Sielun elämää

Monet ovat sanoneet nähneensä ihmisen sielun irtaantuneen kuolleen kehosta, elottomasta ruumiista ja nousseen siitä kohti korkeuksia ensin vähän aikaa nahkakuortaan hämmästellen. Kuin savu se on hajonnut ja hävinnyt kohoten ylöspäin taivaisiin minne lie kaasukehiin kadoten.

On väitelty ja kiistelty, saavatko kaikki elolliset olennot itselleen sielun jo syntyessään vai kehittyykö se samalla tavalla kuin ajatus oppimisen ja kokemisen kautta. Kovin epäoikeudenmukaiselta tuntuisi, että vain oppivaisella ihmisellä olisi sielu. Silloin kaikki hyvin syvästi kehitysvammaiset, mutta kuitenkin elävät ihmiset jäisivät ilman sielua ja sitä kautta kenties myös ilman pelastusta tai paikkaa tuonilmaisissa kaukana kaikista huolista ja murheista. Tuon ajatuksen mukaan siis myös koomaan vajonneet menettäisivät sielunsa tai kadottaisivat sen samalla hetkellä kuin taju turtuisi tunnottomaksi.

On siis oletettava, että jos sielu ylipäätään on olemassa, on se oltava jokaisella elollisella olennolla, jolla on pintakerros ja sen alla lihaa muodossa tai toisessa. Ja kuka sitten voi sanoa, ettei hedelmälihallisilla olisi sielua siinä missä sitkeälihaisilla kanssakumppaneillaan ihmisillä, madoilla, käärmeillä, kanoilla, kaloilla, äyriäisillä tai vaikka punkeilla ja täillä, jotka samaa maapalloa jakavat. Kukaan vaan ei koskaan ole nähnyt sielun nousevan ilmaan mistään muusta olennosta kuin kuolleesta ihmisestä. Ja tähän on hyvä selitys, joka on jossakin muodoin luettavissa myös kaikkien kirjoitusten kirjoituksesta, Raamatusta, jos sen sieltä vain oikein osaa etsiä. Minä en tietenkään osaa, muttei se mitään haittaa. Joku osaa varmasti ja on sen lukenutkin.

Asia on sillä tavalla, että vain ihmisellä on silmin havaittava, ylösnouseva sielu, harmaan valkoinen, utuinen, onneksi läpinäkyvä, jottei se aiheuttaisi vahinkoa. Jos kaikilla elävillä organismeilla olisi sielu, maailma oli läpitunkemattoman harmaa, eikä se avaruudesta katsottuna näyttäisi lainkaan siniseltä, vaan vähäväriseltä karvapallolta, jota sielujen utu peittäisi kuin kaasukehä Venusta. Kun japanilainen kalastusalus vetäisi troolia ja nostaisi sen sitten ylös, kymmenet tuhannet kilot muikkua menehtyisi pika pikaa ja laiva häiviäisi muikkujen solakoiden sielujen utuun. Samaan aikaan miljoonat puimurit keräisivät viljaa ja tähkistä turpoaisi vehnäinen tai rukiinen sielujen aromintäyteinen armeija täyttämään taivaita enemmän kuin jyvät korjaajan kärryä. Sankat sielusumut peittäisivät syksyisin Suomenkin teidenvarsia ja salomaiden viljaisten peltojen pientareita ja  ylös noustessaan vaikeuttaisivat lentoliikennettä niin paikallis- kuin kaukomatkoillakin.

Parempi on ajatella, että vain ihmisellä on sielu. Ihminen kuolee harvakseltaan ja varsinkin Suomessa olemme tuolta sumulta selkeimmin suojassa koko maailmassa. Onhan täällä mitä hienoin terveydenhuolto-ohjelma niin, että ihmiset elävät pitkään omilla jaloillaan ja sitten vielä vuosikymmeniä tuetusti hoidettuina laitoksissa. Ja kun sielu viimein tahtoisi ihmisen jättää, isketään anturit rintakehään ja adrenaliinipiikki suoneen ja taas jatkuu vaivainen elämä viikkoja tai kuukausia, joskus jopa vuosia eikä pääse sielu sotkemaan elävien ilmaa.