keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Urheat matkat

Istuin kahvilan pöydässä ja seurasin vanhan naisen urheaa rollaattorimatkaa jalkakäytävältä apteekin ovelle. Teekuppini oli kuuma ja täysi. Puhaltelin ja nostin mukin huulilleni ja siemaisin kuuman höyryävää teetä. Minulla ei ollut kiirettä, sillä olin tullut levähtämään ja rauhoittumaan. Vanhan naisen kiireestä en tiennyt mitään. Ehkä hän oli menossa apteekkiin uusimaan reseptiään tai hakemaan lääkärin määräämää elintärkeää lääkettä.

Matka taittui hyvin hitaasti. Viiden, kymmenen sentin mittaiset askeleet vähensivät verkkaisesti parinkymmenen metrin matkaa. Piha nousi jalkakäytävältä kohti apteekkirakennusta vain sen verran, että silmät juuri ja juuri erottivat tuon nousun. Mutta vanhan naisen rollaattori teki tuohon pieneen vastamäkeen tiukan tenän eikä hievahtanutkaan ennen kuin hän sai hitaitten askelten tasapainon juuri niin hyväksi, että rollaattorin kumipyörät nytkähtivät taas verkalleen liikkeelle.

Kuppini oli puolillaan. Join teeni hitaasti jäähdytellen. Naisen matka oli edennyt muutaman metrin eikä se ollut vielä puolivälissäkään. Nuori nainen pysähtyi rollaattorin viereen ja kysyi vanhukselta, tarvitsiko hän apua. Näin heidän juttelevan, mutta en tietenkään kuullut sanoja. Avuntarjoaja lähti jatkamaan matkaansa ja urhea matka kohti päämäärää jatkui.

Vein tyhjän teekupin pois ja istahdin takaisin pöytään. Lyhyin, hitain askelin vanhan naisen taival asfalttipihan läpi jatkui. Hitaasti pyörähtivät rollaattorin kumipyörät, verkkaisesti liikkuivat jalat ja katse oli suoraan eteen päin. Vanhuksen viereen käveli keski-ikäinen rouva ja matka pysähtyi. Näytti kuin he olisivat yhdessä suunnitelleet, miten parhaiten pääsisi jatkamaan. Rollaattorin edessä oli jalkakäytävän korkea reuna ja vähän kauempana asfalttinen luiska, jota pitkin voisi turvallisesti nousta käytävälle. Mutta sitä ennen rollaattori olisi pitänyt kääntää ja siihen vanhan naisen voimat eivät riittäneet.

Kävelin naisten luokse ja kerroin jo kauan seuranneeni vanhuksen urheaa matkaa pihan yli apteekin jalkakäytävälle. Nainen kertoi vanhuksen olevan äitinsä, joka oli sairastellut ja joka ei pitkään aikaan ollut jaksanut lähteä ulos. Oli kaunis syyskuun iltapäivä. Aurinko paistoi ja ilma oli raikas ja sees. Vanhus ei jaksanut sanoa minulle mitään, mutta näin hänen silmissään päättäväisen ilmeen. Niin kauan kuin vain jalka nousee, on päästävä matkaan. Kun hän oli itse päättänyt apteekkiin mennä, hän meni - hitaasti mutta aivan varmasti.

Toivotin naisille iloista päivänjatkoa. Kun on tahtoa kulkea melkein puoli tuntia parinkymmenen metrin matkaa, on ihminen varmasti kulkenut monien vastoinkäymisten läpi pystyssä päin ja iloisesti edennyt silloin, kun riemun aika on ollut. Muistin ystävääni, joka teki juuri vakavasta sairaudesta toivuttuaan pitkän moottoripyöräretken haastaviin Mongolian maisemiin. Ajattelin, ettei matkan mitalla ole mitään merkitystä: kaksikymmentä metriä tai kaksituhatta kilometriä. Mennään, kun tahtoa riittää ja elossa ollaan ja kitka on voimaa pienempi.

Ei kommentteja: