Aikuinen ei voi millään ymmärtää lapsen ajatusta kuin vasta sitten, kun tämä aikuisena sen itse vanhemmilleen kertoo. Minulla on kolme poikaa, nyt kolmekymmenvuotiaat kaksospojat ja pian kaksikymmentäseitsemän vuotta täyttävä kuopus. Reilu kaksikymmentä vuotta sitten vierailimme Hartolassa Nukketeatteritalo Mustassa ja Valkeassa Ratsussa (Musta ja Valkea Ratsu). Sieltähän ovat kotoisin mm. Ransu Karvakuono ja monet muut Pikkukakkosen tutut nukkehahmot.
Mustan ja Valkean Ratsun mainiossa nukketeatterissa saimme osallistua koko perheen kanssa karvakuonojen seikkailuihin. Mutta tuon vierailun kohokohdaksi ainakin nuorimmalle pojalle jäi pihalle rakennetun seikkailupolun kiveen isketty miekka. Vanhan tarinan mukaan siitä, joka saa miekan irti kivestä, tulee Englannin kuningas.
Istuimme autossa kotimatkalla toisen kaksospojan häistä ja muistelimme yhteisiä reissuja ja tapahtumia. Kuopus istui takapenkillä ja kertoi oman muistonsa tuolta nukketeatterimatkalta. Kun karvakuonot oli katseltu ja niitä ihmetelty, lähdettiin metsäpolulle katsomaan kuuluisaa miekkaa kivessä. Kun viimein polku aukesi suurelle kivelle, jonka sisällä on melkein kahvaa myöten pitkä miekka, mielikuvitus teki kuopuksesta välittömästi Kuningas Artun, pojan, joka vetäisi miekan kivestä ja josta tuli Englannin kuningas. Kaksoset yrittivät vuoron perään irrottaa miekkaa, mutta jämäkästi se vain pysyi kalliossa kiinni. Sitten tuli kuopuksen vuoro. Hän tarttui miekan kahvaan ja näki mielessään itsensä kuninkaana, kuningas Arttuna. Mutta mitä tapahtuisi, kun miekka irtoaisi? Muuttuisiko hän oikeaksi kuninkaaksi kruunuineen kärpännahkaviittoineen? Käsi piti lujasti kiinni miekan kahvasta ja voimakkaan varovasti pieni poika yritti nostaa miekkaa, mutta siinä se vain pysyi eikä inahtanutkaan. Helpotus oli uteliaisuutta ja rohkeuttakin suurempi, kun hän sai jäädä tavalliseksi pojaksi, joka voi lähteä kotiin isoveljiensä ja äidin ja isän kanssa eikä tarvinnut muuttua kuninkaaksi kaukaiseen maahan.
Muistan tuon hetken hyvin, mutta vasta yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin sain omin korvin kuulla nuo tuntemukset ja lapsen ajatukset, voimakkaan mielikuvituksen aiheuttaman jännityksen, ehkä pelonkin ja suurtakin suuremman helpotuksen miekan pysyessä paikallaan. Voimaks elämys ei siis tarvinnut komeita kulisseja. Se tarvitsi vain hienon tarinan, suuren kiven ja miekan ja paljon kihelmöiviä kuvitelmia. Ja tunteista suurimmaksi nousi helpotus saada olla tavallinen pikkupoika lomareissulla kauniin kesäisessä maalaismaisemassa tuttujen ja turvallisten veljien ja vanhempien kuopuksena. Pysyköön vain miekka kivessään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti