- Jo on tapletti kummaks männy.
Mummo istui terveyskeskuksen jonotusjakkaralla ja ihmetteli kehityksen kipinät sinkoillen pyöriviä rattaita.
Odottelin pääsyä lääkärin pakeille ja istuimme vierekkäin noin yhdeksänkymmentävuotiaan mummoihmisen kanssa. Silmänsä olivat vilkkaat, katse kaikkea seuraileva ja äänihuulet sellaisessa vireessä, ettei sanoma jäänyt kuulematta kaukaisimmaltakaan sairaalakäytävän kulkijalta.
- Jo mie niitä taplettia oon elläissäin syöny tosetin jos toisennii, mutta jotta oikein kuvakirjoja niissä uusissa on painettuna. Sukulaisiin valokuvvii. Kaikelviisii. Oummie semmossii taplettia nielly, joilla näkkyyvät männeet kesät ja talavet ja kuuluuvat vainajiin iänet. Ne ei miule sopineet ensikää. Nyt kuuluuvat taplettia lukevan töissä ja linja-autoloissa tarkkasilimäsimmät.
Oli hetkisen hiljaista.
- Voan jo se kummalta kuulostaa, kun herrat moittiivat ihmissii ahneiks, vaikka ihellä on rahhoo ja rommuu, jottei tarvihe kettään kajehtii. Mie se en tarvihe ennää mittään. Liäkärin ku löytäsin. Vale tahi tavallisen. Tämmöset vaivat ossaisin ihe hoitaa, vuan kun ei niä. Miten sitä tämmösillä silimillä niitä uusia taplettia.
Istuimme tovin ja katselimme ohi kulkevia ihmisiä.
- Sanoit sie jottain?
Kerroin vain hiljaa istuneeni ja katselleeni.
- Mie en ennää oikein kuule. Niitä intiaanipilliä mie korvassa poltan. Sillä se nousoo töhnä ylös. Intiaanit ne ossoovat pitää ukkoloista ja mummoloista huolta. Mummot ja vaarit lähteevät kävellä lökittämmään kohti tunturrii ja sinne jiävät mätänemmään. Johan miekiin tästä joutasin....
- Raatikainen Emma!
- Minnuuko se huutaa? Emma männöö ny. Vuoret kuhtuuvat;-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti