Kun Koskelan torpparikomppania marssi sisällissodan rintamalle, sitä vastaan tuli hevonen rekineen ja reen pohjalla makasi haavoittunut mies. Kysyttiin, oliko käynyt pahasti. ”Miks tommotti kysyt? Eks nää et on knupist läpi.” Tuo on yli satavuotiasta historiaa Väinö Linnan osin fiktiivisessä trilogiassa Täällä Pohjantähden alla. Kun läpi menee, käy usein tosi huonosti. Kun ilmassa on riittävästi luoteja, aina joku onneton on samalla linjalla ja kohta on joku kysymässä, kävikö pahasti.
Kotimatkalla ajan joka päivä pakollista pysähtymistä
vaativan risteyksen kautta. Tuo punavalkoinen heksagoni on meille kaikille
ajokortin omistaville tuttu: STOP. Se vaatii autoilijoita ja muitakin
välineliikkujia pysähtymään. Se ei ehdota, se ei pyydä, se ei toivo. Se vaatii!
Tuo vaativa merkki on pystytetty aina sellaiseen paikkaan, missä on suuri
onnettomuuden vaara.
Ihminen oppii ja tottuu. Usein olen nähnyt äidin lapsi
etupenkillä ajavan pysähtymättä stop-merkin takaa. Melkein kuulen tuulilasin
takaa selityksen: ”Eihän sieltä ketään tule.” Ei sieltä ketään välttämättä
tule, vaikka pysähtyykin. Ajallisesti saatetaan voittaa muutama sekunti ja
noiden ”voitettujen” sekuntien aikana aivoon tallentuu niin kuljettajalle kuin
kyydissä istuvallekin, ettei sieltä ketään tule. Ja kun riittävän usein asia
toistetaan, saattaakin sieltä jostakin joku tulla. Tuo menettely periytyy
pahaksi tavaksi sukupolvelta toiselle.
Hyvä tuttavani käy muutaman kerran vuodessa uusimassa
jalkaproteesin, kun jalan tynkä muuttaa muotoaan tai työ vaatii jonkin
muunlaisen proteesin. Hänen toinen jalkansa jäi risteykseen, kun samaan aikaan
stopin takaa ajoi tuttavani moottoripyörän eteen nuori mies. Hän oli tottunut
ajamaan läpi, kun ei koskaan ketään tullut.
Minusta tuli muutama päivä sitten isoisä, died’oi. Tuon
ensimmäisen lapsenlapseni isä ajoi muutama vuosi sitten etuajo-oikeutettua
tietä moottoripyörällään, kun oikealta puolelta stopin takaa rysähti auto
kylkeen. Vaistomaisesti moottoripyöräilijä nosti jalkansa ilmaan ja auton keula
rusensi pyörän
jalkatapin moottorin sisään. Vain refleksi pelasti jalan murskautumasta. Ehyenä on helpompi
leikkiä lapsen kanssa. Jäykistetty sormi on pieni murhe autoilijan
välinpitämättömästä ja säännöistä piittaamattomasta tavasta ja aivojen
lihaksille antamista virheellisten tottumusten komennoista: ”Eihän sieltä
ketään tule.”
Oma kotiristeykseni on todistanut jo monta onnettomuutta,
kun ketään ei ole tullut ja sitten onkin tullut. Ja omassa kotiristeyksessä
olen nähnyt monta kuljettajaa, joita pakollinen pysähtyminen ei kiinnosta.
Noiden kahden onnettoman esimerkin takia pidän stopin läpi ajajia
paskahousuina, joita ei muitten terveys ja elämä kiinnosta. Jo alakoulussa
meille opetettiin katsomaan huolellisesti oikeaan ja vasempaan ja vielä kerran
oikeaan. Kun stopin kohdalla rauhassa pysähtyy katsomaan, ei anneta
mahdollisuutta tyhmille kysymyksille: ”Kävikö pahasti?” Eikä anneta
mahdollisuutta raadolliselle vastaukselle: ”Eks nää et on stopist läpi.”
Hannu Hartikainen, Nivala-lehti, kolumni 15.3.2024
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti