Oli hyvin tavaton syyspäivä. Ei satanut, ei tuullut, ei vihmonut, vaan aurinko paistoi ja sai punertuneet pihlajanlehdet liekehtimään ja vaahterat värittämään puistoja ja pihateitä. Poutapilvi maleksi taivaankantta kuin arvellen, onko johonkin mentävä vai voiko jäädä paikoilleen pullevaksi palleroksi, kesäpilveksi syystaivaalle. Pilven alla lensi neljä kurkea kiivain siiveniskuin kuin pilvelle näyttääkseen, että syksy on kaikesta huolimatta tulossa, lumimyräkät vaanivat vuorten takana, hyinen viima käy kohta koillisesta ja pois on päästävä.
Mutta kuin salama olisi iskenyt kirkkaan taivaan sinessä tai syysmyrsky pyyhkäissyt yli järvenselän kaarsi johtokurki nopeasti luoteeseen ja kohta koilliseen ja kiihdytti nopeuttaan. Muut linnut seurasivat sitä ihmetellen kuin suuntansa menettänyt ihminen autonsa navigaattoria, joka käskee keskellä vilkkainta moottoritietä tekemään uu-käännöksen. Lempeän lounatuulen mukana kantautui alas kurkien keskustelu.
- Mihinkä se nyt?
- Tuoltahan myö tultii ja sammoo reittiä takasin lentää.
- Voe sontalunkku sentään, mihinkä se vehtoo.
Kolme kurkea marmatti kääntyneen kurjen perässä, joka taivutti päätään taakse päin ja aukaisi nokkansa.
- Hiooonk.
Ja muut tuumasivat kuin yhteen ääneen.
- Justiinsa.
- Ol aevan pakko keäntyy takasin, kun Ekyptin mökin auvaimet jäi pesän reunale.
Kurjet loittonivat kohti koillista ja katosivat metsän reunan taakse, jonne keväiset aurat aina katoavat. Poutapilvi oli siirtynyt lempeän luoteisen mukana hivenen verran ja seuraili kaikessa rauhassa kurkien matkaa. Mikäs siinä oli leijaillessa, kun syysmyrsky oli vielä kaukana Kuolan niemimaalla ja vihmovat sateet vasta nousemassa Atlantista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti