Vesi on jääkylmää ja tuuli käy kolkkona koillisesta, mutta joutsen ui vailla vilun värettäkään. Luonto oivalsi mistä lie, ettei tuo komea kenokaula koskaan kasvata aivojaan niin suureksi, jotta oppisi päänsä päälle katon rakentamaan ja seinät tuulensuojaksi. Niinpä kasvatti armelias luonto linnulle tiiviin untuvapeitteen kylmään veteen ja vihmovaan vastatuuleen. Vaan mitäpä ajatteli luonto tehdä ihmiselle?
Niin. Mitäpä ajatteli, jos jotain ajatteli? Ajattelipa laittaa ihmiselle puolen sentin mittaisen, harvan ja häveliään karvoituksen sinne tänne ihon pintaan ja jokaiselle karvalle oman ojentajan. Ja sillä pitää pärjätä ihmisen. Ei ole karvapeittoa kuin karhulla, ei ole untuvaa kuin vesilinnulla, ei paksua rasvakerrosta kuin hylkeellä tai valaalla. On vain vanhuuttaan valkeneva karva siellä täällä, jota kylmän tullen pikkuruinen lihas nostattelee pystyyn mukamas lämpöä tuottaakseen. Vaan ajattelipa kuitenkin luonto, että tuo karvaton polo kyllä kykenee majan yllensä kohottamaan ja älyllänsä puun lämmikkeeksi kaatamaan ja pilkkomaan ja vielä jollakin keinolla sytyttämäänkin. Mutta kovin, kovin työteliääksi teki luonto ihmisen lämpöisen elon harvoine karvoineen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti