Matkustin junalla. Joitakin vuosia sitten junassa luettiin lehtiä tai kirjaa, nukuttiin, juopoteltiin, syötiin kallista ruokaa, tuijoteltiin apaattisena ulos villisti vilistävään risukkoon. Ja oli tylsää. Mutta toisin on tänään. Ei ole enää mitään mahdollisuutta olla hetkeäkään tylsää. Jokaisen matkustajan kohdalla on ikioma pistorasia, johon itse kukin voi liittää mieleisensä viihdekeskuksen: älypuhelimen, läppärin, videopelin, mp3-soittimen, silitysraudan, mikroaaltouunin, taulutelevision...
Junan katossa olevaan näyttöön tulee koko ajan uutta informaatiota: nopeus 210 km tunnissa, kartta, välimatkat, mitä vain. Ja tasaisin väliajoin raikaa iloinen kuulutus, että junassa on ravintolavaunu, there is a restaurant-car in the train, här finns en restaurangvagn i tåg ja seuraavaksi pysähdymme Pännäisissä. Junassa on myös leikkihuone, kotieläinvaunu, tupakkikopit, videohuone, konehuone, makuuhuone.
Kun junalla matkustaa, ei dementia iske. Ei ole matkustajalla niin joutilasta aivosolua, että siihen ehtisi dementiabasilli kuraiset kyntensä upottaa. Kateellisena ja kiukkuisena se vaan korvallisella kuikistelee ja tehtävänsä mahdottomaksi tunnustaa: ei tartu kiireinen solu edes basillilasson silmukkaan.
Kyllä junassa on tekemistä. Tylsää on vain junassa matkustamisen hinta, mutta kaikkihan on maksettava, eikös juu, mitä tässä maailmassa velkaa ottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti