Satoi hyvin hitaasti lunta. Suuret hiutaleet laskeutuivat varoskellen ja vuorotellen ikkunalaudalle, ja Henkka Maukka näki pihavalon loisteessa melkein jokaisen hiutaleen. Joulu tuli vähän kerrallaan.
Äiti oli tehnyt piparkakkutaikinan ja kaulinnut sen ohueksi lättyseksi. Henkka Maukka asetteli peltisen possumuotin taikinan päälle ja painoi. Possu tuli ja kohta ilmestyivät myös tähdet ja tyttö- ja poikapiparit uunipellille. Eipä aikaakaan, kun kauniin pulleat piparit höyrysivät pöydällä ja tuoksuivat joululta.
Viimeinen joulukalenterin luukku oli aukaistu, mutta siellä ei ollutkaan mitään. Henkka Maukka ihmetteli sitä kovasti, mutta äitiä se ei juurikaan hämmästyttänyt. Joskus vain kävi niin, että pienen pojan vikkelät sormet aukaisivat kalenterin luukun toisensa perään ja suklaasalaisuus suli suussa, missäpäs muussa. Niin oli käynyt myös jouluaaton vihonviimeiselle suklaalle. Se oli salaa syöty aikoja sitten etukäteen. Mutta joulu ei siitä huolimatta kiirehtinyt laisinkaan, vaan hitaasti se vitkasteli, kihnutteli, laahusti ja raahusti. Vaan tuli se kuitenkin.
Jo kesällä Henkka Maukka oli pannut merkille hyvin kauniin joulukuusen metsämajansa lähellä. Sieltä hän kävi sen jouluaattoaamuna isänsä kanssa hakemassa. Aamulla aikaisin he kävelivät joulumetsään kuusta kaatamaan. Metsä oli hyvin hiljainen. Vaikka Henkka Maukka kuunteli hyvin tarkasti, hän ei kuullut mitään. Kyy oli kaivautunut koloonsa ja jähmettynyt niille sijoilleen ja lötkötti syvässä unessa tietämättä joulusta ja joulukuusesta ja lahjoista ja pipareista ja tortuista ja suklaakalentereista yhtään mitään. Pupu oli kasvanut jo suureksi jänikseksi ja loikki omilla teillään. Kävi se joskus myös vinon talon lumisella pihamaalla ihmettelemässä, mihin kaikki ympäripyöreät esineet olivat hävinneet. Eivät ne olleet mihinkään kadonneet, vaan lumi oli ne peittänyt. Mutta näki jänis pihamaalla sentään jotakin pyöreää. Lumiukko seisoi pullevat kädet levällään ja hymyili suuri vatsa pyöreänä ja katseli pitkin porkkanaista nenänvartta.
Kun kuusi oli koristeltu ja isä kiinnittänyt latvatähden, sai Henkka Maukka sytyttää kuuseen valot. Vihdoinkin tuli joulu.
Tuskin ehti aamu valjeta päiväksi, kun alkoi jo hämärtää. Tähdet yksi toisensa jälkeen syttyivät ja kuu kumotti tummansinisellä taivaalla. Taivaanrannassa heijasteli kirkkaansininen kajo. Pakkanen alkoi kiristyä ja valkoiset pellot muuttuivat sinerviksi ja kuun säteet kimaltelivat hangella kuin pienet tuikkuset, tähtöset, kuusen hopealangan hileet. Oli joulun hiljaista, hiipivän hiljaista, odotuksen hiljaista, hyvin hiljaista. Henkka Maukan aika pysähtyi. Joulupukki oli lähtenyt matkaan, niin sanottiin. Mutta se oli vielä kovin kaukana, ja Henkka Maukka asui metsän reunassa, vinossa talossa, jonne oli joulupukin pajalta hyvin pitkä matka. Niin hän luuli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti