On pakkasta lähes kolmekymmentä astetta. Laitan vesikattilan hellalle ja väännän nuppia numeron 12 kohdalle. Levy alkaa kuumeta ja kattila vähän paukahtelee, kopsahtelee, tärähtelee hellalla, kun hanan alla kastuneen kattilan pohjan alla olevat vesipisarat räjähtävät höyryinä ilmaan. Pian vesi kiehuu ja nostan kattilan hellalta. Sata astetta.
Veljeni leijonamielet asuvat talven Portugalissa. Siellä lämpö hellii heitä, Atlantin armailla aalloilla leikkivät leppoisat lounatuulet hyväilevät elämän kolhimia sydämiä. Meidän välillämme on noin 50 astetta.
Kävelen hitaasti kohti laituria ja laskeudun tikkaita pitkin veteen. Kaksiasteinen vesi virtaa jalkojeni läpi, nostaa ruumiini lämmön hiusrajaan ja pakottaa kaikki lihakseni jännittymään pelkästään siksi, että voin vetää keuhkoihini ilmaa ja työntää kuonaiset ilmat ulos. Jo muutaman sekunnin, minuutin jälkeen elimistöni alkaa valmistautua kuolemaan eikä minun aivojeni tarvitse erikseen käskeä minua nousemaan ylös jääkylmästä vedestä ja hakeutumaan saunan suojiin.
Taivaanrannassa ihmiset tanssivat keitaalla ja musiikki soi kuin häissä konsanaan. Mies vajoaa hiekkaan viimeisenä toiveenaan saada edes tilkkanen vettä. Kangastus. Häät. Juhlat. Musiikki. Erämaa palaa. On kuuma. Kuusikymmentä astetta.
Heitän löylyä. Vesi kihahtaa kivillä ja ohut huuruverho elää ja liukuu aaltoillen pitkin ikkunaa ja häviää kohta kokonaan. Mittarin viisari on pysähtynyt 80 asteen kohdalle. Iho on punainen ja hiestä märkä. On pakko astua lauteilta viileän suihkun alle.
Reilu sata astetta. Noiden asteiden välissä on koko elämä. Miten herkkään kohtaan avaruudessa tämä maapallo onkaan asettunut. Ja mikä erikoisinta: jos käy tuuli koillisesta luitani lohkomaan, siirryn vähän matkaa, ja jo löytää leppeä lounatuuli ohuen henkensä ihokarvoilleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti