Tapasin miehen, jota Jumala oli tarttunut kädestä. Hiljaisessa kirkkosalissa ennalta mitään ilmoittamatta henki oli kulkenut miestä kohti tämän aavistamatta tai odottamatta ja ottanut kiinni ja alkanut kuljettaa.
Mies oli kertonut muutamia vuosia aiemmin puolisolleen, naivolleen tahtovansa opetella karjalan kielen. Naivo oli miestään innostanut ja kannustanut, sillä opetusta järjestettiin samalla paikkakunnalla ja miehen suku oli Karjalasta kotoisin. Äiti tosin oli oman kielensä pitkällä matkalla unohtanut eikä mies sitä ollut kotonaan koskaan kuullut. Jossakin veren kaukaisessa perimässä oli kuitenkin kuin häivähdyksenä halua oppia äidinkieli, äidin joskus lapsena puhuma, kauniisti soljuva karjalan kieli.
Puoliso sairastui vakavasti ja arkisen elämän raskaat huolet painoivat opiskeluhaaveet taka-alalle ja ajatus unohtui muutamaksi vuodeksi. Sairaus paheni ja mies jäi lopulta yksin, kun puoliso ja elämänkumppani hiipui hiljaa tuonilmaisiin. Surun tasaannuttua nousi mieleen uudestaan halu oppia puhumaan karjalaa.
Oli alkamassa uusi karjalan kielen kurssi ja mies halusi ilmoittautua mukaan. Kurssin aloitusajankohta ei ollut kuitenkaan täysin selvillä ja mies lähti paikkakunnan ortodoksiselle rukoushuoneelle, tsasounalle tarkistamaan asiaa, koska oletti kurssin alkavan siellä. Kun hän ajoi pihaan, kaksi miestä oli juuri kävelemässä rukoushuoneeseen. Mies kysyi, mahtoiko kielikurssi alkaa siellä, kun hänellä oli sellainen hatara tieto. Pappi puhutteli miestä ja sanoi, ettei kurssi alkanut vielä sinä iltana, mutta kirkossa olisi jumalanpalvelus ja pyysi miestä astumaan sisään. Hiljaisen rukoushuoneen tuohusten tuoksussa miehen mieli rauhoittui, monien vuosien koettelumusten väsymys kaikkosi ja hän tunsi jonkun tarttuneen käteensä.
Juttelin miehen kanssa tunnin verran kadunreunassa. Enimmäkseen kuitenkin kuuntelin monisäikeistä tarinaa ja ajattelin, ettei yhdenkään ihmisen tie ole kivetön ja kuopaton. Toiset saavat kantaakseen enemmän kuin jaksavat, toiset raahaavat murheensa kuin härkä raskaat vankkurinsa tai hevonen luistamattoman rekensä. Joku pitää ilonsa ja surunsa ominaan, toinen osaa kertoa huolensa ja samalla jakaa taakkaansa toistenkin kannettavaksi. Ja jos oikein hyvä onni on elämässä, joku tarttuu käteen ja kannattelee.
En varmasti koskaan näe tuota miestä saarnaamassa muille uskostaan, en kuule häntä pitämässä palopuhetta enkä vaatimassa muita hänen laillaan kohtaamaan saati etsimään Jumalaa. Usko on ihmisessä, ihmisen perimässä, yhdessä geenissä. Kun Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, tuo kuva oli henki, ihmisen sielu, perimä, pakko tai halu uskoa. Se ei välitä ruumiista eikä sen asettamista rajoista. Se voi kuitenkin tarttua kädestä ja sen jälkeen täyttää mielen. Kun ihmisen mieli on täyttynyt hyvällä, kaikki muu on toisarvoista, ja ihminen on saanut kohdata kaikkein tärkeimmän ja arvokkaimman ja ainoan tavoittelemisen arvoisen - rauhallisen sydämen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti