Mitä miettivät maailman johtajat tammipöytiensä ääressä juuri nyt? Kauppalistaa? No eivät. Kansalaistensa hyvinvointia? No eivät? Kaunista auringonlaskua? No eivät, kun eivät ole sellaiseen koskaan nähneet tarvetta. Öljyn hintaa? No ehkä sitä, kun se saattaa vaikuttaa omaan suosioon ja vaalitulokseen tulevissa tai meneillään olevissa vaaleissa. Maailman rauhaa? No ei rauhaa, kun se ei oikein tuota. Mutta kun myydään rauhasta yksi vokaali, löydetään kaikkien ongelmien ratkaisu. Rahaa. Maailmanrahaa. Sitä miettivät maailman johtajat.
Kun soditaan, kulutetaan. Tehtaiden tuotannot pyörivät
rattaat punaisina. Kaivokset louhivat metallia tykkeihin, panssarivaunuihin.
ohjuksiin, hävittäjiin, pommeihin, ammuksiin, jotka sitten tuhoavat tykkejä,
panssarivaunuja, ohjuksia, hävittäjiä, pommittajia, ampujia. Sotien rintamat
peittyvät korkeasti jalostettuun metalliin, josta on tullut romua
miinoitetuille kentille tulevaisuuden ihmisten kerättäväksi, mikäli vain kerääjät
pysyvät hengissä.
Nuoret miehet ja naiset leviävät lihaksi ja riekaleiksi
metalliromun sekaan ja maatuvat mustaksi myllättyyn tantereeseen. Maailman
johtajat puhuvat kalusto- ja henkilötappioista, omaiset puhuvat kuolleista
siskoista ja veljistä, äidit kaatuneista pojistaan ja tyttäristään, isät
ikuisiksi ajoiksi hävinneistä jälkeläisistään, naiset surmatuista miehistään,
miehet tapetuista ja raiskatuista vaimoistaan, lapset kadonneista isistään ja
äideistään.
Teollisuus puhuu työvoimapulasta, mutta laitokset käyvät
entistä kuumemmin rattain, tulipunaisin pyörin ne jauhavat rahaa
taistelukenttien kupeessa. Maailman johtajat kääntävät tuotannon vipua teollisuudesta
sotateollisuuteen. Talous kasvaa, kun sotatalous sitä kasvattaa, ja käyrät
nousevat kuin aamuaurinko, jota sotatalouden ravitseman maailman johtajat eivät
koskaan ehdi istua katsomaan.
Olen elänyt 60- ja 70-luvun hippirakkauden aikaa, kun kukkaisnuoret
osoittivat mieltä Vietnamin sotaa vastaan Amerikassa, ja sieltä kukkaset
hitaasti levittivät rauhan tuoksuaan Eurooppaan ja viimein myös Suomeen.
Hair-musikaalin lauluja kuunneltiin ja ne opeteltiin ja niitä laulettiin kautta
rauhaa kaipaavan ja rakastavan maailman. Nyt me entiset kukkaisnuoret istumme
ja katsomme kaunista auringonlaskua ohjuksen nostattaman pilven läpi. Hippilaulut
ovat unohtuneet ja kukkaset polkeutuneet sotarintamien saveen.
Vietnamin sota on loppunut aikoja sitten. Lie siihen
vaikuttanut sekin, että teiniystävieni kanssa marssimme vanhasta Mari-Baarista
kohti Tuiskulaa ja lievähkössä nousuhumalassa lauloimme:
We shall overcome. We shall overcome. We shall overcome,
someday.
We shall live in peace. We shall live in peace. We shall live in peace, someday.
Vai liekö suurempi syy sodan loppumiseen ollut Maliskylän
Liittolan huussin seinään kirjoitettu vetoomus: Jenkit näpit irti Vietnamista.
Maha on sekaisin sodasta - pitäisiköhän käydä…
Visiitti, Kalajokilaakso 5.4.2024
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti