On vuosi nolla. Synnyn. Vuonna kolme osaan jo puhua ja vuonna 20 kykenen lupaamaan. Lupaan olla pappina lopun elämäni. Ja lupaan, etten kaapuani muuksi muuta enkä muihin töihin mene, vaikka tulikiveä taivas sataisi ja vuoret väistyisivät ja kukkulat horjuisivat.
Tulee vuosi 2009. Olen edelleen sama, jumalaton ihminen, pappi, joka nuo lupaukset pari tuhatta vuotta sitten ilmoille saneli. Hiukseni ovat käyneet harmaiksi, muistini heikoksi, hampaani huonoiksi, selkäni kumaraksi, käteni käppyröiksi eikä niissä enää sulkakynä pysy puhumattakaan hiirestä. Aivot vielä jotenkin toimivat ja niinpä päätän kaikessa hiljaisuudessa pyrkiä EU-parlamenttiin kansakunnan etua ajamaan.
Alkoivatpa piispat muistella menneitä ja löysivät nuo pari tuhatta vuotta sitten antamani lupaukset ja pyysivät minua riisumaan kaapuni ja luopumaan vanhasta virastani.
Olen aina ollut ylpeä uskostani. Jumalankin olen aina yrittänyt askareitteni ohella muistaa, hänen töissään kun tavallaan olen. Mutta vaihtelu virkistäisi.
Raskain sydämin siis aukaisen kaapuni nyörit, jotka kauan sitten kiinni solmin. Riisun vaatteeni ja ripustan sen naulaan. Tekisi mieli rukoilla ja sanoa: "Niin. Enhän minä tätä sinun pyynnöstäsi riisunut enkä sinua vastaan. Ihmisen pyynnöstä sen tein, kun ihmistä halusin sinun nimissäsi puolustaa. Itseäni vastaan sen teen, kun kerran kauan sitten lupasin vain tätä kaapua kantaa. Sinulle toki kelpaisin alastomanakin. Anna minulle siis vaatteeni anteeksi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti