Kauniina, kesäisenä sunnuntaipäivänä kapusi vanha nainen vaivalloisesti ylös kirkon kivisiä portaita, pysähtyi ylätasanteelle ja katsoi hautausmaalle. Siellä makasivat nuoruuden aikaiset ystävät ja suuri osa tuttavistakin vinoristien alla. Elämä laskeutui vähitellen iltaan, ja taivas punersi kuultavana ja kutsuvana.
Hitaasti nainen aukaisi kirkon puisen, paksuilla raudoilla raskautetun oven, astui sisälle kirkkosaliin ja pysähtyi, teki ristinmerkin kolme kertaa ja kumarsi syvään.
- Mie siulta anteeks pyyvän, mitä pahua tehnyt olen.
Verkkaisesti ja harkiten ja elämästään nöyränä vanha nainen käveli kohti pyhien kuvien täyttämää alttaria, sytytti kaksi tuohusta ja teki ristinmerkin.
Mustakaapuinen pappi tervehti naista ja pyysi tätä istumaan. Nainen katsoi miestä tarkasti ja sanoi: "Mie tahon siule miun ainuun hairahuksen kertuu." Ja niin hän kertoi, miten oli nuorena naisena voimiensä päivänä kohdannut miehen, jonka kanssa oli syntiin langennut. Pitkä oli tarinansa ja hyvin tarkasti muisti vielä jokaisen hetken, päivän värit ja kuukauden kuulauden, kauniit sanat, hellät kosketukset, miehen mustat hiukset, jäntevät kädet, tumman ja karhean karvan peittämät jalat, viiksien veikeän kutituksen korvalla ja poskipäillä. Ja kaiken kuulleena pappi punasteli naisen kertomusta ja tahtoi sitä jouduttaa, mutta nainen jatkoi syntinsä muisteloa päästä varpaisiin ja enemmänkin. Ja näin jatkui neljänä sunnuntaina peräjälkeen.
Neljäntenä sunnuntaina pappi keskeytti naisen synnintunnustuksen, ettei hänen enää kannattaisi asiasta huolta kantaa. Jumala oli hänen papillisen olemuksensa ja virkansa kautta synnin jo kuullut ja sen aikaa sitten omin silmin kaiketi nähnytkin ja varmasti suuresta rakkaudesta anteeksi antanut. Mutta nainen jatkoi tarinansa loppuun asti ja sanoi: "Niin mieki uskon hänen miule anteeksi antaneen. Vuan kun sitä on niin mukava siun kerallais täs kahestaa muistella."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti