Kun posti toi laatikkoon mustareunaisen kirjekuoren, oli kotona aina sen jälkeen monen päivän hiljaisuus. Muistan olleeni alle kymmenvuotias, kun itse toin postilaatikolta tuollaisen synkänmustan kuoren. Äitini luki sen istualtaan aivan rauhallisena, laski kätensä polvilleen ja itki hiljaa ja vaatimattomasti. Läheisen tai tuttavan, hyvän ystävän kuolemasta ilmoitettiin postin kautta mustareunaisella surukuorella. Ei tarvinnut arvailla, mitä oli tapahtunut. Vain edesmennyt oli arvoitus niin pitkään, kunnes kuoren sai auki ja pääsi lukemaan sisältöä.
Facebook on tämän päivän surukuori. Sivuille päivitetään läheisten ja tuttavien kuolemat, ja myös osanotot laitetaan sähköisinä viesteinä, kommentteina, haleina, voimahaleina, sydämenkuvina, surunaamoina... Kuolema on omalla tavallaan tullut ihmistä lähemmäs ja helpommaksi käsittää, osaksi jokapäiväistä elämää, facebookkavereiden arkea.
On vaivatonta ilmoittaa poismenosta kirjoittamalla asiaan viittaava runo, muistolause, josta toinen voi päätellä surun kohdanneen. Ja on helppoa osallistua toisen suruun, ottaa osaa, lohduttaa. Kuolema on arkipäiväistymässä. Kuolema on vain päivitys facebookissa. Mutta tuonilmaisiin siirtyneen läheisen ja ystävän tuska on kuitenkin edelleen yhtä suuri ja lohduton kuin surureunaista kirjekuorta postittaessa. Tavat ja välineet muuttuvat, mutta suru on ikuisesti ihmisen sisällä sama: tuska, pelko, kaipaus, lohduton ikävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti