Polulta kuului iloinen rallatus, kun Henkka Maukka asteli metsämajalle kaksi suurta termospullollista lämmintä maitoa repussaan. Oli juhlapäivä. Tuli melkein viisi kokonaista kuukautta täyteen siitä, kun Henkka Maukka Makkaranpaistajasta oli tullut äiti. Sitä ei moni uskonut, mutta niin se vain oli. Eikä Henkka Maukka ollutkaan mikään tavallinen äiti, vaan hän oli maailman paras äiti. Ja muutaman päivän päästä vietettäisiin äitienpäivää.
- Onko täällä ketään, huusi Henkka Maukka.
- Juke ja Tuke. Missä te olette?
Mutta mitään ei kuulunut eikä ketään näkynyt. Punainen, pyöreä matto oli aivan yksinään majan lattialla eikä sillä pötkötellyt kukaan. Henkka Maukka muisti heti kalamiehen kertomuksen kahdesta karhunpojasta, jotka olivat seisoneet keskellä koskea ja yrittäneet saada kalaa ruuakseen.
- Juke ja Tuke ovat lähteneet pois kotoa, ajatteli Henkka Maukka ääneen ja istahti sammaleiselle kannolle. Poika otti repun selästään ja aukaisi toisen termospullon ja haistoi lämmintä maitoa. Se tuoksui karhunpojilta. Se tuoksu Jukelta ja Tukelta. Se tuoksui alkutalven pakkaselta ja lempeältä suvi-ilmalta. Se tuoksui kevään rapakolta ja kuusen naavalta. Se tuoksui koivun tuoreilta lehdiltä ja nurmelta ja kukkasilta se tuoksui myös.
- Juke ja Tuke ovat lähteneet pois kotoa, sanoi Henkka Maukka ääneen ja alkoi itkeä. Hän lorutteli maitoa hiljakseen maahan ja katsoi, miten se imeytyi sammaliin ja piiloutui neulasten alle. Kukaan ei enää joisi lämmintä maitoa. Kukaan ei enää odottaisi häntä metsämajalla. Kukaan ei painisi hänen kanssaan karhunpainia eikä kukaan koskaan katsoisi hänen jälkeensä, kun hän lähtisi metsämajalta takaisin kotiin.
- Jukee! Tukee! Minulla on teitä ikävä, Henkka Maukka huusi ja potkaisi kävyn korkealle ilmaan. Hän katseli ympärilleen, mutta metsä oli aivan tyhjä. Linnut lauloivat ja täyttivät metsän äänillä, mutta edes tuuli ei heiluttanut puiden oksia. Oli aivan kuin koko metsä olisi muuttanut pois, vaikka kaikki puut olivatkin paikoillaan. Henkka Maukka muisti, miten karhunpojat olivat pakkasella höyrynneet ja näyttäneet pelottavilta avaruusmiehiltä lämmintä maitoa litkiessään. Hän muisti, miten kaksi mustaa ja kosteaa kuonoa oli työntynyt majan ovesta ulos maailmaa haistelemaan, kun Henkka Maukka aamuisin tuli eväsreppuineen. Ja hän muisti, miten keväästä virkistyneet karhuset olivat aina iloinneet ja riemuinneet, kun hän rallatellen asteli metsäpolkua majalle päin. Mutta nyt ne olivat lähteen pois kotoa, muuttaneet maailmalle, häipyneet ikuisiksi ajoiksi.
Kädet liikkumattomina roikkuen ja pää painuksissa Henkka Maukka asteli reppu vinossa kotia kohti. Keltasirkku hyppeli oksalta oksalle, pensaalta pensaalle, mutta poika ei sitä huomannut.
- Katso tänne, sirkutti lintunen, muttei Henkka Maukka sitä kuullut.
- Pää ylös päin nyt ja mieli korkealle, jatkoi keltasirkku sitkeästi ja pyrähteli aivan pojan nenän alitse.
- Ei saa murehtia sitä, että lapset kasvavat. Sinustakin tulee jonakin päivänä iso poika ja muutat pois kotoa. Melkein kaikki muuttavat. Minäkin jätin pesäni jo viime kesänä ja nyt minulla on oma kotipesä. Aivan oma se on. Itse sen rakensin, sirkutti lintunen.
- Mitä sinä siriset, tiuskaisi Henkka Maukka ärsyyntyneenä.
- Anna minun olla rauhassa ja mene omaan pesääsi laulamaan.
Mutta keltasirkku ei antanut periksi.
- Jos muuttaa kotoa, voi palata sinne takaisin. Juke ja Tuke kulkevat nyt omia polkujaan ja elättävät itse itsensä, minä tiedän. Mutta ne voivat tulla takaisin sinun luoksesi jonakin päivänä. Ja kun kohtaat heidät taas, ymmärrät paremmin, miksi pitää lähteä. Kun et ole nähnyt karhunpoikiasi muutamaan päivään, sinä aivan tukehdut ikävästä. Mutta kun tapaat ne taas, repeät riemusta.
Henkka Maukka nosti katseensa ylös ja näki ensimmäisenä vähän vinon kotitalon ja sen veikeän pihamaan, jolla oli vaikka minkälaisia ympäripyöreitä esineitä. Kun oli ollut vähän aikaa metsässä, oli taas mukava mennä kotiin. Hän ajatteli, etteivät Juke ja Tuke sittenkään olleet muuttaneet metsään ikuisiksi ajoiksi. Ehkä ne tulisivat jonakin päivänä häntä katsomaan. Ajatuksestaan riemastuneena Henkka Maukka hyppäsi korkealle ilmaan niin, että reppu heilahti.
- Tervetuloa kotiin, Juke ja Tuke. Tulkaa sitten kotiin, kun teille tulee minua ikävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti