Karhunpojat haistavat ihmisen

Toukokuinen aurinko lämmitti metsämajan edustaa. Keväisen kylmän yön jälkeen maassa oli vielä huurua ja se höyrysi auringon lämmössä valkean harmaana savuna hiljalleen kohti suuren kuusen oksia, mutkitteli, pysähteli ja haihtui aivan näkymättömäksi. Juke ja Tuke köllöttelivät selällään majan edessä tassut levällään ja pienet karhunsilmät sirrillään. Häikäisi. Niiden karhunrinnat kohoilivat ja tassut heilahtelivat aivan kuin ne olisivat hissuksiin tassutelleet unien kaukaisissa maissa. Mutta eivät ne nukkuneet. Ne nautiskelivat mahat täynnä vastajuodusta, lämpimästä maidosta, jonka Henkka Maukka oli niille taas aikaisin aamulla tuonut.

- Juke, Tuke kuiskasi.
- Mitä, vastasi Juke.
- Pitäisikö meidän lähteä kaukometsään kuljeksimaan? Minulla on sellainen tunne, että ihmisen hajua pitäisi välttää, sanoi Tuke hiljaisella äänellä.
- Vaikka Henkka Maukka onkin meille kuin äiti, hän on kuitenkin ihminen, jatkoi Tuke.

Juke aukaisi silmänsä, pyörähti toiselle kyljelleen ja kömpi istumaan. Sen vasemmalla korvalla roikkui Juulian ja Jadelmiinan tekemä kukkaseppele. Kukat olivat kuihtuneet ruttuisiksi ja kukanvarsien vihreä väri oli muuttunut ruskeaksi. Hämillisen ja surullisen näköisenä se katsoi karhuveljeään.

- Olet aivan oikeassa. Meidän täytyy lähteä kaukometsään kuljeksimaan. Me olemme sentään karhuja emmekä mitään koiria, jotka ovat ihmisten parhaita ystäviä. Mutta yksi asia minua kovasti askarruttaa, mietti Juke.
- Mitä me siellä kaukometsässä oikein syömme, kun meillä ei olekaan enää lämmintä maitoa?

Tuke makoili vielä selällään jalat levällään, mutta kääntyi nopeasti jaloilleen ja jäi jäykkänä paikoilleen seisomaan.

- Meillä ei olekaan lämmintä maitoa, se sanoi ja alkoi kovasti ajatella.

Pensaassa rusahti, risahti ja kohahti. Pienen pienet kevätlehdet heilahtivat, kun pensaasta hyppäsi metsämajan edustalle ruskean ja valkoisen kirjava jänis. Sen turkki ei enää ollut valkoinen, mutta ei vielä oikein ruskeakaan ja se näytti vähän rähjäiseltä.

- Anteeksi tämä talviturkin heitto. Jäniksen karva kun on talvella valkoinen ja kesällä ruskea, jossakin vaiheessa väri on vaihdettava eikä se käykään ykskaks. Nyt olen sitten tällainen karvapeikko jänikseksi, mutta sen metsä kestää.

Jänis kertoi karhunpojille kaukometsästä ja maukkaista puunkuorista ja makeista voikukista ja apiloista. Ne olivat hyvin herkullisia. Juke ja Tuke yrittivät kuvitella itsensä syömässä voikukkia tai pajunkuorta. Ne katsoivat toisiaan murheellisin silmin. Voisiko millään keinolla ihmisen hajun peittää lämpöisen maidon suloisella tuoksulla. Jänis jatkoi jutusteluaan ja sanoi huomanneensa metsässä hypellessään, etteivät karhut juurikaan pitäneet samasta ruuasta kuin jänikset. Nepäs söivätkin marjoja ja sieniä ja niitä olivat syksyiset metsät täynnä. Kovin paljon eivät karhunpennut vuodenajoista ymmärtäneet. Sen ne kuitenkin tiesivät, että kevään ja syksyn välissä oli kesä. Mitäs silloin syötäisiin? Marjat kypsyivät vasta syksyllä.

Kaukometsän poikki virtasi vuolas joki. Jänis oli nähnyt sen rannoilla joskus ihmisiä onkimassa. Kun koukun heitti veteen, saattoi kohta kala tarttua siihen ja niin se oli helppo nykäistä rannalle ja paistinpannuun paistumaan. Mutta eipä ollut karhunpojilla onkea ja siimaa saati paistinpannua, jossa saaliin voisi paistaa.

- Kyllä luonto neuvoo karhut kalalle, sanoi jänis.
- Paras, kun juoksette pikimmiten kaukometsän joenrantaan oppia ottamaan. Luonto on hyvä opettaja, jatkoi jänis ja pomppi tiehensä.

Oli jo keskipäivä. Aurinko lämmitti ja pienet karhunmahat kurisivat. Juke ja Tuke katsoivat ympärilleen. Kaukana näkyi Henkka Maukka Makkaranpaistajan vino koti ja sen pihamaa, joka oli täynnä ympäripyöreitä esineitä. Sieltä kantautui tuulen mukana ihmisen hajua. Yhtäkkiä pikkukarhut säpsähtivät ja säntäsivät nelitassujuoksuun ja eipä aikaakaan, kun ne olivat kadonneet kaukometsän siimekseen. Saman päivän iltana käveleskeli muuan kalamies Henkka Maukan kodin ohi ja pysähtyi juttelemaan.

- Näinpäs tänään varsin kummallisen näyn kaukometsän virranvarrella. Siellä istui keskellä koskea kaksi karhunpoikaa kukkaseppeleet päässään ja yrittivät napata kalaa ruuakseen. Minä jätin oman saaliini rannalle. Syökööt nallen naperot mahansa täyteen, jos eivät onnistuneet itse saamaan sinttiäkään.