"Elettiin lämmintä kevättä vuonna 1956. Meillä oli kotina pieni mökki ja sen täytti kuusi alaikäistä lasta ja äiti ja isä. Maata meillä ei paljon ollut, mutta siitä vähästä ruoka kuokittiin ja niitettiin ja pellon ja navetan kautta kannettiin ruokapöytään. Nälkä meillä ei ollut koskaan, muttei kukaan niillä eväillä päässyt lihomaankaan. Minä olin vanhin, 13-vuotias miehen alku. Opin varhain lähtemään työhön kuin työhön, mihin isä vain käski. Ei hän koskaan pyytänyt, sillä pyytämällä ei siihen aikaan toimeen lähdetty.
Sitten kuoli äiti. Ei aivan kesään asti ehditty, mutta peruna oli kuitenkin pellossa. Sen isä muisti mainita ikään kuin se olisi jotenkin helpottanut tuskaa, jonka äidin poismeno aiheutti. Nuorin meistä oli viisivuotias. Äiti haudattiin Eskon päivänä ja silloin paistoi aurinko. Päivää aikaisemmin satoi räntää, ja kirkkomaan polku oli vielä hautajaispäivänä märkä ja niljakas. Muistan sen oikein hyvin, sillä minulla ei ollut saappaissa sukkia ja jalkapohjia paleli kylmän kosteaa maata vasten.
Muutama päivä äidin hautajaisten jälkeen minusta seuraava poika, yksitoistavuotias Hannu joutui Ouluun sairaalaan korvaleikkaukseen. Hänellä oli syntymästään asti ollut korvien kanssa paljon vaivaa ja kuulo oli vähitellen alkanut heikentyä eikä hän meidän muiden tavoin osannut etsiä heinäsirkkoja pihamaalta eikä kuullut sudenkorentojen siipien surinaa tai kimalaisen pörinää. Hänen mielestään ne liikkuivat äänettömästi kuin kummitukset.
Hannu vietiin hevosella naapuripitäjään rautatieasemalle ja siellä hänet saateltiin kirjeen kanssa junaan. Lääkäri oli kirjoittanut selvityksen ja laittanut sen ruskeaan kirjekuoreen. Tuo kuori pojalla oli ruskeassa nahkasalkussa, jonka isä oli siannahkalla kiillotellut pojan matkaan. Laukussa oli leipää ja suolalihaa ja saattoi siellä olla jokunen kuivattu kalakin. Isä ei ollut uskonut, että sairaalassa annettaisiin pojalle oikeata ruokaa. Köyhä ei koskaan uskaltanut jäädä toisten armoille. Siinä saattoi käydä huonosti.
Kolme viikkoa oli kulunut äidin hautajaisista, kun meille kotiin tultiin kertomaan isän kuolemasta. Isä oli ollut muutaman kilometrin päässä lehmähakaa korjaamassa ja lekan varresta hänet hengettömänä löydettiin. Hän olisi täyttänyt kolmen päivän päästä neljäkymmentä vuotta. Muistan vielä, miten katsoin viestin tuojaa kauan aikaa aivan hiljaa ja sitten käännyin katsomaan pieniä sisaruksiani, jotka tekivät kuka mitäkin. Neljä siinä oli ja nuorin vasta viisivuotias. Kun suruviestin tuoja oli hävinnyt pihasta, istuin tuvan penkille miettimään. Minulla ei ollut aikaa eikä tarmoa itkeä, sillä hyvin nopeasti ymmärsin, että olin nyt perheen vanhin. Kolmetoistavuotiaana minun vastuullani oli viisi minua nuorempaa sisarusta, neljä kotona ja Hannu Oulussa sairaalassa.
Isä haudattiin viikon kuluttua kuolemasta, mutta kovin paljon en siitä muista. Pelloilla kasvoi heinää ja kauraa ja vähän ruista. Perunaa istutettiin joka kevät omiksi tarpeiksi ja navetassa oli lehmä tai kaksi lypsettäväksi. Ruokaa minä varmastikin ajettelin silloin eniten. Miten saisin kaiken talteen ja riittämään pitkäksi talveksi, ettei tarvitsisi keneltäkään mitään pyytää. Se oli näyryyttävää.
Kun Hannu parin kuukauden päästä tuli kotiin, meillä ei enää ollut isääkään. Istuimme elokuisena iltana joenrannan törmällä ja Hannu kertoi, miten oli saanut tietää isän kuolemasta. Meillä ei silloin tietenkään ollut puhelinta eikä minulle ollut tullut mieleenkään kirjoittaa Hannulle eikä varmasti tuota asiaa ollut kukaan muukaan ajatellut. Yhtenä aamuna, kun hoitaja oli tullut Hannun vuoteen vierelle, tämä oli itkenyt. Kun hoitaja kysyi itkun syytä, Hannu oli näyttänyt hänelle sanomalehteä. Siinä oli ollut isän kuolinilmoitus ja alla kuuden lapsen nimet. Hänenkin nimensä siinä oli näkynyt. Kun yksitoistavuotiaana saa kuolinilmoituksesta tietää oman isänsä kuolemasta, on yksin. Silloin on aivan varmasti yksin. Tuota asiaa olen monta kertaa elämäni varrella ajatellut. Miten tärkeää silloin oli pysyä hengissä. Se oli jopa niin tärkeää, ettei ehtinyt kuolleestä isästään edes omalle veljelleen kertomaan, kirjoittamaan lyhyttä kirjettä.
Vuosikymmenet ovat vierineet, kuluneet nopeasti, liian nopeasti. Minulle jäi sinä kesänä niin suuri vastuu, etten sitä silloin onneksi ymmärtänyt. Mutta kaikista meistä tuli kunnollisia ihmisiä eikä kenenkään tarvinnut lähteä kotoaan pois. Siitä asiasta olen hyvin onnellinen. Sisarusten kuuluu saada kasvaa yhdessä. Aineellinen puute ei tee vajavaista ihmistä, mutta huolenpidon puute vammauttaa ihmisen lopuksi elämäksi."
Osia tästä tarinasta kuulin muutama päivä sitten ja osan täytin niillä ajatuksilla, jotka kuunnellessa liikuttuneeseen mieleeni tulivat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti