Vislamisti on sellainen ihminen, joka vihellellen kulkee elämänsä läpi ja hakee mukavia asioita vaikka kivenkolosta ja käärmeenpesästä. Ei häntä harmita ollenkaan toisten epäily saati epäluulo asiastaan, vaan omaan vislamistiseen tapaansa hän laittaa huulensa tötterölle ja saattelee ilmoille herkän hilpeän iskusävelmän heleästi soimaan olipa hän häissä tai hautajaisissa, kirkossa tai kirpputorilla.
Sääntökirjansa on vislamisti unohtanut kokonaan kirjoittaa eikä ole hän myöskään perustanut yhdistystä tai kasannut omaa seurakuntaa. Eikä ole hän rakentanut vihellyksensä ympärille kirkkoa saati kappelia, ei temppeliä eikä moskeijaa, ei nostanut ristiä rinnalleen tai kuuta kumottamaan olalleen, ei tähteä rintaan, ei kalaa taikka kyyhkystä, vaan paidan kaulus napitta hän rempseästi rilluttelee ja säveltänsä soittelee ilman mitään merkkejä mistään. Eikä kaipaa kunnon vislamisti mitään muuta maallista hyvää kuin että kaikilla olisi hyvä olla.
Mutta niin kuin ihmisillä ylipäätään, toive on hälläkin tuonpuoleisesta. Koska ilo on vislamistin päämäärä ja maali, riemu ja ratto kaikinpuolinen elämän eliksiiri, toivoo vislamisti iloisen elonsa jälkeen saavansa vieläkin eloisamman ikuisuuden. On hänelle tuhdin lounaan tuomassa raukeassa unessa näytetty näky, jota kohti on riemullista kulkea.
Kun päättyvät elon päivät viimeiseen vihellykseen, reippaasti irtoaa vislamistin sielu ja nousee kohti taivaallista jatsisalia. Siellä häntä odottaa neljätoista kaiken kokenutta ja kaiken taitavaa iloista kumppania, joilta eivät temput ja taidot lopu. Viikon jokaiselle päivälle on kaksi toistaan taitavampaa viihdyttäjää, joiden vuoksi vislamisti on elämässään ilomielin kilvoitellut. Ei ole hänen tarvinnut kieltäytyä mistään syömisistään, vaan on hän voinut nauttia maan antimista aina marjoista maksamakkaraan ja salmiakista sianlihaan ja kaikesta noiden välistä.
On virrannut viini, kohtuudella tosin, on poltettu tupakkaa, on maistettu marihuanaa, kipattu kuppi kiljua sakeasta sammiosta. On nautittu ruumiin iloista. Eikä ole tarvinnut tuon taivaallisen, suloisen palkkion takia katkaista yhtään kurkkua, ei viiltää vatsaa auki, ei katkaista kenenkään sormea, ei virttä veisata, ei saarnaa saarnata, ei tuntea pahaa mieltä pikkusynneistä eikä kadotuksen pelkoa suuremmistakaan. Onpa vislamisti vain iloa tuottanut viehättävällä vihellyksellään ja iloisella naurullaan kaikissa kadunkulmissa ja kapakoissa, kirkkomailla ja kalmistoissa, joissa elämän iloja pelänneitä ja riemuja karttaneita kanssaihmisiä on synkkään hautaan laskettu. Riemu tarttuu ja ilo nousee surevankin rintaan, kun vislamistin höllähuulinen huilu hilpeästi huilailee.
Lukijalle tiedoksi: vislamismi ei ole uskonto, vaan se on elämäntapa. Ja vislamisti ei ole uskovainen, vaan hyvin taitava viheltäjä. Ja vislamistin tuon taivaallinen palkkio ei ole ikuinen elämä, ei kokemattomat neitsyet, ei harpunheleät ja helisevät soittotuokiot, vaan on se aikamoisen elosteleva jatkoelämä kaiken kokeneitten ja kaiken taitavien kumppanien kanssa niin kauan kuin vihellystä piisaa. Ja sitähän piisaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti