riisikupista ja parsinneulasta. Kun kaadat riisin jyviä vasten parsinneulan kärkeä, yhtään jyvää ei kärkeen tartu. Yhtä vaikeaa on ihmisen syntyä tänne elämään ja vielä mahdottomampaa on syntyä uudelleen. Onkohan täällä koko maapallolla siis yhtä ainoaa tavallista ihmistä, yhtä ainoaa tavallisen ihmisen elämää. Ei taida olla. Ainutkertaisia vain - muistetaan se!

Ison veljen velvollisuus

Revontulet räiskyivät ja tuuli tuiversi tunturissa, kun pappi ajoi koillisen läpi taloon lasta kastamaan. Olipa talossa myös pieni poika, neljän, viiden vanha, joka ei oikein ymmärtänyt, miksi tunturin takaa suuren kaupungin sairaalasta piti sellainen kitisevä ja parkuva vauva taloon hakea mieltä kiusaamaan ja kaikkien muiden huomion puoleensa keräämään. Niinpä poika aina tilaisuuden tullen vähän nipisti pikkusiskoaan tai ohi mennessään tönäisi nimetöntä lasta. Pappi tuon huomasi ja ojensi poikaa: "Sinä, Aslak hyvä, olet nyt vähän kuin vanhempana vastuussa tästä pikkusisarestasi. Sinä et saa häntä kiusata tai tukistella, vaan sinun pitää isompana puolustaa pienempääsi ja heikompaasi. Olethan sinä sentään isoveli. Isoveli Aslak." Aslak muuttui hyvin miettivän näköiseksi ja pohdiskeli kovin uutta asemaansa siskonsa puolustajana.
Alkoi pappi toimittaa kastetta ja kummit pitelivät pientä tyttöä sylissään. Kaatoi kastaja vettä tytön hennoille hiuksille ja sanoi: "Minä kastan sinut Saara Mariaksi..."
Tulipa pieni hiljainen hetki nimen annon jälkeen ja pappi kuivaili Saara Marian hiuksia valkoisella liinalla. Astuipa silloin esiin Aslak ja isolla äänellä julisti koko seurakunnalle:" Perrllllkele. Jos joku kiusaa Saarlla Marllliaa, minä pistän sitä turllpaan."

Ulle dulle dof ja sata dobermannia

Ulle dulle (Olle dolle) dof, kinkelaade kof, ulle dulle, kinkelaade... Rallatus oli minusta lapsena kovin hieno ja herraskainen. Kun kuulin tuon ensimmäisen kerran muutama viikko koulun alkamisen jälkeen aapiskirjan ulkopuolelta van der Doesin Mössyn tai Kinnusen Leenan rallattamana, pidin sitä ylen hienona, ylemmän luokan lasten loruna, kun siinä oli deetä ja äffää. En sitä uskaltanut aluksi edes ääneen rallattaa. Maiskuttelin vain mielessäni ja olin kai vähän salaa ylpeäkin, että saan jotakin noin hienoa kuulla omin korvin.
Maalari maalasi taloa, sinistä ja punasta... Tuolla me jokirannan torppareiden lapset olimme tulleet toimeen koko koulua alustavan lapsuuden ja sitten tuli suuri hyppäys hienompiin säkeisiin: kieli kitalakeen ja huulet söpösti puhaltamaan: ffffffäffä. Loru oli ensimmäinen pätkä sosiaalista raja-aitaa, jonka ihan itse kaadoin. Oikeastaan vain enää se korkein aita on pystyssä - se, jota kiertää sähkö ja sata dobermannia. Mutta onneksi tuota aitaa vartioidaankin vain sisäpuolelta. Ja sitä vartioi joku muu kuin minä - juu nou;-)

Poliisiauton edellä lisää nopeutta

Ajelin lauantai-iltana pohjoisesta kohti kotia tasaista satasta peräkärry perässä. Vähän ennen Oulua alkaa moottoriliikennetie, leveäkaistatie, jossa hyvinkin mahtuu neljä autoa rinnakkain, jos jokainen muistaa ajella oman kaistansa reunassa.
Rampilta nousi tielle poliisiauto ja vaistomaisesti katsoin mittaria: 105 eli ehkä vähän alle satanen virallisesti. Poliisiauto jäi taakseni ja näin sen taustapeileistä. Pian ohitin nopeusnäyttötaulun ja näyttöön tuli lukema 97. Hmm. Minullahan oli siis vielä varaa vähän kiristää ja painoin kerran vakionopeussäätimen nappulaa ja sieltähän se puuttuva maili nopeuteen tuli. Muutaman kilometrin ajon jälkeen näin peruutuspeilistä perässäni ajavan poliisiauton sinisen ja punaisen vilkun. Ensimmäiseksi ajattelin, että sille tuli hälytys johonkin kiireelliseen tehtävään, mutta kohta ymmärsin noiden valojen kuuluvan minulle. Ajoin auton tien reunaan ja avasin valmiiksi ikkunan. Poliisi kysyi, arvasinko syytä pysäytykseen. Sanoin, etten tosiaankaan arvannut. Olin ajanut poliisiauton edellä tasaista satasta peräkärry perässä, vaikka sallittu nopeus tuolle yhdistelmälle on 80. Tuota en tiennyt ja sen uskoi poliisikin. Olivat autossa olleet kanssani samaa mieltä, että tieto puuttuu. Muuten ei kukaan aja poliisiauto kannoillaan ylinopeutta. Laskin jo mielessäni, paljonko tuo tietämättömyyteni minulle pian maksaisi. Puhalsin, näytin sekä peräkärryn että auton rekisteriotteen ja kerroin kärryn olevan uusi aivan kuin tuo tieto yhdistelmän sallitusta nopeudesta. Poliisi ymmärsi tilanteen, ojensi paperit takaisin ja sanoi: "Ajelehan sitten tästä puoliin kahdeksaakymppiä", ja toivotti hyvää matkaa.
Etelän motoristit valittavat usein poliisin mielivaltaisuudesta. Täällä pohjoisessa on kuitenkin järki mukana maijassakin. Sen huomasin eilen. Olin koko loppumatkan iloinen ja onnellinen, etten vieläkään edes omaa tietämätttömyyttäni saanut sitä elämäni ensimmäistä ylinopeussakkoa.

Atomipommia vahvempi ase

Ruotsalainen pilapiirtäjä lymyilee kirveen kanssa omassa kodissaan kuin saaliseläin pimeässä kolossaan. Kirjailija pukeutuu luotiliiviin ja tukeutuu henkivartijoihin normaaleilla asioilla kulkiessaan. Maalari ammutaan kuoliaaksi keskellä kirkasta päivää. Tappavat säteet kulkeutuvat joka puolelle maailmaa vääjäämättä kuin pilvet taivaalla. Väärä kuva, väärä sana, väärä ele tappaa. Uskonto tappaa. Tulkinta tappaa.
Istuin vessassa ja katsoin kevään melkein ensimmäisen muurahaisen määrätietoista vaellusta lämpimällä laattalattialla. Keväinen riesa on taas aluillaan ja pienet terroristit valtaavat taloa jälleen. Säälimättä kevään ensi airutta murskasin tuon muurahaispolon isovarpaalla ja pyyhin sen pienen, mustan ruumiin pitkin lattiaa. "Mitä teet yhdelle pienimmistä, sen teet minulle." Huh, huh.
Pieni pätkä raamattua aukesi eteeni ja muistin tuon fraasin. Voi veljet. Tapoin Jumalan. Joka ikinen kesäaamu tapan siis tuhansia jumalia jo pelkästään työmatkalla kotoa toimistolle, kun sääskit ja kärpäset ja mehiläiset ja pikkulinnut ja muut luomakunnan pienimmät jäävät reittini murskaamiksi.
Tulkitsin raamattua aamullisen mieleni mukaan. Leikilläni. Jos vierelläni olisi ollut kiihkouskovainen, joka ei niinkään leikillään olisi raamattua tulkinnut, saattaisin hyvin olla vainaa ja marttyyrin kivikovan kantapään hengiltä polkema jumalanpilkkaaja.
Tietämättömyys, oppimattomuus, lukemattomuus, typeryys, lapsellisuus, hyväuskoisuus, naivius ovat atomipommia vahvempi ase. Ja tuon aseen laukaisuun tarvittavat tunnukset ovat niillä, jota ymmärtävät, osaavat, lukevat, tuntevat asiansa läpikotaisin.
"Uraani halkeaa, se tuottaa lamppuun valkeaa." Mutta kuka osaa valjastaa uskonnon hyvään?

Pakkoruotsalaista maitoa kouluihin

Suomeen on lypsetty kaksi maitoleiriä: Valio ja Arla (Ingman). Toista johtavat suomalaiset maidontuottajat (täh!) ja toista nostaa barrikadeille pääministeri Matti Vanhanen (höh!). Möö. Molemmat leirit vakuuttavat, että suomalaista maitoa on purkissa ja ettei ole syytä huolestua suomalaisten maidontuottajien puolesta. Kukapa siitä nyt huolestuukaan, totta puhuen. Maito lähtee tiloilta edelleen kohtuulliseen hintaan ja tuki maksetaan jokaisesta maitolitrasta kai ihan kohtuuhintaan. Mikään ei ole käytännössä muuttunut.
Jotkut pelkäävät, että joutuvat juomaan vahingossa tai väkipakolla ruotsalaista maitoa. Nyt pitää kyllä Vanhasen Matin mobilisoida muutama kemisti hommiin ja vetää maitomuki himaan. Kun poliisi pysäyttää autoilijan tiellä ja huomaa rekisteriotteesta auton olevan dieselkäyttöinen, korkki auki vaan ja pipettiä tankkiin ja slurps: väri paljastaa, mitä tankissa on, dieseliä vai polttoöljyä. Purepak ratkaisee ongelman kädenkäänteessä noiden Vanhasen värväämien kemistien kanssa: maitopurkin kylkeen läpikuultava ikkuna ja maitoon kansalliset värit. Ruotsalainen maito voisi olla vaikkapa keltaista ja suomalainen sinistä. Karamelliväreillä saa kaunista jälkeä. Valkoinen voisi olla tässä tapauksessa neutraali väri eli jostakin tuosta Tornionjoen rantamilta lypsetyistä lehmistä - ihan sama, kummalta puolen rajaa. Tai ahvenanmaalaisista lehmistä lypsettyä itsehallintomaitoa. Kun maidolla on väri, voi samalla maitoa juodessaan alkaa tunnustaa väriä. Siinä olisi oivallista maaotteluhenkeä ruokapöydästä lähtien: hakkaa päälle Suomen poika! Sinistä, sinistä, sinistä! Ja kouluissa voitaisiin juottaa lapsille sitten se ylimääräinen, hokkilaisten pakkoruotsalainen, keltainen maito.

Sata lasissa

Sata lasissa synnyttää mielikuvan nopeudesta. Ennen nopeusmittareiden suojukset olivatkin lasia eivätkä mitään kuttaperkkaa. Nyt pitäisi siis sanoa: sata muovissa tai sata pleksissä tai jossakin muussa synteettisessä, läpinäkyvässä materiaalissa. Jos sanoisin ajavani sata kuttaperkassa kylän läpi, eipä vauhti tuntuisi juuri missään taajamamerkistä huolimatta. Pling! Pling! Pling! Ja uuaaaa. Tuosta se siis johtuu. Ylinopeudet johtuvat siis vääristä sanonnoista tai vääristä mielikuvista, eivät huolimattomuudesta tai piittaamattomuudesta tai välinpitämättömyydestä tai törkeydestä tai vihasta tai agressiosta tai...
Mies ajaa isomunasataa moottoritiellä (näyttö tarkistettu poliisitutkalla miestenmessuilla). Mies huristelee kylän läpi pippelisatasta (ruuaahhhhaahhha). Rouvat köröttelevät kylätietä pystyrintaneljääkymppiä. Blondit kaahaavat koulun ohi riippurintaroikkupersekahtasataa.
Muistakaa siis tuo. Jos olet mies ja ajat nopeusrajoitusten mukaan, sinulla on kunnon peli alla ja edessä. Jos taas kaahaat, miten sattuu mistään piittaamatta, olet pienipippelinen hölö. Jos olet nainen ja noudatat nopeusrajoituksia, olet pystyrintainen, tiukkapeppuinen namupala. Mutta jos koohotat vain menemään tukka putkella mummot kumoon -mentaliteetilla, rintasi käyvät ikävästi roikkumaan ja peräpääsi laskee kuin ilmaiskarisitikassa.

Myöhästynyt ritari

Aamulla näin ikävän sattumuksen. Olin menossa toimistoltani ulos ja ulko-ovea avatessani näin ulkopuolella vanhan naisen lukitsevan rollaattoriaan. Asento näytti minusta hankalalta: lukko oli aivan maanrajassa, mutta nainen kurotti lukkoa suorin polvin pää alaspäin. Ja samassa hänen tasapainonsa petti ja hän kaatui muutaman hätäisen, horjuvan askeleen jälkeen otsalleen pihalaattoja päin. Pienet, terävät hiekoituskivet repivät kasvoihin jälkiä ja silmälasit viilsivät poskeen haavan. Noiden muutaman askeleen aikana yritin ehtiä avaamaan oven tarttuakseni häneen kiinni, mutta jos olisin työntänyt oven heti auki, hän olisi törmännyt siihen. Minun piti odottaa sekunti, ehkä kaksi ja sitten rynnätä ulos, mutta en ehtinyt tarttua enää vaatteisiin, vaan vanhus kaatui päistikkaa kasvoilleen kiviä vasten.
Autoin hänet ylös ja kysyin vointia. Häntä huimasi ja sattui kovasti. Pidin naista kainalosta ja vyötäröstä kiinni ja laskin hänet varovasti rollaattorin tuolille istumaan ja lukitsin kulkuvälineen.
Ajoimme hissillä ylös talon toiseen kerrokseen tutkimaan mahdollisia vammoja. Otsaan kohosi kunnon kuhmu ja päätimme yksissä tuumin soittaa ambulanssin paikalle. Minua harmitti nuo muutamat sekunnit, jotka jouduin avuttomana katsomaan toisen vahinkoa voimatta tehdä mitään. Olisin niin mielelläni ollut kerrankin oikeassa paikassa ajoissa. Naisten päivänä minusta tuli myöhästynyt ritari.
Joka tapauksessa oikein hyvää naisten päivää. Pysykää pystyssä ilman minua. En kuitenkaan ehdi ajoissa paikalle, vaikka niin haluaisinkin;-) Huips!

Rikkaus ei kuulu luontoon - vai kuuluuko sittenkin

Tapasin kerran miljonäärin, joka sanoi olevansa yksinäisempi ja tarpeettomampi kuin ennen rikastumistaan. Se on kai niitä rikkauden varjopuolia. Jokainen pohtii joskus, miltä tuntuisi olla rikas kuin Kroisos tai vaikkapa vain apteekkari. Ne, jotka ovat rikkaita, sanovat sen tuntuvan "ei miltään". Jotkut taas tunnustavat suoraan olevansa mitä suurimmassa määrin etuoikeutettuja. Väitän olevani heidän kanssaan samahkoa mieltä.
Mutta rikkaus ei kuulu alkuperäiseen luontoon. Sanotaan jonkun alueen tai paikkakunnan olevan rikas luonnostaan. Puhutaan myös luonnonrikkauksista, mutta se taas on vain ihmisen keksimä taloustieteellinen termi. Jos vuori on sisältä kultaa, ei se ole sen arvokkaampi itse luonnolle. Mutta jos ihminen tuon vuoren löytää, vuoren rikkaus kääntyy itseään vastaan ja pian koko vuori on kaivettu ja sulatettu koruiksi ja muiksi melko tyhjänpäiväisiksi asioiksi luonnon kannalta. Rikas hamuaa aina lisää rikkautta, vaikkei sillä ylimääräisellä mitään enää tekisikään.
Luonto elää luonnosta eikä yksikään muu eläin ihmistä lukuunottamatta ole ahne. Leijona ei saalista kuudetta elefanttia, vaikka sillä olisi vielä kaikki viisi edellistäkin syömättä. Kettu ei kasaa jäniksiä kasaamisen riemusta tai käy toisten kettujen jänisvarastoilla itselleen lisää hamuamassa. Luonnossa varastoidaan vain pahan päivän varalle. Ja kun tulee se kaikista pahin päivä, vain vahvin jää eloon. Eikä sekään aja loistoautolla, vaan juoksee tai väijyy saaliinsa syödäkseen sen nälkäänsä. Ihminen on rikkaudessaan kadottanut kaiken pahan päivän varan. Kun tosi paikka tulee, kulta käy kovaksi hampaille. Kun pitää juosta ruoka kiinni, ei paljon auta, vaikka pankkiautomaatin näyttämä saldo olisi kymmennumeroinen. Hmmm. Taitavat silloin jäädä henkiin vain villieläimet ja - pahus soikoon ja däm däm däm - huippurikkaat ammattiurheilijat;-)

Puukansa nuottasilla

Jos seisoisin koko talven ulkona kengät naulattuina jäiseen maankamaraan kädet levällään kymmenien kilojen tykkylumi harteilla ja käsivarsilla, saisin kai hyvän käsityksen puukansan elämästä. Ankaraa olisi semmoinen vapaa-ajan vietto kuusipuulla. Jos puilla olisi lihakset, niillä olisi silloin myös aivot. Suuri oli Luoja viisaudessaan, kun ei maailmaa sellaiseksi halunnut edes kujeilumielessä järjestää.
Monelle meistä sattuu hankala naapuri. Minulle ei ole sattunut, mutta jos olisi, harmittaisi se kovin.
Jospa olisinkin puu, tuhatvuotinen petäjä ja olisin saanut poikkipuolisen naapurin muutaman metrin päähän itsestäni tuulessa huojumaan ja asioihini puuttumaan, siitepölyjäni moittimaan ja neulasiani parjaamaan, käpyjäni kurkottelemaan, ottaisi tuommoinen voimakkaasti kupoliin tai ainakin latvukseen. Mitään muuta en voisi toivoa kuin rajuilmoja ja ukkosmyrskyjä, jotka hyvässä lykyssä kaataisivat tai salamalla sälöttäisivät tuo keljun naapurin. Siinä vain seisoisin vuosisadasta toiseen juurillani enkä voi edes katsettani kääntää tuosta nuljusta, joka ei myöskään voisi katsettaan minusta mihinkään syrjätä. Kun metsurin saha jossakin kaukana salolla soisi, sen vain toivoisin lähempää piankin kuuluvan ja sahamiehen pian tuon naapurin juurelle reppunsa asettavan ja sahansa siinä teroittavan. Kovin olisi pitkästyttävää ja mielelle tuhoisaa sellainen toisen onnettomuuden odottelu.
Onneksi olen ihminen ilman juuria. Hmmmm. Karjalan salomailta irti revitty jaloitteleva ihminen. Jos siis sinne olisin juurtunut, kukahan se siellä olisi se hankala naapuri? Ehhehhehhhe.

Perseen suti ja muuta taiteellista väkeä

Onko maailmassa muuta paikkaa, jossa väki höyrähtää aina yhtä aikaa yksissä tuumin kaikenmoiseen...hmmm... sanoisinko rajataiteeseen. Jokunen vuosi sitten keikkalavoja kierteli laulava talonmies, mies, joka ei osannut laulaa eikä soittaa, mutta lauloi ja soitti silti. Nyt meillä on NivalaX, josta näyttää tulleen jonkinmoinen ilmiö, tilapäinen mielenhäiriö. NivalaX on muutaman laulutaidottoman pojan ryhmä, joka tahattomasti ja tahtomattaan nousi jonkinmoiseen kuuluisuuteen pelkästään sillä, ettei yksikään tuosta ryhmästä osaa laulaa tai soittaa. Jos joku pysyy vähän aikaa nuotin syrjässä kiinni, ei se niin kummoista taitoa kuitenkaan ole.
Ja sitten tuo perseensuti, pensselisetä. Youtubessa lähes jokainen suomalainen on käynyt katsomassa ja kuuntelemassa muutaman itämaisen häälaulun, jotka oli tekstitetty suomeksi. Ja nyt tuo häälaulaja kiertää Suomea ristiin rastiin esittämässä noita vakavia lauluja, joissa on foneettisesti jotakin tuttua, aivan kuin suomalaisia sanoja. Voi perseensuti, että on hauskaa.
Halpa-Halli on toisinpäin luettuna illaH-aplaH. Kysyin turkkilaiselta ystävältäni, voisiko tuo tarkoittaa jotakin vaikkapa arabiaksi tai turkiksi. Illah on vähän kuin Allah ja aplah taas tarkoittaa sisarta. Jumalan sisar? Saapa nähdä, milloin joku Halpa-Hallin Illah Aplah lähtee kirkkokeikalle uskonnollisia lauluja kaikelle kansalle laulamaan. Jos olisin halpakauppias pohjanmaalta, lanseeraisin tuollaisen laulajattaren vaikka väkisin urkuparvelle hoilaamaan.

Suo siellä, vetelä täällä

Suusta suuhun kulkee kansanperinne. Muistan kuulleeni tuonilmaisiin siirtyneen äitini joskus sanoneen:"Suo siellä, vetelä täällä." Hän tarkoitti samanlaista elämää elettävän joka paikassa: arki tavoitti ihmisen, olipa hän Kainuun korvessa tai suurkaupungin sykkeessä.
Tuo sananlasku tuli eilen mieleen, kun luin isoveljeni vuodatuksen: "Revi siitä. Piti ajaa 5000 kilometriä, että pääsi sadetta pitämään pieneen koppiin." Siellä Johannes asustelee Portugalin rannikolla asuntoautossa mukavasti (ajoittain) lämmössä (ajoittain) ja auringossa (ajoittain). Jos on meillä täällä kymmeniä asteita pakkasta ja metrikaupalla lunta, on taas tuolla eteläisessä Euroopassa hirmumyrskyjä ja tulvia ja rankkasateita, jos on aurinkoakin ja sitä kaipaamaamme lämpöä. Muttei ihmisellä missään kovin hyvä ole olla kaiken aikaa. Aika aikaa kutakin. Ja muu maa mustikka, oma maa mansikka.

Satasen kuvaraamattu

Kirkkoherranvirastoon asteli reippaasti tumma nuorimies, romanien sukua ja verta. Hän suuntasi leveähkön kulkunsa suoraan kirkkoherran toimistoon ja sanoi: "Kuule, terve. Mie tahon itellein kuvaraamatun. Semmosen, misson värikuvin kerrottu koko uskovaisen historia." Kirkkoherra oli hyvin otettu innokkaasta kiinnostuksesta kristinuskoa kohtaan, mutta eipä juuri sillä hetkellä ollut seurakunnalla yhtään kuvaraamattua varastossa. Löytyi sentään lapsille tarkoitettu, kauniin värikuvin koristeltu lastenraamattu. "Emmie tämmöst taho. Mie halluun kuvallisen, valokuvallisen tejoksen." Lupasi sellaisen kirkkoherra tilata pikimmiten. Olihan nyt ennenkuulumatonta, että nuori ja eläväinen vähemmistökansalainen oli noin silmin nähden innostuneen kiinnostunut uskonasioista ja Jumalan sanasta.
Kului viikko ja paketti saapui kirkkoherranvirastoon vähän ennemmin kuin sen hakija, joka oli päivittäin käynyt kirjaa kysymässä. "Just tämmöinen sen pittää olla. Tämän mie otan." Kirkkoherra ilmoitti, että se vähän maksaisi. "Ei miul rahhaa ole, mutta mie maksan osamaksul. Soppiiko?" Sopihan se.
Ei näkynyt sen päivän jälkeen sen paremmin miestä kuin raamattuakaan kirkkoherranvirastossa. Arvokas kirja vaihtoi omistajaa matkahuollon kulmilla samoin tein. "Satasel hää lähtöö kahensaan kirja. Ihan uus. Just paketista otin mitä vähä tuos postin pihas vilikasin. Mut on miul liian väkivaltas asiaa. Kauheita kuvia ja verevuuvatust ja itkuu ja parkuu. Joutaa myyvä eillee vaik vähän tappiol. Mut jos mie kestän sen, kestät siekii, uskovaine mies."

Senkylä

"Eskuuso miio, bat wut juu pliiiiiis tel mii, vat in Gods name is senkylä." Noin aloitti kysymyksensä minulle italialainen turisti, joka halusi oppia suomea liikennemerkkejä lukemalla. Olin vähän ihmeissäni, kun en heti hänelle osannut vastata. Moista sanaa en ollut koskaan kuullut ja jos olinkin, en sitä heti tunnistanut. Pyysin häntä selittämään vähän enemmän ja kysyin, missä hän oli tuollaiseen sanaan törmännyt. "Jokapaikassa", hän jatkoi. "Selkäsenkylä, Pitkäsenkylä, Haarasenkylä, Jokisenkylä..." Minua alkoi naurattaa. Turha alkaa selittää italialaiselle turistille suomen kielen genetiivin ja ylipäätään sijapäätteiden logiikkaa. Hän osasi jonkin verran suomea ja ymmärsi sanat selkä, haara, pitkä, joki. Enkä voinut häntä siitä syyttää, että senkylä oli alkanut kiinnostaa kielen saloihin perehtyvää.
Nyt kevätlakkojen aikaan niitä kilvan pyritään sovittelemaan ja hyväksi sovittelijaksi on havaittu mies nimeltä Lonka. Kahvipannussa on sanka. Mummojen ompelukoreissa taas on vaikka minkä väristä lankaa. Taivutan nuo sanat genetiiviin sangan ja langan. Ja mielelläni taivuttaisin lakkosovittelijan Longaksi. Mutta uutisissa sanotaan kuitenkin Lonkan epäonnistuneen neuvotteluissa. Tuolla logiikalla miehen nimi olisi Lonkka. Aivan kuin rankka saa muodon rankan ja ranka muodon rangan, pitäisi Longan lonkan taipua, muttei murtua. Onneksi tuo italialainen turisti ei kuitenkaan eksynyt Lonkasenkylään. Tuota en olisi kyennyt hänelle selittämään enkä perustelemaan.

Pilapiirtäjä luo hauskan hahmon Kanadan talvikisoissa

Kun pilapiirtäjä luo hauskan hahmon Kanadan talvikisoissa, suomalainen käyttää tuon asian ilmaisemiseen paljon turhia konsonantteja ja takavokaaleja. Mutta ei auta. Jos ei lauta pysy katossa yhdellä naulalla, pitää lyödä laatikollinen.
Pilapiirtäjä luo karikatyyrin Vancouverin olympialaisissa. Ja höpön löpö. Noin sitä ei ilmaise suomalainen sanankäytön ammattilainen ainakaan televisiossa. Näin se pitää mennä: "Pilapiirtäjä luo karikatuurin Vankkuuverin olumppialaisissa."
Mikähän tuossa on niin vaikiaa? Kokeillaanpas. Sano tyyris. Se tarkoittaa kallis. Sano tuuri. Se tarkoittaa vähän kuin onnea. Sano Kari. Se on miehen etunimi. Sano ka. Se voisi olla vaikkapa murretta: ka niihä se mänkii. Sano siis kari ka tyyri.
Kokeillaanpas vielä. Sano vankuu. Se ei tarkoita mitään, mutta on aika helppo sanoa. Sano veri. Se on sitä punaista nestettä, joka meissä virtailee. Sano vielä vankuuver. "Vankkuuver." Ei helevetti. Sano parkkuu. Se on sitä, kun puusta irrotetaan kuori. Sano rauta. Se on semmoista kovaa metallia, jota vaikkapa Kiirunassa kaivetaan. Ja sano sitten parkkuurauta. "Parkuurauta." Noin se pitää mennä. Kyllä siinä rauta parkuu, kun puuta parkataan.
Mutta mitäs näistä. Neljän vuoden kuluttua ollaan oluppialaisissa Sotsissa. Siis Sotshissa. Onneksi siellä ei ole susia. Se on sitä kalaherkkua.

Luojan luoma ansa

On kevät ja katoilla raskasta lunta. Kun aamusella katsoin työpaikalta ulos astuissani ylöspäin, näin kuution kokoisen lumimöhkäleen roikkuvan niukasti katonreunalla kiinni pysyen viiden metrin korkeudessa suoraan pääni yläpuolella. Pelotti katsoa, mutta uhmasin pelkoa ja olin hetkisen suuri sankari. Niin paljon minussa ei kuitenkaan sankaria ollut, että olisin tuon möhkäleen alle jäänyt ilkkumaan kohtaloa, vaan siirryin nopeasti alta pois. Tuo raskas, luojan luoma ansa on jonkun vastuualueella. Ehkä se oli minun, kun sen ensimmäisenä huomasin, ehkä taloyhtiön, ehkä jonkun muun. Teki mieli alkaa heitellä tuota pian maahan mossahtavaa, emakonkokoista lumimassaa lumipallosilla ja pudottaa se alas. Se olisi ollut todella hyvä teko. Mutta mitä muut siihen olisivat sanoneet? Olen siis ympäristöni mielipiteitten vankina, vaikka elämäni vierustoveri saattaa jäädä tuon emakon alle.
Kumpi on siis parempi, talonmiehen katolta ajoissa luoma lumi ja vai luojan luoma ansa? Ehkäpä luoja (Luoja) ei kovin paljon pahastuisi, jos tuossa joku hänen töihinsä puuttuisi.