Veljelläni oli talossaan kaksi kärpästä. Toinen niistä lensi ulos avoimesta ikkunasta, mutta toinen jäi asumaan kärpäseksi kattoon. Parin viikon ajan tuo talon ainoa kärpänen seurasi jokaista veljeni liikettä, lensi perässä huoneesta toiseen, tuli viereen askareisiin, seurasi kiinnostuneena ruuanlaittoa, pyrki siivoamaan pienen pienet ruuantähteet, muruset, jotka olivat hyväksi talousihmiseksi tunnetulta veljeltäni jääneet huomaamatta. Kun yö tuli, myös tuo kärpänen rauhoittui nukkumaan eikä pörissyt tavallisten kärpästen tavoin kiusanhenkenä nenän päällä ja sieraimissa ja paljailla käsivarsilla ja korvakäytävissä. Ja kun aamu sarasti ja oli aika veljeni lähteä lenkille, lensi kärpänen eteisen ikkunaan kuin katsomaan, ettei vain ystävä ikuisiksi ajoiksi karkaisi. Iloisena se pörisi vastaan lenkin jälkeen kuin uskollinen koira ikään.
Kului kaksi viikkoa yhteistä arkea ja seurallista elämään. Eräänä iltana, kun veljeni aukaisi television ja alkoi katsoa uutislähetystä, lensi kärpänen veljeni eteen, pörräsi vaivalloisesti suristen kaksi ympyrää ja tipahti kohtisuoraan alas pöydälle ja kuoli. Kärpäsystävän matka oli tullut täyteen, lennot oli lennetty.
Veljeni halusi saatella ystävänsä ja uskollisen kumppaninsa asiallisesti matkaan manan majoille. Niinpä hän tyhjensi tikkuaskin ja asetti kärpäsen laatikon pohjalle siististi selälleen makaamaan kuin vainajan ikään, sulki laatikon ja nosti sen takanreunalle. Kun hän kolmen päivän kuluttua aukaisi rasian, se oli typötyhjä. Kärpänen oli lentänyt ylös, kadonnut mihin lie. Veljeni Kärpäsenherra oli nyt ypöyksin ylösnousemuksen ihmeen kanssa. Ja tämä tarina on tosi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti