Kuukertomus

- Kävit zziitten lentämäzzzzä, kuului ruohikosta. Kyy luikerteli Henkka Maukan jalkojen juureen ja sihisi.

- Miksi sinä puhut noin kummallisesti, kysyi Henkka Maukka Makkaranpaistaja.

Käärme kiepitteli itsensä kerälle, oikoili pyrstöään ja asetteli päänsä mukavasti päällimmäiseksi ja sanoi vähän hiljaisella äänellä.

- Se on kuule sillä lailla, että käärmeitten pitää sihistä. Zzzzzzzzzz. Kuulostaisi vähän haschschulta, josch puhuischin kuin schakschalainen scherkkuni Jürgen.

Henkka Maukkaa alkoi naurattaa kyyn hassuttelu. Poika muisti oikein hyvin, ettei käärme ollut hänelle sihissyt metsässä makkaranuotiolla. Se oli puhunut aivan tavallisella äänellä, vaikka sillä olikin vain kaksi hammasta. Vanhat ihmiset saattoivat joskus puhua kuin Jürgen, kun he laittoivat tekohampaansa lasiin niin kuin isomummo joskus teki. Kun hän otti hampaat suustaan, sinne ei jäänyt muuta kuin kieli. Henkka Maukka ajatteli mummolan lampaita, jotka joskus karkasivat pitkin ja poikin, kun niiden aitaan oli tullut reikä tai ne olivat säikähtäneet jotakin. Isomummon kieli oli niin kuin lammaskatras, joka ei pysynyt ilman hammasaitaa paikoillaan, vaan vaelteli pitkin suuta ja puhui mitä sattui. "Kipaischehan koschin muschukka hakemascha mummollesch hampaat veschilaschista."

Käärme oli ensin vähän pelännyt taivaalta laskeutunutta suurta palloa. Se oli luullut kuun putoavan ja litistävän hänet niille sijoilleen. Monena moniaisena iltana käärme oli seurannut kullankeltaisen kuun liikkumista taivaan reunalta toiselle ja vähitellen nähnyt sen kadonneen metsänreunaan. Se arveli, että kuu putosi joka ilta metsään ja uusi kuu nousi seuraavana iltana paistamaan. Ja kun pallo oli alkanut hiljalleen laskeutua vinon talon veikeälle pihamaalle kaikkien niitten ympäripyöreitten esineitten keskelle, oli kyy uskonut sen viimeinkin pudonneen melkein hänen päälleen.

- Se oli pelottavaa. Onneksi kaikki kuut ovat hyvin hitaita. Niitä ehtii kyllä käärmekin väistää.

Henkka Maukka selitti käärmeelle, että taivaalla oli vain yksi kuu ja se kiersi maapalloa. Illalla kuu oli näkyvillä taivaalla ja liikkui hiljaa paistamaan toiselle puolelle maapalloa sellaisille ihmisille, jotka siellä päin asuivat. Illan tullen se palasi retkeltään ja loisteli milloin valkoisena, milloin kullankeltaisena tai oranssina pallosena. Semmoinen se kuu oli. Se kiersi koko ajan maapalloa. Kyy kuunteli hämmästellen Henkka Maukan kertomusta. Poika jatkoi vielä, että kuu oli aivan tavallista kiveä ja sen valo olikin auringonvaloa. Kyy oikoili käärmeenvartaloaan ja oli jo lähdössä takaisin metsään, mutta palasi takaisin.

- Tuota en ihan hevillä usko, sanoi kyy.

- Kivipallo ei taivaalla pysy, sen sanoo käärmeenjärkikin.

Tovin hiljaisuuden jälkeen Henkka Maukka vastasi varpaallaan maahan piirrellen.

- Ei pysykään. Mutta sepä onkin kuu ja kuu pysyy, sanoi Henkka Maukka ja heitti kiven metsään päin. Kohta se kolahti kilahtaen kivikkoon.

- Maan kivi ei ilmassa pysy, sehän nähtiin. Mutta kuun kivi pysyy, jatkoi poika. Käärme kääriytyi uudestaa kerälle ja nosti päänsä pystyyn.

- Sinäpä sen sanoit. Kuun kivi on kevyttä kuin ilmapallo. Siksi se liikkuu taivaalla niin kevyesti ja pehmeästi.

Ilta alkoi laskeutua vinon talon veikeälle pihamaalle. Henkka Maukka ja kyy katsahtivat taivaalle ja näkivät ympäripyöreän kuun sinne hissukseen hivuttautuneen. Hymyillen koko avoimen iltataivaan läpi se katseli poikaa ja käärmettä ja iski maan asukkaille hassusti silmää.

- Kevyttä kiveä on koko kuu, se huusi. Mutta tuota ei kuullut kumpikaan, ei Henkka Maukka eikä ilmapalloa kuuksi arvellut kyy.