Suomi ei ole läheskään paska maa

Istuin kauniina kesäiltana ravintolan terassilla ja söin herkulliseksi grillattua kanaa kermaisen sienikastikkeen ja pienten suolakuoristen perunoiden kera ja painikkeeksi siemaisin sopivasti maukasta valkoviiniä. Naapuripöydistä leijui monenlaisten herkkujen sekoittuva tuoksu helteisen päivän hautovan lämpimään laskevan auringon ehtooseen. Olin kuin Baabelin tornin juurella, missä kielet sekoittuivat, sanat tulvivat, nauru kumpusi syvältä sydänalasta, kun herkullinen ruoka alkoi täyttää vatsaa ja sai pöydissä istujat hyvälle tuulelle.

Katu täyttyi auringon paahtamista ihmisistä. Kuka kulki kuin työpäivän jälkeen reippain askelin kiireesti kotiin, kuka puristi haaveilevasti vieruskumppaninsa kättä ja hitaasti asteli vailla ilmeistä päämäärää, kuka isoon ääneen kertoi ryhmäläiselleen päivän aikana kokemaansa.

Kuulin laulua. Kuuntelin ja ilmassa värisi riitasointu harmonian joukossa. Kadun toisella puolella istui vanha nainen ja piti kädessään pitkänmallista helistintä, löi sillä tahtia toiseen käteensä ja lauloi. Kesäilta ei vieroksunut vääriä säveliä ja pieni rahalaatikko laulajan sylissä antoi anteeksi soraäänet. Valkoiset hiukset huivin alla kertoivat pitkästä elämästä, ja kasvojen syvät uurteet paljastivat kaikki monivaiheiset vuosikymmenet sotien ja vainojen varjossa, nälän ja pelon ja myös uuden, uljaan ajan.

Kymmenet, sadat, tuhannetkin ihmiset kulkivat hänen ohitseen kuin häntä ei olisi olemassakaan. Herkulliseksi grillatun, kermaisen sienikastikkeen kyllästämän kanan maku lientyi, viini muuttui elottomaksi. Naisen viereen pysähtyi mies, jonka selässä oli taiteilijan maalilaukku, ja hänen housunsa olivat maalin tahrimat. Mies kyykistyi ja alkoi puhua naiselle, nousi ylös ja käveli viereiseen ruokakauppaan ja tuli kohta takaisin pienen leivän kanssa. Sen hän taittoi ja antoi toisen puolen vanhukselle.  Ravintolan terassilla tuoksuivat yhä mitä parhaat ruuat ja tuoksut sekoittuivat keskenään.

Aurinko laski ja vanhus yhä lauloi laulujaan. Silloin tällöin joku pysähtyi ja pudotti lantin naisen rahalaatikkoon. Vatsani oli täysi ja oloni kylläinen, mutta yltäkylläisyyden keskellä olin kuin runoilijan säe: ”Miten voi käsi kohota kiitokseen, jos se on täynnä kultaa.” Tuon säkeen olen elämässäni muistanut tuhansia kertoja, mutta miten vähän sen mukaan olen kuitenkaan elänyt.

Kävin tervehtimässä laulavaa naista, vanhusta, joka ei kerjännyt, vaan esiintyi vapaaehtoista maksua vastaan. Kun avasin käteni ja pudotin pienen hipun kättäni painavaa kultaa hänen rahalaatikkoonsa, näin hyvin kauniin ihmisen katsovan minua silmiin ja kuulin kiitoksen suusta, joka tuskin koskaan oli ollut täynnä ruokaa.

”Suomi on paska maa.” Tuon olen monta kertaa lukenut milloin mistäkin. Muistin jo kauan sitten tuonilmaisiin siirtyneen äitini. Olen hyvin onnellinen, ettei hänen tarvinnut istua torien tai katujen reunoilla iltamyöhään laulamassa ruokansa eteen, vaan hän sai vanheta arvokkaasti ja ajallaan lähteä taivasmatkalle elämästään ylpeänä ja arvostettuna hyvän Suomen kansalaisena.

 

Tekstiä ei pidä millään tavalla ymmärtää, että surkuttelisin suomalaisia, tanssilavoilla tai konserttisaleissa palkkaa vastaan keikkailevia vanhuksia ;-)