Pupu oppi loikkimaan

Metsämajasta tuli oikein hieno. Seinät seisoivat suorassa kuin metsän kaunein mänty, ja ikkunan vieressä vasemmalla puolella roikkui soma kangastaulu, johon oli kirjailtu Henkka Maukan mielestä mukavat sanat: ”Ilot ovat elämän sokerimuruja.” Teksti oli kirjailtu valkoiseen kankaaseen violetilla langalla ja sitä ympäröivät punaiset ja siniset kukat. Äiti oli sen löytänyt vinon talon ullakolta ja antanut Henkka Maukan majan koristeeksi hyvin mielellään. Äiti tiesi, että maja oli jokaisen pojan suuri ilo, kun se oli aivan itse tehty oman metsän ikimännyn katveeseen.

Punainen, pyöreä matto peitti lattiaa. Henkka Maukka kuvitteli maton nousevan ilmaan ja lentävän kuin avaruusalus halki metsien ja yli vuorten terävien harjanteiden, koukkaavan kauniin laakson kautta vihreitten niittyjen yli, yli metsässä kimaltavan lammen, jossa pienet kalat hyppelivät iloisina kuin Henkka Maukka Makkaranpaistaja, maailman paras punaisen, pyöreän maton kuljettaja.

-  Hiiohoiiii, huusi Henkka Maukka, mutta aukaisi äkkiä silmänsä. Lensikö hän liian kovaa vauhtia, kun jostakin kuului voihkaisu ja hyvin hiljaista nyyhkytystä.

Ikimännyn lonkeromaisen juuren vierellä istui pieni jänis ja itki. Se oli painanut päänsä etutassujen väliin ja sen korvat lerputtivat ja värisivät. Henkka Maukka kyykistyi sen viereen ja laskeutui mahalleen pupupoloisen eteen makaamaan.

-  Miksi sinä itket?

Pupu säikähti Henkka Maukkaa, mutta jäi paikalleen kyyhöttämään.

-  Minä en osaa hyppiä, vastasi pupu arasti.

-  Kaikki minun veljeni ja sisareni hyppivät pitkin metsää, mutta minun jalkani ovat aivan liian kömpelöt. Olen kuin hidas sammakko.

Koskaan ei ollut Henkka Maukka nähnyt niin surullista jänistä, ei varsinkaan niin murheellista ja pientä pupua. Poika katsoi jäniksen jalkoja, mutta ei niissä ollut mitään vikaa. Hyvin pienet ne olivat, mutta ei niin pienellä pupusella voinut kovin suuria jalkoja ollakaan.  Henkka Maukka nousi ylös.

-  Ei hätä ole ollenkaan tämän näköinen, Henkka Maukka sanoi.

-  Minä kyllä osaan hyppiä ja osaan opettaa sinutkin. Vaikka minulla onkin pusero nurin ja vaikka kotini seinät ovatkin vinot ja piha täynnä ympäripyöreitä esineitä, minulla on suuret taskut aivan suorassa.

Hämmästyksestä nousivat pupun korvat aivan pystyyn ja niistä oli Henkka Maukan helppo nostaa pieni jänis kokonaan ilmaan. Poika laittoi jäniksenpoikasen varovasti taskuunsa niin, että pieni pää ja pitkät korvat jäivät näkyviin.

-  Sitten mennään, huusi Henkka Maukka ja lähti kovaa vauhtia juoksemaan.

Pupu katsoi ihmeissään ohi vilistäviä puita ja pensaita ja sen korvat heiluivat iloisesti. Ne keikkuivat puolelta toiselle aina, kun Henkka Maukka hyppäsi.

-  Tämä on ihanaa, huusi pupu ja puristi lujasti etutassuillaan taskunreunasta.

-  Hypitään ja pompitaan, pompitaan ja hypitään. Hiiohoi tätä menoa, se huusi.

Pitkän aikaa ne makoilivat vierekkäin punaisella matolla metsämajan lattialla ja keräsivät voimia loikkimisretken jälkeen.

-  Sinä olet hyvä loikkimaan, sanoi pupu.

-  Ja sinä myös, vastasi Henkka Maukka.

-  Sinä olet oikea taskujänis. Kun minä loikkasin, sinäkin loikkasit ja kun minä hyppäsin, sinä hyppäsit myös. Samaa matkaa hypittiin ja loikittiin.

Henkka Maukka kertoi pupulle, ettei mitään opi, jos ei opettele. Pienenä osaa vain pienten asioita kuten esimerkiksi itkeä. Kun oikein tarkasti katsoo, mitä toiset tekevät ja tekee perässä, oppii joka päivä uusia asioita. Mutta pupu oli nukahdanut ja nukkui hyvin sikeästi eikä kuullut enää yhtä ainutta sanaa. Sen takajalat viuhtoivat vinhasti ilmassa ja sen etutassut heiluivat kuin se olisi juossut kilpaa. 

-  Pomppiminen nukuttaa, sanoi Henkka Maukka itsekseen ja silitti pupun pehmeää turkkia.

-  Mutta ei yhtään itketä, vastasi pupu unissaan ja ponkaisi uuteen unijuoksuun.