Kosketushäiriö

Tuuli, tuuleskeli ja puiden lehdet kahisivat. Sadepisara rapsahti ikkunaan, kun Henkka Maukka avasi sen ja nuuhkaisi. Miten hyvälle maailma tuoksuikaan. Hän veti keuhkot aivan täyteen kesäilmaa ja huusi niin, että puutkin lakkasivat värisyttämästä lehtiään.

- Tämä on minun paras päiväni, huusi Henkka Maukka.

Äiti oli keittänyt aamupuuroa ja valuttanut puuron päälle maukasta hunajaa.

- Mikäs tästä päivästä niin hyvän tekee, kysyi äiti uteliaana.

Puuro oli tulikuumaa, mutta silti Henkka Maukalla oli hyvin kiire syödä se. Hänen piti jokaisen lusikallisen jälkeen juoda kunnon kulaus kylmää maitoa. Äiti kyllä tiesi, miksi tämä päivä oli aivan erityinen. Edellisenä päivänä oli vinon talon melko suoraan postilaatikkoon tullut kortti, jossa oli kaunis kuva taivaalla lentävistä kuumailmapalloista. Toisella puolella korttia oli suuri postimerkki ja paljon tekstiä.

Postikorttiin oli kirjoitettu, että merirosvon näköinen mies sekä tyttärensä Juulia ja Jadelmiina olivat tulossa kylään, kun niin oli taivaankannella lennellessä sovittu. Sillä kertaa he eivät tulisikaan kuumailmapallolla, vaan vanhalla moottoripyörällä. Henkka Maukasta moottoripyörä oli vieläkin jännittävämpi kuin suuri, kankainen pallo.



Matto oli keskellä lattiaa ja taulu aivan suorassa. "Ilot ovat elämän sokerimuruja." Niin luki taulussa.

- Tämä on minun paras päiväni, sanoi Henkka Maukka ääneen.
- Juulia tulee kylään. Ja Jadelmiina.

Metsämajalla kaikki oli kunnossa. Paitsi ei aivan kaikki. Pupu oli loikkunut tiehensä eikä siitä ollut enää tupsuhännän karvaakaan jäljellä. Jänönen oli oppinut hyppimään ihan itse. Sen ei tarvinnut enää kurkistaa Henkka Maukan taskusta, vaan tuulispäänä se saattoi viilettää pitkin metsäpolkuja. Jos Henkka Maukka olisi kuunnellut oikein tarkkaan, olisi hän kuullut iloisen huudon hyvin kaukaa.

- Tämä on ihanaa. Hiiohoiii!

Vaikka Henkka Maukka kaipasikin pientä ystäväänsä, oli hän kuitenkin hyvin iloinen. Hän tiesi, ettei pupusella enää ollut mitään hätää. Jos halusi oppia loikkimaan, piti loikkia hyvin kauas. Niin se vain oli.



Tuuli oli kuljettanut sadepilven pois auringon edestä ja ympäripyöreänä se paistoi keskellä taivasta. Moottoripyörän putputtava ääni kuului kaukaa. Henkka Maukka juoksi pihatien päähän odottamaan ja viimein hän näki keltaisen moottoripyörän, jota ajoi merirosvon näköinen mies ja hänen takanaan istui Juulia. Mutta Jadelmiinaa ei näkynyt missään ja Henkka Maukalle tuli hyvin lyhyeksi hetkeksi surullinen olo. Pian moottoripyörä kuitenkin kääntyi pihatielle ja sen toisella sivulla pomppi sivuvaunu ja sieltä kurkisti maailman iloisin Jadelmiina.

- Soromnoo, sanoi merirosvon näköinen mies.
- Onkos täällä kaikki varmasti vinossa, hän jatkoi ja nauroi suurella äänellä.

Äidin mielestä mikään ei ollut suoristunut sitten viime näkemän ja taisipa talo olla entistäkin vinompi. Ja hyvä niin. Mitenpä vieras olisi osannut edes pihaan tullakaan, jos kaikki olisi ollut aivan väärällä lailla suorassa. Henkka Maukan mielestä moottoripyörä oli hieno, vaikka siinä olikin vähän ruostetta ja sen moottori näytti öljyiseltä. Hän kiipesi heti sivuvaunuun ja katsoi tuulilasin läpi. Pihalla olevat ympäripyöreät esineet näyttivät soikeilta ja viiruisilta ja metsän puut melkein mutkaisilta.

- Se on taikalasi, nauroi merirosvon näköinen mies.



Metsämajan punainen, pyöreä matto pysyi aivan paikallaan. Se ei noussut ilmaan, vaikka Henkka Maukka, Juulia ja Jadelmiina istuivat matolla silmät kiinni ja odottivat. Poika avasi vähän silmiään ja katsoi salaa Jadelmiinaa. Henkka Maukan mielestä Jadelmiina oli maailman sievin tyttö. Sitä hän ei kuitenkaan uskaltanut sanoa ääneen. Teki mieli koskea Jadelmiinaa kädestä, mutta lentäjän piti pitää ohjaimista tiukasti kiinni. Niin oli turvallisinta.

Henkka Maukka oli kertonut Julialle ja Jadelmiinalle, että hänellä oli metsässä aivan oma maja ja siellä punainen ja pyöreä taikamatto, jolla saattoi lentää yli niittyjen ja lampien ja vaikka vuorten yli. Hän oli lentänytkin. Tytöt eivät aluksi uskoneet pojan puheita, mutta halusivat ehdottomasti nähdä majan ja maton.

- Tämä on aivan ihana, sanoi Jadelmiina, kun he saapuivat majalle.
- Ja majakin on melko hyvä, hän jatkoi ja istui punaiselle, pyöreälle matolle.

Niin vain kävi, ettei matto suostunut sillä kerralla lentämään eikä Henkka Maukka uskaltanut koskea Jadelmiinaa. Kotimatkalla hän monta kertaa yritti tarttua Jadelmiinan käteen, mutta aina samalla hetkellä poika näki oksan tai kävyn tai pyöreän kiven, johon piti tarttua ja heittää menemään.



Jadelmiina kiipesi moottoripyörän sivuvaunuun ja Juulia takaistuimelle. Merirosvon näköinen mies polki moottoripyörää käyntiin, mutta se ei yrittänytkään käynnistyä. Moottori hörähteli, mutta pysyi vaiti.

- Siinä on varmaankin kosketushäiriö, sanoi merirosvon näköinen mies.

Henkka Maukka katsoi sivuvaunussa istuvaa Jadelmiinaa hyvin varovasti, ettei tämä vain huomaisi. Miten sievä Jadelmiina olikaan. Niin sievä, ettei häntä uskaltanut edes koskettaa. Ja aivan yhtäkkiä hänen päähänsä lensi ajatus kuin kuumailmapallo olisi pudonnut vinon talon pihamaalle.

- Minulla on kosketushäiriö!