Kalevi oli juuri täyttänyt 65 vuotta ja kuin syntymäpäivälahjaksi hän sai elämänsä ensimmäisen kirjeen naiselta. Hikoilevin ja tärisevin käsin mies avasi kuoren, oikoi sisällä neljälle laskokselle taiteillun paperiarkin ja luki.
"Hyvä Kalevi. Minä kiitän sinua hyvin paljon kirjeestäsi. Vaikka se ei ollutkaan kovin pitkä eikä seikkaperäinen, asia selvisi minulle siitä vähästä oikein hyvin. Sinä olet ollut itsellinen poikamies koko ikäsi - periaatteesta niin kuin sinä asian ilmaisit. Vastasit kuitenkin minun lehti-ilmoitukseeni ja niinpä uskallan kertoa sinulle, että voin jo ensi viikolla tulla sinun luoksesi vaikka asumaan. Päätöksissäni olen nopea ja toimissani ripeä, joten voit olla minua asemalla vastassa ensi viikon torstaina iltaseitsemän junalta. Terveisin Raakel."
Hyvin pitkän viikon jälkeen Kalevi valjasti hevosensa hitaasti ja huolellisesti, heitti heinäsäkin rekeen ja istahti kahahtavan säkin päälle ja komensi hevosen suitsia läiskäyttämällä matkaan. Reen jalakset nitisivät ja vingahtelivat pakkaslumella ja hevosen hengitys höyrysi kuulaaseen talvitorstaihin. Kohta jo kuuluisi kaukaa junan vihellys.
Junasta laskeutui komearyhtinen Raakel sorapihaiselle asemalaiturille, tempaisi maahan laskemansa matkalaukut käsiinsä ja oikaisi ryhtinsä ja katsoi ympärilleen. Kalevi oli helppo tuntea, sillä asemalla ei hänen, hevosensa ja asemamiehen lisäksi ollut ketään muita.
"Tulit sitte." Kalevi sanoi hämmennyksissään ja ojensi karvakintaisen kämmenensä kohti naista, mutta huomasi kohta kuin koiraa naiselle tarjoavansa ja nopeasti riisui kintaansa. Mustaviiruinen, paljon työn ja vähän veden tummentama käsi ojentui rouhevana ja varovasti puristi Raakelin sileälihaista kättä.
"Tulin, kun et vastaan pannut."
Iltapäivä alkoi hämärtää, hevonen käveli verkkaisesti tuttua tietä, suitset roikkuivat kyljillä ja vain reen jalakset ääntelivät.
Talo oli siisti, mutta se oli poikamiehen talo, koristelematon ja rujo. Matot olivat suorassa lattioilla, mutta moni vieras oli niitä pitkin tuvassa astellut ja niihin saappaansa kopistellut. Verhoissa näkyi selvästi haalea, auringonpolttama ikkuna-aukko, ja tapettien ornamenttien rajat olivat aikaa sitten palaneet lukuisten kesien kirkkaassa valossa. Mutta Raakel ei aikaillut pikkuasioiden kanssa ja niinpä parissa viikossa moni asia talossa muuttui. Vanhat matot vaihtuivat uusiin ja kirkasvärisiin ja verhot laskeutuivat pian ryhdikkäinä kuin Raakel itse. Taloon oli muuttanut uusi henki, hengetär.
Kylälläkin oltiin mielissään, kun Kalevi sai lyijykynällä kirjoitetulla kirjeellä itselleen niin tomeran ja touhuavan toverin taloa laittamaan ja elämään sulostuttamaan. Puhuttiin, että pian olisivat Kalevin poikamiehen päivät luetut ja tanssittaisiin kenties jo ennen juhannusta häitä, vaikkei vielä kihlajaisiakaan oltu kahviteltu. Ja suuri olikin hämmästys monessa talossa, kun kauniina talvisena aamuna nähtiin Raakelin kävelevän matkalaukkuineen linja-autopysäkille, nousevan autoon taakseen katsomatta ja häviävän mäen taakse eikä jäljelle jäänyt mitään muuta kuin linja-auton pakokaasun valkoinen höyry kiristyvän pakkaspäivän peitteeksi.
Kun Kalevi iltapäivällä astui kylän kauppaliikkeeseen ja istahti penkille tupakoimaan, häneltä kysyttiin syytä, miksi Raakel sillä tavalla oli laukkunsa pakannut ja itsensä matkaan saattanut. Kalevi vältteli vastaamasta, pyöritti tupakkaansa, karisti tuhkat lattialle ja sylkäisi perään.
- Hyvä akka se olis ollu. Hyvä akka. Oppi siivoamaan ja ruokaakin laittamaan, en minä sitä moiti. Mutta kun se alko höyläpenkkiä järjestelemään, minä näytin sille ovea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti