Viikonloppuna vietettiin hyvien ystävien juhlaa. Syötiin hyvin, juotiin hyvin eli ravittiin ruumista kaikin mahdollisin keinoin, mutta mikä kuitenkin kaikista tärkeintä, sielu tuli kylläiseksi. Seuraavan päivän iltana oli taas fyysisesti nälkä, mutta mieli on vieläkin aivan täynnä yhteistä iloa ja riemua.
Aikaa ei jaettu, vaan pidettiin se yhteisenä.
Raamatussa sanotaan osuvasti, että ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Herran suusta lähtee. Raamatun sanomisia ei parane mennä muuttelemaan, mutta ajattelen asiaa vieläkin täsmällisemmin, ettei ihminen elä ainoastaan ruuasta, vaan jokaisesta hyvästä ja kannustavasta sanasta, jonka ystäviltään (Jumalahan loi ihmisen omaksi kuvakseen siis) kuulee, jokaisesta positiivisesta eleestä ja ilmeestä, hyvästä teosta. Moitekin on silloin tällöin paikallaan, mutta enpä nyt muista yhtäkään tilannetta elämäni varrelta, jolloin olisin moitteesta ilahtunut. Opiksi olen saattanut ottaa, mutta riemua tuskin olen tuntenut. Enkä aivan varmasti ole mieltäni ylentänyt yhdestäkään aiheettomasta moitteesta tai ylimielisestä huomautuksesta. Mutta kiitos saa minut lentämään, kannustava sana nostaa minut siiville.
Raamatussa sanotaan myös, minkä haluat tehtävän itsellesi, tee se toiselle. Siksi aikaa ei kannata jakaa, vaan pitää se yhteisenä. Se, mikä on yhteistä, kuuluu meille kaikille. Kun on ystävän juhlassa mukana, on jakamassa iloa ja kaksinkertaistamassa sitä. Siksi mieli pysyy ruumista kauemmin ravittuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti